Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Asioita, joita toivoisin lasteni muistavan lapsuudestaan: Sammalmättään pehmeys askelten alla ja tuoksu, johon sekoittuu pihkaa ja multaista mehevyyttä. Yläpuolelle kaartuvien puiden humina ja hiljaisuus, jonka merkityksen he oppivat ymmärtämään vasta myöhemmin. Evästauot kannonnokkaan nojaillen, se miltä puinen kuksa tuntuu huulilla kaakaota hörpätessä.

Tahtoisin heidän muistavan metsän. Perheemme metsässä. Metsäperheen.

Minä olen itse kasvanut metsänrannassa. Lapsuudenkotiani ympäröivät alavat pellot, Kyrönjoen jokimaisema ja metsä. Mutta silti suhde metsään oli kovin erilainen kuin nykyään, metsän kanssa yhteyttä kokevana kaupunkilaisena. Metsä oli siinä ja se siitä. En muista, että olisimme käyneet perheenä metsässä muuta kuin hakemassa joulukuusen. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä, en muista kenenkään muunkaan käyneen. Ainakaan ihan muuten vain, ihan vain ollakseen metsässä.

Mutta minä kävin metsässä yksin. Aluksi polku alkoi tampaantua, kun kuljimme mummini kanssa lenkkeilyttämässä koiria. Mutta pian minä aloin kulkea siellä myös yksin, toisinaan ystäväni kanssa.

Uitin varpaitani metsälammikoissa, kiipesin jättimäisten siirtolohkareiden päälle ja kehittelin telkkarin innoittamana Gladiaattori-radan. Aloin haahuilla polun ulkopuolelle, olin löytävinäni keijukaismaailmoja ja metsätonttujen kyliä. Eksyilin, puoliksi tahallani, ja saatoin kulkea metsässä tunteja, kunnes putkahdin jollekin metsätielle, jota lähdin seuraamaan löytääkseni kotiin. Olin samalla kauhuissani ja onnessani jännityksestä.

Kerran löysimme ystäväni kanssa eräästä luolasta mielestämme muumioituneen ihmisruumiin. Ystävän isä kävi tarkistamassa, ja ruumis paljastui rusakon luurangoksi, joka yhdessä oksien ja kivien kanssa muodosti ihmiskehoa muistuttavan sykkerön. Mutta mielikuvitukseni ei uskonut, vaan pelkäsin kuukausien ajan nukahtaa, kun metsä ja siellä mätänevä ruumis oli siinä ihan vieressä.

Marjastamassa kävin vain koulusta, sillä meillä oli kyläkoulussa tapana käydä poimimassa koulun käyttöön tulevat puolukat yhdessä. Sitä piti tietenkin asiaankuuluvasti vähän marista, mutta rakastin noita retkiä. Syksyn tuntua metsässä, sankoihin kopisevia kirpeitä marjoja ja taukoja nuotion äärellä. Eväänä makkaraa, leipää ja mehua, vieri vieressä koulukavereiden kanssa mutusteltuna.

En lapsena osannut kuvitella, että sellaisia retkiä voi tehdä muulloinkin. Mummini ja paappani veivät minut ja siskoni muutaman kerran mustikkametsään. Olen ollut tosi pieni, mutta silti mieleeni on jäänyt selkeitä tuoksu- ja näkömuistoja. Mäntymetsä, laavu, vähän turhan mustiksi palaneet makkarat. Koska mummi ja paappa asuivat toisessa kunnassa, ajattelin laavun olevan vain sen kylän erikoisuus. Vähän kuin Wasalandia Vaasassa.

Aloinkin nähdä metsää puilta vasta tavattuani poikkiksen, josta sittemmin tuli lasteni isä ja aviomieheni. Heidän perheensä marjasti ja sienesti, kalasti ja metsästikin, ja minäkin aloin ottaa metsäsieniä haltuun yksi sieni kerrallaan. Eräänä syyskesänä poimimme poikkiksen kanssa niin paljon mustikoita, että kun syksyllä palasin lukioon, sormeni olivat pinttyneet niin siniseksi, että eräs opettaja huomasi sen ja näin silmissäni miten pisteeni (ehkä numeronikin) nousivat.

Mutta silti löysin metsän kunnolla vasta muutettuani Pohjanmaalta pois. On mielenkiintoista, että näin helsinkiläisenä vietän enemmän aikaa metsässä kuin maalla asuessani. Tuntuu, että maalla metsä oli kuin meistä ihmisistä erillinen asia, hyödyke. Oli peltolohkot ja sitten metsäpeltolohkot. Täällä koen metsien olevan osa eläväistä kaupunkia, osa luontoa, johon me ihmiset kuulumme. Voimasuhteet ovat ikään kuin toisin päin.

Vasta kaupunkilaisena olen kokenut vanhojen metsien ikiaikaisen syleilyn ja monimuotoisuuden. Täällä pääkaupunkiseudulla, mutta myös tietoisesti sellaisten pariin hakeutuneena muualla Suomessa.

Kaupunkilaislapseni ovat kulkeneet metsissä vauvoista lähtien. Ensin kantorepuissa kulkien, sitten omin jaloin kipittäen. He ovat keränneet aamupuuroon marjat teltan ympäriltä, lämmitelleet talvisen metsäretken kesken nuotion ääressä ja nukahtaneet havunneulasia hiuksissaan riippukeinuihin. Ja välillä marisseet niin maan penteleesti. Mutta silti uskon sen kaiken jo yhdessä koetun jättävän heihin rakkauden ja kunnioituksen metsään.

Missä he sitten tulevat kulkemaankaan, heidän juurensa ovat metsässä.