Viime viikolla karsin työpäivien to do -listat miniminiin, kävin psykiatrilla itkemässä sylillisen nenäliinoja räkäisiksi, sain masennusdiagnoosin ja aloitin kehoni totuttamisen mielialalääkkeisiin.
Kaikkea tätä ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka vuosia taaksepäin kelatessa vastaan tulee aika monta takkumyttypätkää, uupumuskausia ja diagnosoimatta jääneitä todennäköisiä masennuskuiluja, joiden selvittelyyn olisi tarvinnut muutakin kuin hengitysharjoituksia, positiivisia ajatuksia ja kyllä se siitää.
Luulen, että juuri matkan varrelle kertyneet takut alkoivat lopulta selvittämättöminä ruttaantua painavaksi ja polttavaksi möykyksi, joka nyt rusentaa rintakehää. Työnkuvani ristiriitaisuuttakin on hankalampi jaksaa kannatella, kun hartioilla on painoa jo ennestään. Tai ehkä hektisen pikkulapsiperhe-elon helpottaessa keho ja mieli antoivat periksi, kun vihdoin on mahdollisuus laskea valmiustilan perusasetuksia alemmas. Tiedättehän, samoin kuin monet ihmiset sairastavat vain lomilla.
Hyvin todennäköisesti tarvittiin myös vuosikymmeniä mielenterveysongelmiin liimatun stigman poisrapsuttelemiseen, jotta ymmärsin mielenterveysongelmien voivan ja saavan koskettaa myös minua: keskiluokkaista perheenäitiä, jolla on terveet elämäntavat ja elämässä valtavasti etuoikeuksia, rakkautta ja onnea.
Mitään suoraa syytä tälle ei ole osoittaa, ja psykiatrini mukaan se on ihan tavanomaista. En tiedä varmaksi muuta kuin sen, että olen uupunut, selittämättömällä tavalla melankolinen ja ahdistus tuntuu välillä siltä, että se salpaa hengityksen.
Kaikki on vielä hyvin epämääräistä, vereslihalla. Ymmärrän, miksi ihmiset eivät tässä vaiheessa uskalla mielenterveyskuntoutumisestaan kertoa. Etenkään näin oman lähipiirinsä ulkopuolelle. Pelottaa spekulointi, pyytämättä sekä tietämättä annetut neuvot ja oma jaksaminen ottaa se kaikki vastaan. Mutta tahdon kirjoittaa omasta matkastani pääni sisällä jo ennen kuin siitä ehkä tulevaisuudessa saisi hienon selviytymistarinan, joita aikakauslehdet rakastavat.
Sillä moni on yllättynyt kertoessani masennuksestani.
Tahdonkin muistuttaa ihmisyyden perusteista, mistä olen aikaisemminkin kirjoittanut: jokaiseen ihmiseen mahtuu koko kirjo tuntemuksia. Ihminen voi kokea onnenhetkiä, nauraa ja nauttia, vaikka olisi masentunut. Ihminen voi kokea ahdistusta ja surua, vaikka olisi onnellinen.
Kaikki voi olla hyvin ja paskasti samaan aikaan.
Nyt itselläni tunteiden ja ajatusten kirjo on kasaantunut liiaksi synkkäsävyiseen päätyyn mieltäni. Tahdon taas nähdä ja kokea selkeämmin sen kaiken hyvän ja onnellisen elämässäni, minkä ympärillä on nyt epämääräistä uupumuksen erittämää usvaa ja ahdistuksen sylkemää kivikkoa.
Kiitos rohkeudestasi jakaa tämä asia meille lukijoillesi. Uskallan väittää, että uupumus, masennus, ahdistus ja niiden yhdistelmät koskettavat yllättävän monia henkilökohtaisesti. Myös minua. Tunnen myötätuntoa sua kohtaan. Onneksi hait ja sait apua. Ja hienoa, että kirjoitat siitä, miten elämään mahtuu kaikilla ihmisillä erilaisia vaiheita ja tunteita, jaat omasi. Ne kaikki ovat ok, vaikka yhteiskunta kovasti yrittää meille sellaista ”positive vibes only” -viestiä tuputtaa. Mikä onni, että mielenteterveyteen liittyvistä asioista pikku hiljaa rapisee häpeällisyyden stigma pois ja niihin on saatavilla apua. Toipuminen voi olla pitkä ja mutkitteleva reissu, mutta erittäin mahdollinen ja todennäköinen. Minäkin sieltä mustuudesta nousin. Kaikkea hyvää ja rauhallista toipumista sinulle ❤
Kiitos, että jaoit tämän. Sillä voi olla iso merkitys monille.
Jos tarvitset (et ehkä juuri nyt) lisää tietoa, Kelan psykoterapia- osio sekä Mielenterveystalon psykoterapiaan hakeutujan opas voivat olla avuksi.
Mä olin ainakin hieman yllättynyt tästä. Vaikutat blogin perusteella täydelliseltä ihmiseltä, jolla menee hyvin – olet luonut menestyksekkään uran, olet erinomainen äiti ja toimit kaikessa, kuten ”ihanneäidin” kuuluu, mihin lähes kukaan ei pysty…. niin oli tavallaan shokki, että äiti-idolini on masentunut! Toisaalta kyllä ymmärrän, että kaikki se suorittaminen uuvuttaa, mutta eihän masennus välttämättä siitä johdu. Kuten sanoit, syitä ei tiedetä varmasti ja kuka tahansa voi siihen sairastua. Ehkä lukijoita on yllättänyt se, että oletkin ihan tavallinen etkä joku yli-ihminen, joka on immuuni mielenterveysongelmille. Hienoa että kirjoitat tästä tärkeästä aiheesta ja että olet saanut apua, ja leppoisaa toipumista!
Kiitos tästä tekstistä ja paljon lämpimiä ajatuksia suuntaasi! Masennuksella on monet kasvot, ja sen ymmärtäminen toivottavasti lisää empatiaa tässä maailmassa. Tuntuu hassulta, että tässäkin kommentoidaan, että blogin perusteella sinulla menee pelkästään hyvin. Mielestäni olet ollut avoin myös huonoista hetkistä ja uupumisista läpi vuosien. Ja kun kenenkään oma elämä ei ole mustavalkoisesti hyvää tai huonoa, miksi olettaa, että muiden tai bloggaajien olisi? Vinkiksi kanssalukijoille Skamin Nooran sanat: Everyone is fighting a battle you know nothing about. Be kind always.
täsmälleen! ❤️
Kiitos, että kirjoitat ❤️ Keskeneräisyydestä huolimatta ja juuri siksi – ihmisessä kauneinta ja aidointa on keskeneräisyys, koko tunteiden kirjo yhdessä yksilössä, mutta ei vain yksin minussa, vaan se kirjo levittäytyneenä näkyviin tai piiloon jokaiseen meistä.
Oikeastaan en ole yllättynyt. Olen tunnistanut joistain teksteistäsi aika-ajoin jotain niin tuttua. En tietenkään ole päässäni ajatellut, että olet masentunut, mutta kun tieto tuli niin se ei lopulta kuitenkaan yllätä tai ole shokki.
Kiitos avoimuudesta. Lähetän valoisia ajatuksia tiellesi. Ehkä joku niistä löytää kantavan mättään ja onnistuu tuomaan hetken helpotusta kun pikkuhiljaa rämmit kohti suon laitaa.
Samaa mieltä, itsekin olen tunnistanut monista teksteistäsi itseni ja ajatellut tätäkin mahdollisuutta. Toivottavasti pääset tervehtymisen tielle, mutta varo ettet tee siitäkin suorittamista (kuten itse tein).
Voi olethan sulkenut pois mahdollisuuden, että oireet olisi tavallista voimakkaampia PMS-oireita? Painiskelin itse vuoden päivät kuvitellun työuupumuksen kanssa, kun muuten elämässäni ei ollut havaittavissa mitään muuta selvää masennuksen aiheuttajaa. Odotin vaan sitä täydellistä romahdusta, jolloin on sitten pakko tehdä jotain. Sitten satuin kuvailemaan oireitani sellaiselle lääkärille, joka tunnisti ne hyvin todennäköisesti PMS-oireiksi. Lukiessani aiheesta vakuutuin itsekin asiasta. Ilmeisesti ainoita hoitokeinoja niihin on kuitenkin hormonikierukka, mutta oma tilanteeni oli sen verran paha että siihen oli pakko turvautua. Käytön aloittamisen jälkeen oli ihania viikkoja ilman oireita, ja elimistön hormonitasojen heittelehtiessä aiempaa parempiakin kausia. Välillä mietin, että tarvitsenko kierukan ohelle kausittaisesti myös masennuslääkkeet, kuten pahimpien PMS-oireiden kanssa joskus käytetään. Lopulta kuitenkin hormonitasojen tasaantuessa olen saanut elämäni takaisin, enkä enää halua kuolla ihan joka kuukausi.
Itse olen suunnilleen saman ikäinen ja saman ikäiset lapset, ja ollut vuosia ilman hormonaalista ehkäisyä. Tässä iässä on kuitenkin tavallista että PMS-oireet alkavat voimistua. Olen samaistunut viimeisen vuoden aikana moniin postauksiisi, ja nyt tämän nähtyäni oli ihan pakko tuoda tämäkin vaihtoehto esiin.
❤️ olisi paljon sanottavaa, mutta sanon vain että Voimia. Tunnistan.
Anna tuossa sanoi hyvin, ettei ehkä kuitenkaan yllättynyt. En minäkään, vaikken minäkään ollut sua mitenkään itsekseni diagnosoinut. Sitten kun kerroit, tuntui kuin erilliset palaset olisivat hahmottuneet kokonaiseksi kuvaksi.
Mua on hämmentänyt eniten se, miten paljon saat juurikin niitä pyytämättä ja yllätyksenä tulevia neuvoja, jotka varmasti ihan hyvää tarkoittaen annetaan, mutta joita on vaikea olla lukematta tilanteen … no, ei vähättelynä, mutta niin syvänä kauhuna masennusta kohtaan, että oikean syyn on pakko olla MIKÄ TAHANSA MUU.
Itsekin olen puhunut omasta masennuksestani aika avoimesti, mutta ainoa epäröiden annettu ei kai nyt sentään -kommentti tuli omalta mummoltani, joka selvästi piti asiaa kauheana, koska ”kyllähän naisen elämään kuuluu kaikenlaisia vaiheita”. Niin kuuluu, ja joskus niihin vaiheisiin on apua lääkityksestä ja terapiasta.
Kiitos kun jaat tämänkin puolen elämästä! ❤️
Se on äärettömän tärkeää niin minulle tähän aamuun kuin yhteiskunnallisellakin tasolla stigman pinnan rapsuttelu.
Kiitos kiitos kiitos.
Iso kimppu kaiken värisiä syksyn astereita sinulle!
Paljon voimia, hyvä että saat apua! Tutulta kuulostaa, samantyyppinen elämäntilanne täällä…
Sain itse ihan mielenkiintoisen näkökulman tähän rämpimiseen, kun luin psykoanalyytikko David Hollisin kirjaa siitä miten ”keski-iässä ihmisen horisontti usein katoaa”.
Hollisin jungilaisessa tulkinnassa 35-40 ikävuoden paikkeilla on usein toteutettu ”egon vaatimukset”, eli raivattu itselle paikka aikuisten maailmassa: on koulutus, työ, ehkä perhe, asema yhteiskunnassa.
Sitten onkin ”idin vuoro”, eli tiedostamattomasta, sielun syvyyksistä kumpuaa kysymys: mitäköhän hittoa sitä loppuelämänsä tekisi? Miten tätä elämää on tarkoitus elää? Mikä tämän kaiken tarkoitus on?
Ja tämä sielun tuska sitten ilmenee ahdistuksena ja masennuksena. Harmi kyllä Hollisilla ei ollut mitään näppäriä vinkkejä miten tästä pääsisi nopsaan takaisin raiteilleen, eli ei auta kuin jatkaa sielun kuuntelemista ja syntyjen syvien pohdintaa…
Minäkin tässä lähestyn neljääkymppiä, ja olen viime aikoina kiinnostunut ihan erilaisesta kirjallisuudesta kuin ennen. Viimeisimpänä tartuin Jungiin, ja oli häkellyttävä hetki, kun tuntui kuin omia ajatuskulkuja olisi siinä kuvattu. Ja samanlaista pohdintaa näyttää olevan monilla ikätovereilla, osa tekee isojakin muutoksia.
Jungilaisittain, lukemani kirjan mukaan, mitään ratkaisua tai valaistumista ei ole luvassa, mutta itsensä eri puolien löytäminen ja hyväksyminen on kuitenkin tarpeellinen prosessi.
Tämä sivusta huuteluna, kaikilla on toki omanlaisensa tilanne. Toivottavasti kaikille löytyy polku, jota pitkin pääsee eteenpäin.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Itse samassa tilanteessa tällä hetkellä ja sairaslomalla töistä uupumuksen ja keskivaikean masennuksen takia. Valoa välillä näkyy, mutta niitä mustia päiviä/hetkiä myös. Tämä matka toipumiseen on kuin rappusten nouseminen ylöspäin. Itse tuli rytinällä rappuset alas ja nyt askel kerrallaan nousen niitä ylös. Muutamia kertoa olen kompuroinut pari askelmaa alaspäin, mutta ylöspäin sitä olen menossa. Voimia ja tsemppiä toipumiseen.
Voimahali täältä. <3
En tiedä kaipaatko mitään vinkkejä. Mutta rohkenen suositella kuuntelemaan musiikin suuren mestarin Bachin teoksia. Ne tuo itselleni iloa, lohtua ja rauhaa arkipäiviin. Jospa sinullekin. 🙂
Hei,
blogisi ei ole minulle tuttu, törmäsin sattumalta Instagramin kautta postaukseesi. Jään seuraamaan,kuinka mörkösi selätät. Olet rohkea kun asiasta kirjoitat❤️❤️ ihanaa että haet ja saat apua❤️❤️ kiitos kun kirjoitat ❤️❤️ kaikkea hyvää sinulle, pieniä arjen kauniita palasia
Itse olen jo vuosia paininut omien riittämättömyyden tunteideni kanssa, masentunutkin varmasti jollain tasolla. Uupunut ja venynyt ja vanunut. Nyt pinnalla pikkuhiljaa. Sellainen on ollut minun elämänpolkuni, kompastelua, välillä olen ollut rähmälläni. Tiukasti polullani kuitenkin koko ajan.
Kaikkea hyvää❤️❤️❤️❤️
Rohkea ihana nainen❤️. Arvostan. Kun hakee apua, niin se helpottaa. Mie olen päässyt pitkästä pitkästä alakulosta eroon terapian avulla, ja se on kannattavaa. Voimia arkeenne.
<3 Hyvä kun hait apua. Päivä kerrallaan. Armollisuutta. Parempia vointeja toivottavasti aikanaan edessä!
Täytyy kanssa sanoa, että kuulun niihin joka yllättyi tästä. Olen jotenkin ajatellut että teillä on kaikki täydellisesti, kun puitteet vaikuttavat olevan niin kunnossa. Kivat kaverit, naapurit, lapset normaaleja ja kivoja, pikkumökki, elämäntavat vastaavat arvoja yms. Itse kun olen juuri ja juuri selviytynyt toisesta vauvavuodesta, elätte mielestäni utopiaa, voitte harrastaa ja lapset eivät enää tuhoa joka paikkaa . Olen pahoillani siitä, että koet tämän, mutta tiedä, että et ole yksin ajatustesi kanssa. Apua kannattaa aina hakea ja ottaa vastaan. Voimia teille
Kiitos kun jaat ❤
Kyse varmaan ihan eri tilanteesta, mutta muistan kun vuosia aikasemmin mainitsit ongelmista rauta-arvojen kanssa..niin pakko kysya et onko kukaan laakari koskaan testannut ettei kyse olis piilevasta keliakiasta? Itellani nimittain just piileva keliakia ja piileva kehon tulehdustila oireili masennuksena, ahdistuksena, rauta-arvojen alhasuudella (kyse ei ollut siis mun runsaista kuukautisista), lonkka-ja polvikipuina, vertigo huimauskohtauksina, oksennuskohtauksilla, kovana uupumuksena, vatsan oireiluna jne. Kun gluteeni jai pois (+ pari muuta kehon tulehdusta aiheuttavaa ruoka-ainetta), kaikki noi oireet + masennus poistu. Luulin todella et mulla joko aikaset vaihdevuodet tai syva masennus kun mieleton surullisuus aina yllatti ilman edes mitaan jarkevaa syyta. Tietenkin mun tilanne voi olla ihan eri, mut halusin ihan inhimillisyyttani mainita asian, koska usein laakaritkaan ei tajua testata keliakiaa noiden oireiden aiheuttajaksi. Halaus joka tapauksessa!
En ole varsinaisesti yllättynyt, sellainen syvä alakulo on välittynyt täällä useampaan kertaan. Masennuksen myöntäminen itselleen on varmasti yhtä vaikeaa ellei vaikeampaa kuin muille.
Tämä on vain lukijan arvailua, mutta minusta vaikuttaa siltä, että olet ollut ja ehkä edelleen yksinäinen arjessasi. En tiedä onko se totta. Toivottavasti saat tukea mahdollisimman paljon.
Kaikkea hyvää sinulle.