Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Viime viikolla kirjastoreissulla tuli itku. Kävelimme esikoisen kanssa ison tien laitaa, kun yhtäkkiä jostain liikennemelun keskeltä kuului tuttua ja odotettua: mustarastaan laulu. Pysähdyimme kuuntelemaan pitkäksi aikaa. Siellä lintu istui piskuisessa puskassa autoja tungeksivan tien laidalla ja laittoi laulaen kuin millään muulla kuin keväällä ei olisi väliä.

Sen jälkeen mustarastaan leikkisät laulut ovat tavoittaneet korvani joka kerta ulkona. Ihan kuin viikossa kevät olisi ryöpsähtänyt, päässyt irti kahleistaan ja ottanut tilan haltuun.

Vaikka juoksulenkkien välissä olisi vain päivä, metsäpolut näyttävät joka kerta ihan erilaiselta. Juoksutrikoiden alta sai jättää villakalsarit pois. Aamuisin ei enää palella noustessa vuoteen uumenista, ja kellojen siirron jälkeenkin aurinko täyttää huoneet aamun raikkaalla valolla.

Kun vielä reilu viikko sitten pyöräillessä tai muuten kulkiessa sai aurata loskaliejussa, nyt keväthuollatimme laatikkopyörän ja samalla nastarengas vaihtui kesärenkaaseen. Se keveys tuntuu jopa huumaavammalta kuin paksujen talvikenkien vaihtuminen keveämpiin kenkiin. Ulkona tuoksuu auringossa paahtunut hiekka, katupöly, ja vaikka silmät vuotavat, nenänpieltä kutittaa myös liikutus kaiken ihanuudesta.

Takatalvesta on ollut puhetta, mutta lämpötilat pomsahtivat kerralla niin paljon, että uskalsin pestä lasten talvivaatteet kerrasta pois. Eteisessä mahtuu taas hengittämään paremmin. Kaaos on tosin siirtynyt olohuoneeseen, jossa on kesken kaikenlaista projektia ja läjää.

Huojuvin kasa koostuu laatikoista, joissa on lasten vaatteita: isoja, kesäisiä, talvisia, vedenpitäviä, hellettä enteileviä. Tulitikkuaskin kokoisessa kylpyhuoneessa kuivuu vielä kaikkea sinne kuuluvaa. Laatikkokasasta onneksi löytyi kuopukselle kaikki välikausivaatteet, ja esikoiselle täsmäkyttäys kirppiksillä on tuottanut tulosta. Loput haettiin yhdellä rykäyksellä kaupasta, ja vaikka vuodenaikojen vaihtumiseen liittyviin perinteisiin sekin meillä kuuluu, kukaan ei edes saanut hermoromahdusta.

Yhdessä kasassa ovat kirpparille menevien vaatteiden laatikot. Eteisen lisäksi inventaario pitäisi tehdä vaatekaapeilla, joissa yhtäkkiä joka keväiseen tapaan lahkeista ja helmoista on hävinnyt senttejä. Yhdessä läjässä ovat aikuisten talvikengät, jotka odottavat huoltoa ennen talviteloille laittoaan, ja toisessa kesäkengät, joista vielä arvotaan, mitkä on järkevää tässä vaiheessa ottaa esille. Korkokenkien päälle on kertynyt paksu kerros pölyä, ja olen katsellut niitä kuin muinaisesineitä maailmasta, jota enää hatarasti muistan olevaksi.

Ikkunalla olevissa taimihyllyköissä vihertää, ja lapset ovat askarrelleet pääsiäistä. Yritin ostaa kirpputorilta ruukkuja kevät- ja kesäistutuksia varten, jos pian ei enää saa enää ruukkuostoksilla käydä. Esillä oli kuitenkin vasta pääsiäinen, ja ilahdutin lapsia ostamalla keltaisia pieniä tipuja heidän popcorn-pääsiäisruohoon laitettavaksi. Ovat toivoneet sellaisia monta vuotta, mutta minä olen ollut vastaan.

Ehkä pitää ostaa ruukut suosiolla uutena, että ehtii ne varmasti saada – tai istuttaa kasvit tyhjiin viinapulloihin, kun Alkot kuitenkin pysyvät auki.

Parveke on vielä talven aikana kertyneessä liassa, mutta puoliso vaihtoi nuhjuiset havut narsisseihin ja helmililjoihin. Toinen henkii kevättä utuisissa sävyissään, kun toinen ihan huutaa räikeillä väreillään uutta vuodenaikaa. Välillä aurinko on paistanut jo niin lempeästi, että on tehnyt mieli istahtaa parvekkeelle teekupin kanssa ja nostaa kasvot aurinkoon.

Muistan, miten pienet omat hetket parvekkeella olivat yksi henkireistäni viime vuoden etäkoulun aikaan. Tosin teen sijaan join kahvia, jotta pysyisin tolpillani yöunista omille töilleni lainattujen öiden jälkeen. Muisto muljauttaa esiin haavojaan nuoleskelevan paniikin, mutta samalla kummallisen lämmön.

Kevät, kaiken tämän outouden keskelläkin, taas.

Jaa: