Vaatteiden merkityksen ja henkisen arvon myttääminen alas on aina pistänyt harmittamaan. Sillä vaatteilla on ihan valtava merkitys. Enkä nyt edes tarkoita sitä, että ostokäytöksellään äänestää yrityksen arvoja suuntaan tai toiseen. Vaan sitä, miten vaatteet vaikuttavat ihmisen olemukseen, olotilaan ja tapaan kantaa itseään.

Mulla on edelleen vaatekaapissani vaatteita, jotka ovat kauniita ja mielestäni täydellisiä juuri minulle, mutta jotka kuitenkin aina riisun pois sovitettuani. Ne eivät vain tunnu hyvältä, enkä pysty sen tarkemmin sanomaan, miksi eivät. Siksi yritän ymmärtää myös lastani, joka ei suostu pukemaan vaatteita, jotka on itse ostohetkellä valinnut. Käyhän niin minullekin, vaikka olen ehtinyt harjoitella oman tyylini etsintää jo yli 30 vuoden ajan.

Toisinaan entiset lempivaatteetkin jäävät pikkuhiljaa roikkumaan henkarille ilman käyttöä. Ne eivät vaan enää tunnu hyvältä. Ne eivät välttämättä purista, kiristä tai muuten istu huonosti, mutta tunnelma ei vain enää ole minua. Ihminen muuttuu – ja toivoakseni – kehittyy sekä kasvaa. Vaate, joka edustaa minua nyt, ei välttämättä ole minunlaiseni enää viiden vuoden kuluttua. Mulla kesti monta vuotta hyväksyä, että sellaista loppuelämän täydellistä vaatekaappia en tule saamaan koskaan. Mutta jos panostan laatuun ja tietynlaiseen ajattomuuteen, jostain löytyy aina ihminen, jonka päällä se minun persoonastani kauas kasvanut vaate voi jatkaa matkaansa.

Kenenkähän päällä tämä Mekkomarjan mekko on entisessä elämässään hulmunnut? Ostin sen Ahvenanmaan-reissullamme Maarianhaminan Emmaus-kirpputorilta. Leikkauksen, materiaalin, printin ja made in Finland -lapun perusteella arvelisin sen olevan peräisin 70-luvulta tai 80-luvun alusta. Olisikohan se kuulunut jollekin maarianhaminalaiselle keramiikkataiteilijalle? Toisaalta se näyttää myös siltä, että se on voinut kuulua myös jonkun diskokuningattaren garderobiin. Tai ehkä se keramiikkataiteilija on käynyt tämä päällä tanssimassa Abbaa ja juomassa sinisiä enkeleitä. Mistä sitä tietää.

Sen kuitenkin tiedän, että tässä mekossa on hyvä fiilis, joka tarttuu myös kantajaansa. Olen kulkenut se päällä Ahvenanmaalta kotiuduttuamme joka päivä, mitä nyt välillä mekko on käväissyt pyykissä. Mekon helmat hipovat maata, mikä ei ole lainkaan itsestäänselvyys kaltaiselleni lähes 180-senttiselle kirahville. Kotona nappaan mekosta pois vain naruvyön, ja löysäksi kotiteltaksi muuttuva mekko sopii juuri niihin iltoihin, kun voi sipsutella paljain varpain ilta-auringon lämmittämällä puulattialla.

Tykkään siitä, mitä tämä mekko tekee minulle. Se tuo minusta esiin taiteilijaminän, mikä on ollut tarpeen nyt, kun kirjan armottomin kirjoitusprosessi on meneillään. Tämä päällä sormeni tuntuvat soljuvan paremmin näppäimistöllä ja pystyn keskittymään paremmin. Mekko tekee minusta myös rauhallisemman, mikä on melkoisen yllättävä, mutta tervetullut vaikutus. Ehkä tämä päällä ei vain sovi hötkyillä, kiirehtiä ja säntäillä. Kuljen taiteilijamekossani kuin sunnuntaikuplassa keskellä ruuhkaista Helsinkiä. Keskityn nauttimaan kävelystä ja siitä, miten pitkät helmat kulkevat pyörteinä mukanani. Huomaan, että ehdin, vaikka välillä pysähdynkin.

Jaa: