Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Ollessani lukiolaisena töissä donitsikahvilassa, nurkkapöytään kerääntyi harva se päivä vakkarimummojengi. Sellainen kaverussakki, joka osti kahvit kermalla, puhui kelloa vilkuilematta ja huolestui, jos joku kaveri ei tullutkaan paikalle. Semmoinen jengi kun jokaisella olisi, ikään katsomatta.

Pari kertaa ehdin tarjoilla heille vaalikahvit. En edes muista, mistä vaaleista niillä kerroilla oli kyse, itse en ollut vielä äänestysikäinen. Mutta sen muistan, miten erityiseksi he tekivät äänestyksen jälkeen kahveille tulemisen. Oli parempaa tanttua päällä, hiukset sudittu kikkuroille ja mukana pikkuruiset käsveskat. Se, että he tahtoivat juoda vaalikahvinsa kertakäyttömukeista, ei oikein sopinut tunnelmaan, mutta vakkaripaikka on vakkaripaikka vaalien aikaankin.

Sitten kun itsekin pääsin äänestämään, mietin niitä mummoja. Heitä, joilla oli perittyjä muistoja ajasta, jolloin äänestysoikeus ei ollut itsestäänselvyys. Puin parempaa päälle, jotta tilanteen juhlavuus ja arvokkuus korostuisi. Ja ehdottomasti äänestin vaalipäivänä, jolloin liput ovat saloissa ja arkinen hätäisyys kollektiivisesti siirretty sivummalle.

Ja sitten join vaalikahvit. Vaikka en silloin edes juonut kahvia, mutta mukissa olevan juoman laadulla ei niinkään ole merkitystä. Vaalikahveissa onkin ennen kaikkea kyse äänestysrituaaliin kuuluvista juhlallisuuksista, pysähdyksestä demokratian mahdollisuuksien äärelle.

Tätä kaikkea yritin lapsille selittää – vaalijärjestelmän, äänioikeuden, ehdokkaiden, kaupunginvaltuuston, demokratian, vaalisalaisuuden ja sen sellaisen lisäksi – kun otin heidän mukaani äänestämään. Sillä se ei mennyt ollenkaan, kuten yleensä: poikkesin äänestämään ennakkoon, matkalla viettämään sporttailu-iltaa rannalle. Juhlavan tunnelman sijaan oli siis kauppakeskuksen häly ja ikihieltä haisevat urheiluvaatteet.

Mutta tärkeintä oli, että äänestin ja että lapset pääsivät taas kokemaan sivustaseuraajina äänestystilanteen. Haluan heidän näkevän, miten jouhevasti ja nopeasti kaikki sujuu. Että koko prosessissa vaikeinta on saada kirjoitettua oman ehdokkaan numero selkeäksi. Lappu käteen henkkareita vastaan, äänestyskopperoon sisään kirjoittamaan numero lappuun ja lappu leimaamisen (ja ennakkoäänikuoreen sujauttamisen) jälkeen uurnaan.

Ihan yhtä sykähdyttävää joka kerta, puolisolta lainatut salibandyshortsit jalassakin.

Vaalikahvit olivat tällä kertaa pakattuna mukaan termariin, ja nisut sen kylkeen haettiin kauppakeskuksen kahvilasta: lapsille korvapuustit, puolisolle mustikkamuffini ja minulle mantelicroissant.

Tarjoilut levitettiin viltille Hietaniemenrantaan. Siinä oli helppo kertoa ympärilleen osoitellen – ulkosali, Itämeri, pukukopit, bussit, rakentamattomat rannat – mihin kaikkeen lapsiakin koskettavaan vaikuttaa se, keitä kunnallisvaaleissa äänestetään. Kaadoin toisenkin mukillisen kahvia, vaikka kello oli jo aivan liikaa sille ensimmäisellekään. Mutta vaalikahvit ovat vaalikahvit.

Jaa: