Postauskalenterissa oli tällä päivälle suunnitteilla kirjoitus, jonka työnimi oli ”mikäs nyt on, kun ei vituta yhtään”. Aamulla heräsin uuden aikakauden alussa olevaan maailmaan, ja ajattelin, että tuntuisi kornilta kirjoittaa postaus tuolla ajatuksella juuri tänään.

Yhden maailman vaikutusvaltaisimman valtion johtoon valittiin seksistinen ja rasistinen öykkäröijä. Ei minua vituta, mutta tunneskaala on päivän edessä edennyt järkytyksen ja ahdistuksen kautta hämmennykseen. Ajatukset asiasta ovat ainakin vielä niin jäsentymättömiä, että en tiedä, mitä järkevää, lohduttavaa tai uutta näkökulmaa tarjoavaa asiasta kirjoittaisin.

Siksi kirjoitan nyt siitä, mistä alunperinkin oli ajatus: onnesta, kauneudesta, kiitollisuudesta ja pienistä iloista. Juuri nyt niitä asioita tarvitaan maailmaan.

Nimittäin tämä marraskuu tässä. Meneillään oleva kuukausi on ollut minulle yleensä se vaikein. Pimeä ajanjakso kauniin syksyn jälkeen ja ennen joulun iloa ja rauhaa. Kiusankappale, joka on heitetty tuohon, kun ei oikein muutakaan sijoituspaikkaa ole keksitty. Pitkä ja mutatahmainen kuukausi, jonka keskellä väsymys tuntuu yhtä syvältä kuin pimeys ympärillä. Lapsiperheessä marraskuinen kurahoususavotta tuntuu loputtomalta ja saa pohtimaan, onko tässä pohjolassa asumisessa mitään järkeä.

Paitsi tänä vuonna. Marraskuun alussa Helsinkiin satoi ensilumi. Sellainen pieni ja kevyt hönkäys, joka sykähdytti, mutta ei saanut marraskuun pessimistiksi kyllästämää mieltäni iloon. Siinähän sataa, kunnes pian sulaa ruskeaksi loskaksi, ajattelin. Marraskuu päätti kuitenkin näyttää, että kyllä siitäkin ihan päteväksi kuukaudeksi on.

Se pinnisti ja ponnisti synnyttäen Uudenmaan kohdille sääilmiön, jollaisena aikuisiällä yleensä muistetaan lapsuuden talvet. Lunta on tupruttanut niin paljon, että se on kerääntynyt ikkunanpieliä myöten kinoksiksi. Parvekkeen havukasvit saivat päälleen lumihatut ennen kuin ehdin ne edes istuttaa ruukkuihinsa.

En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen siirtymän talveen. Kauniin ja kirpeän syksyn sekä tämän pehmeän ja valoisan lumen välissä oli vain pari kurahaalaripäivää. Ihan kuin marraskuun yli olisi hypätty, vaikka ehtiihän se viheliäinen toki vielä tehdä paluun oikealla luonteellaan. Mutta ei ajatella sitä nyt. Ajatellaan tätä pehmeää postikorttimaisemaa tässä.

Tänä vuonna Helsingin marraskuussa olen kiskonut ilosta kujertavia lapsia pulkalla päiväkotiin ja kuunnellun lumoutuneena perintölapikkaiden alla narskuvaa lunta. Olen antanut itseni höpsähtää jouluun kunnolla etukenossa. Sytytän kynttilöitä ikkunoille ja ostan glögipulloja niiden kauniiden etikettien perusteella. Koti on kuin turvapesä, joka on ympäröity lumivallein kaikelta maailman pahalta.

Lämmittelen villavilttien alla tuplavillasukat jalassa ja ymmärrän, miksi kotitalomme alkuperäiset ja niin kauniit ikkunat on tosiaan syytä vaihtaa ensi vuoden ikkunaremontissa. Olen syönyt pipareita ja miettinyt, mikä määrä tunnelmavaloja on just alle överin. Joulurauha tuntuu kietoutuneen pehmeänä ympärillä jo marraskuussa.

Tällaisen marraskuun minä hyväksyn. Miten paljon onnea, punaisia hymyposkia ja iltaisin pulkkamäkeen unohtuneita arkikiireitä voikaan lumi tuoda mukanaan.