Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Olen muutaman viikon ajan pitänyt lenkkipolulla silmällä suojaisaa metsänlaitaa. Vuodet ovat opettaneet, että siihen nousevat lähiseutujen ensimmäiset nokkoset.

Muutos tapahtui muutamassa päivässä. Kun edellisellä lenkillä metsänlaitaa peittivät vielä ritisevät lumikinokset, seuraavan kerran ohi pinkoessa maa oli tullut näkyviin. Kiljahdin riemusta, kun huomasin ensimmäiset ruttuiset nuput, jotka ihan räiskyen valuivat tummanvihreää. Ja kun silmät oppivat näkemään, yhtäkkiä huomasin joka puolella ympärilläni pienen pieniä nokkosen alkuja.

Pääsiäisenä teinkin lasten kanssa pyöräilyreissun nokkosapajille. Metsäpolut velloivat märkinä, varjoisissa paikoissa loska loiskui polviin asti ja teiden hiekkakin tuntui pienien pyörien alla upottavalta. Yhtä alkoi kiukuttaa, siitä sitten seuraavaa ja lopulta kolmattakin. Mutta pääsimme perille; tieto reppuun pakatuista eväistä ja kaakaosta auttoi jaksamaan.

Tunsin onnellisena kieppuvaa mielihyvää, kun matkan kiukut unohtuivat ja lapsetkin tempaantuivat innoissaan poimivat nokkosia: että heillekin tämä on jo yksi vuodenkiertoa rytmittävä merkkipaalu. Konkreettinen asia, josta tietää, että kasvukausi on pian ryöpsähtämässä valloilleen. Hellin toivetta siitä, että nämä ovat niitä lapsuusmuistoihin painuvia kuvajaisia, asioita ja hetkiä, joita he tulevat vaalimaan minun jälkeenikin.

Vaikka nokkoset olivat vasta ihan nykeröitä, saimme nopeasti poimittua pienen korin puolilleen. Mietin paraikaa lukemaani Katrina-kirjaa, jossa eletään aikaa ihan vain muutaman sukupolven takaa, ja sitä, miten eri tavalla tärkeää kevään alku silloin oli, etenkin köyhissä torppariperheissä. Kasvukauden alun lisäksi se oli merkki siitä, että ylipäätään selvittiin olemattomien ruokavarastojen kanssa talvesta hengissä.

Totaalisen eri mittakaavassa, mutta jotain muinaista onnea tuntien, talletin tämän kasvukauden ensimmäisestä sadosta osan pakkaseen: puoli litraa nokkosia. Lopuista nokkosista paistoin läjän nokkoslettuja, joiden päälle kaivoin pakkasesta mustikoita. Kahdesta pakastimesta toinen on enää päällä, ja sielläkin alkaa olla tyhjää. Itse poimittuja marjoja ei ole enää ollut pariin viikkoon jäljellä, ja sieniäkin on enää muutama hassu pussukka.

Mutta tästä se taas alkaa; metsien, piennarten, pihojen, parvekkeiden ja palstojen satokausi. Ihan pian saa hakea hyötykasvukuivurin talvilevoiltaan hurisemaan keittiönurkkaan, ja ennen kuin huomaankaan, molemmat pakastimet saa taas napsauttaa päälle.

Jaa: