Taas pissahätä voitti. Oli pakko nousta pissalle, vaikka keittiöstä kuului vielä kolinaa. Ja sitä paitsi olen siitä mälsä, että syön aamupalani joka tapauksessa mieluiten pöydän ääressä.

Äitienpäivän kunniaksi puoliso oli leiponut amupalan kylkeen toiveideni mukaisesti britakakun, anoppini ohjeella, tietenkin. Kakun päällä oli pakkaseen terttuineen pakastettuja palstan viinimarjoja. Niiden kirpeä raikkaus maistui kesäiseltä toiveelta.

Vaikka lapset eivät päässeet herättämään, täpinän määrä oli silti vakio. Se onkin ihaninta koko äitienpäivässä, ja toivon, että se ei tasaannu vielä monen moneen vuoteen.

Sain lahjaksi upean vohvelikangasliinan, jonka koristeluiden tekemisestä eskarissa olen kuullut koko kevään, vaikka samalla se oli salaisuus. Eihän sellaista uutta taitoa ja aikaansaamisen onnea voi olla jakamatta, vaikka samalla on syytä muistuttaa, että tämä on sitten salaisuus sinulta itseltäsi. Korttiin oli tarttunut laatikkopyörän pohjalta hiekkaa ja pientä soraa, ja luulin aluksi, että ne kuuluvat korttiin ihan tarkoituksella. Lopulta päätettiin, että niin ne kuuluvatkin.

Toisessa kortissa oli mukana toiveideni mukaisesti lahjakortti lasten tekemään hierontaan. Se on lempileikkejäni: minä saan maata lattialla tyynyjen ja peittojen päällä, ja lapset muhjuavat, hipelöivät ja jo ihan oikeasti hierovatkin. Korttiin oli piirrettynä meidän perheemme ja sen alle maahan matoperhe. Hymyilytti.

Sainkin äitienpäivänä toiveideni mukaisesti hääriä palstalla matojen kanssa koko päivän. Lasten kanssa, yksinäni ja lopulta vielä kahdestaan puolison kanssa, mistä jättimäinen kiitos naapuriin. Myllättiin kompostoria, rakennettiin jättimäinen kasvulava valmiiksi ja tehtiin ensimmäiset avomaakylvöt: sipulia ja hernettä.  

Yllätyksenä palstallakin oli jemmassa äitienpäivälahja minulle: kauden ensimmäinen sato. Kompostorin alla rehottava maa-artisokka oli laittanut ranttaliksi, ja saatiin kerätä maasta sangollinen luksusherkkua.

Tänä äitienpäivänä tein myös huomion. En enää tuntenut oloani epämääräisen vaivautuneeksi, kun muiden perheiden kanssa kohdatessa toivottelimme puolin ja toisin hyvät äitienpäivät. Tuntuu, että vihdoin ei ole epämääräisen inha fiilis siltä, että ihan minä hetkenä tahansa jään kiinni siitä, että minulle on annettu äitiys väärin perustein, että olen huijari kaikkien oikeiden äitien joukossa.

En tarkoita, ettenkö kokisi olevani lapsilleni ihan riittävän hyvä vanhempi. Välillä ihan onneton, mutta sitä tasoittaakseni voittopuolisesti mielestäni vallan kiva, ymmärtäväinen, hassu ja aina varmasti syli avoinna. Mutta se sellainen yleismaailmallinen äitiys, se, josta saa arvonimen äiti. Se, tai pikemminkin siihen liittyvät konnotaatiot, ovat tuntuneet vierailta. Vieläkin, osittain.

Mutta nyt sitten yhtäkkiä tyyneys asian kanssa. Ehkä nyt vihdoin minulle on alkanut valjeta, miten on mahdollista, että maailmaan mahtuu niin paljon maailman parhaita äitejä.