Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Vaivihkaa muotoutunut ja suorastaan pyhäksi muuttunut lauantai-illan resepti: juoksulenkiltä suoraan taloyhtiön saunavuorolle ja lopuksi yökkäreissä vietetty leffailta lasten kanssa. Etikkasipsejä ja sweet chili -dippiä. Vichyä ja limua. Villasukat ja villaviltit. Leffa läppärini pieneltä ruudulta.

Tästä reseptistä poiketaan vain erikoistilanteissa. Tämän ympärille rakennetaan koko viikonlopun suunnitelma.

Nykyisin televisio- ja elokuvatietämykseni perustuukin pitkälti lastenelokuviin. En katso tällä hetkellä mitään televisiosarjaa, ei vain oikein kiinnosta. En ole edes yrittänyt löytää sarjaa, joka olisi varmasti tarpeeksi hyvä, että tahtoisin antaa sille aikaani. Viimeksi katsoin Sorjosta, jonka jaksot taidettiin katsoa loppuun puolison kanssa viime jouluna. Sitä ennen The Handmaid’s Talea. Game of Thronesin läpikäyntiin saatiin kulutettua useampi nautinnollinen vuosi.

Elokuvista tahtoisin katsoa myös ns. aikuistenelokuvia (tämä kuvaus vaatii aina jatkoselvennyksen, että tarkoitan tällä kertaa ns. tavallisia elokuvia, siis sellaisia, joiden pääkohderyhmä eivät ole lapset). Pidän puhelimessa listaa, johon kirjoitan ylös elokuvat, jotka tahtoisin nähdä. Että sitten kun hyvä hetki tulee, pääsee heti toimeen. Synecdoche, New York. Hytti nro 6. Yhdet vielä. A star is born. Lupaava nuori nainen. Isä. Labyrintti. Guled & Nasra.

Viimeksi katsoin kuukausi takaperin aikuistenelokuvista Rajan, joka oli upea! Mutta sen jälkeen unirytmi menikin ihan sekaisin pariksi päiväksi. Katsottiin elokuva lasten mentyä nukkumaan, ja koska ruuduntuijotus on salamointia aivoilleni, oli pakko sen jälkeen rauhoitella päätä lukemalla tunti-pari kirjaa. Yöunet olivat silti levottomat ja jäivät liian lyhyiksi.

Liikkuvan kuvan katsomisesta onkin tullut vähän sama kuin alkoholista iltaisin. Onhan se ihanaa silloin tällöin sekin, ainakin tämänhetkisten tuntemusten mukaan, mutta hyvin harvoin loppulaskun arvoista. Voihan keski-ikä.

Siksi olen valtavan iloinen jo vähän isommiksi kasvaneista lapsista ja kiitollinen jokaisesta intohimolla tehdystä laadukkaasta lastenelokuvasta. Sillä leffaillat lasten kanssa ovat olleet aikuisillekin nautinnollisia jo useamman vuoden ajan – muutenkin kuin sipsien ja aikaisen nukkumaan menemisen mahdollisuuden osalta.

Soul, sielun syövereissä. Ihmeperheet. Eteenpäin. Luca. Zootropolis. Hotelli Transylvaniat. Ah, ja tietenkin Hayao Miyazakin elokuvat, joita fanitettiin puolison kanssa jo ennen lapsia.

Verrattuna omiin lapsuusaikoihini, nykyään laadukkaita lastenelokuvia tulee siihen tahtiin, että kun niihin yhdistää viime vuosien klassikoita, hyviä elokuvia riittää katsottavaksi melkein joka viikolle. Voisiko se kertoa jotain perheiden ajankäytön muuttumisesta, siitä että nykyään perheet katsovat elokuvia enemmän yhdessä ja näin myös aikuiset vaativat niiltä parempaa laatua?

Ja yksi ovi on vasta raollaan. Ihan pian päästään katsomaan yhdessä niitä elokuvia, joita ei ole puhuttu suomeksi. Ihan pian kenenkään ei tarvitse lukea tekstityksiä. Niin paljon mahdollisuuksia, että 52 leffailtaa vuodessa ei riitä!