Vietimme kesällä ystäväperheen kanssa kesäisen viikon Etelä-Karjalassa. Neljä aikuista, viisi lasta ja paljon elämää. Pidimme majaa ystävien suvun vanhassa talossa, jonka narisevien lattialautojen ja sateessa kotoisasti ropisevan mansardikaton väliin on tallentunut suvun tarinoita monilta vuosikymmeniltä. Oli onni saada sujahtaa pieneksi hetkeksi osaksi tuota tarinaa.

Monesti pysähdyimme aikuisten kesken miettimään, että tässä on taas yksi niistä hetkistä: tämä kaikki tässä on niin epätodellisen kaunista ja ihanaa, että moista ei sitten joskus edes muista todeksi. Että ihan vain parissa kuukaudessa muistot lempeän leppoisista kesäpäivistä tuntuvat kaukaisilta ja unenomaisilta.

Tahdoin tallentaa kameralle kesäsateen kauneuden, saunan tummat seinälaudat, lasten naurut ja järvimaiseman, joka hengitti rauhallisesti samaan tahtiin kanssani. Etten unohtaisi.

Tänään kävelin kaupungilla liukastellen limaisiin vaahteranlehtiin, kun kohmeiset sadepisarat alkoivat tarttua kaulahuiviini kiinni kuin räkäklimpit. Räntää. Ilmassa tuoksui siniseltä ja pysähtyneeltä. Talvelta ja maan kangistavalta roudalta.

En oikeastaan koskaan ehtinyt luopua kesästä. Viipyillen lähteneen kesän tilalle tuli syksy, ja nyt yhtäkkiä ollaankin keskellä räntää ja lokakuuta. Laitan silmät kiinni ja yritän, mutta en enää saa kiinni siitä pehmeän raukeasta kesätunteesta.

Mutta sen muistan, että päivät rakentuivat peruskaavan ympärille:

Heräsimme kun heräsimme, eli siihen, kun lapset heräsivät. Valmistimme ja söimme aamiaisen, tiskasimme tiskit ulkona, oleilimme, valmistimme ja söimme lounaan, keitimme päiväkahvit, tiskasimme ulkona, oleilimme, aloimme lämmittää saunaa, valmistimme ja söimme illallisen, joimme myöhäiskahvit, tiskasimme ulkona, saunoimme, uimme ja nukuimme.

Seuraavana päivänä sama alusta.

Välillä huollettiin taloa ja sen markkia. Välillä haettiin talon puutarhasta minttua mojitoihin, ja pestiin pyykkiä pulsaattorilla. Iso juttu oli, jos päätimme tehdä uintiretken vähän kauemmaksi. Lapset rakensivat majoja vanhoihin ulkorakennuksiin sadepäivinä ja auringon paistaessa he painelivat pihalla aamusta iltaan. Puhelinta käytin oikeastaan vain kaivaakseni Spotifystä soittevaksi vanhoja Suomi-iskelmiä, jos rätisevästä mökkiradiosta ei löytynyt mitään tunnelmaan sopivaa kanavaa ja ohjelmaa.

Emme tehneet mitään erityistä koko viikkona, ja juuri se oli erityistä.

Oli ihanaa voida puuhastella konkreettisten toimien äärellä. Hakea vettä kaivosta ja sytyttää pesuvesien alle tuli. Ripustaa pyykkiä kuivumaan kuurin suojiin ja syödä kesäkeittoa. Yksinkertaisia perusasioita tasapainottamaan tätä tavallista arkea, jossa harva asia on yksinkertainen ja jossa perusasiatkin ovat palikoiden sijaan silppua.

En koskaan ehtinyt hyvästellä kesää. Mutta muistan kyllä hämmästelleeni, kun tajusin olevani vihdoin valmis päästämään siitä irti. Ja sitten se jo menikin ja jätti leveälierisen aurinkohattuni sekä farkkutakkini ihmettelemään toimettomana eteiseen. Siksi sanon nyt, kiitos kesä 2019. Kiitos, että olit niin epätodellisen ihana, että siitä tunteesta ei lokakuussa enää kunnolla edes saa kiinni.

Jaa: