Sieltähän sitä tuli taas taivaan täydeltä tänne eteläiseen Suomeenkin: puuterista pakkaslunta. Kun sitä ihanuutta tänä talvena saatiin kokea ensimmäistä kertaa, me vuokrasimme puolison kanssa umpihankihiihtoon sopivat retkisukset – jotka myös muun muassa metsäsuksina tunnetaan – ja lähdimme eväät repussa arkipäivän hiihtotreffeille Sipoonkorven kansallispuistoon.

Sipoonkorven kansallispuistoon pääsee kulkemaan Helsingistä myös julkisilla. Vaikkakaan ei mitenkään kätevästi, se on myönnettävä. Me sujahdimme metrolla Itäkeskukseen, josta nappasimme alle Landbohon menevä bussin. Myös Karhusaareen menevällä bussilla pääsee samoille kulmille.  

Sipoossa jäimme bussista pois Uuden Porvoontien ja Sotungintien kulmassa, jossa napsautettiin heti sukset jalkaan. Hiihdeltiin Sotungintien laitaa, kunnes käännyimme pienelle Susirajantielle. Sitä pitkin pääsi hiihtelemään moottorintien yli ja kas, sitten oltiinkin ihan juuri Sipoonkorven kansallispuiston kulmilla ja käännettiin tieltä sukset kohti metsää.

Ja voi ettien että! Sukset kyntivät keveää puuterilunta, ja välillä ei nähnyt, että jaloissa olisi ollut suksia ollenkaan. Lumi oli kerääntynyt puiden ylle kuin paksu ja makea sokerikuorrute. Puiden alla puolimetriset kinokset upottivat paksuilla retkisuksillakin, mutta kulkeminen oli ihanaa. Vaikka keho pysyi tekemisistä lämpimänä, silti meno oli hiihtoa enemmän suksilla kuljeskelua, liikuntaa enemmän seikkailua.

Kyllä Aaro Hellaakoski tiesi, mitä runoili, kun kirjasi ylös tämän ajatelman: Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki. Rakastan kaikenlaisia tapoja painella suksilla menemään, mutta umpihankihiihdossa on jotain satumaista, alkukantaisen tyydyttävääkin.

Lumettomien kuukausien jälkeen hankien tuoma hiljaisuus tuntui ihmeelliseltä. Paikoin kinosten alla purot vielä liplattivat, ja niiden välke kuulosti epätodellisen terävältä kaiken pehmeyden keskellä. Välillä taas oli pysähdyttävä ja vain tuijotettava ylös kohti puunlatvoja ja taivasta, kuunneltava kun ei kuulu mitään.

Olimme ajatelleet, että tuore puuterilumi olisi saanut muitakin retkeilijöitä talvisille retkille, mutta saimme kuljeskella keskenämme. Jopa Storträskin luontopolku, johon lopulta metsästä kulkumme yhytimme, oli koskematon. Polulla oli ennen meitä hyppinyt vain jänis.

Evästauolle hiihdimme Storträsk-lammen etelärannalla olevalle tulentekopaikalle. Jos sitä ei olisi merkitty kyltein, taukopaikkaa ei olisi osannut maisemasta etsiä. Sekä nuotio että pöytäryhmä olivat peittyneenä kinoksiin, joista kaivoimme ne esiin sammutussankoa apuna käyttäen.

Vaihdoimme repusta kuivaa vaatetta päälle ja sytytimme nuotioon tulet. Olimme ottaneet varmuudeksi omat puut mukaan, mutta puuvarasto oli täynnä komeaa valmista klapia retkeilijöiden iloksi.

Pakkanen nipisteli nenänpäätä, mutta eväskeitto oli ruokatermarista kaataessa yhä höyryävän kuumaa. Ruoka oli silti syötävä pientä liikettä kehossa ylläpitäen, jotta kylmyys ei päässyt livahtamaan anorakin helman alta sisään. Kuuman mehun kanssa herkutellut jälkkäriletut lämmitimme nuotiolla, ja hiipuvan nuotion lämmössä oli hyvä vielä lämmitellä näpit sekä hanskat ennen retken jatkumista.

Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme jatkaneet matkaa vielä eteenpäin, mutta keskitalven päivä alkoi taittua iltapäivään ja lasten eskari- ja iltapäiväkerhopäivät olivat loppumaisillaan. Mutta tällainenkin pieni karkumatka Sipoon metsikköihin ihan kahdestaan, etenkin näinä aikoina, sai mukavalta tuntuvan lämmön syttymään jonnekin vatsan ja sydämen välimaastoon.

Lähdimme siis hiihtämään omia jälkiämme seurailen takaisin. Kulku oli heti paljon nopeampaa, mutta silti rennon leppoisaa. Aurinko alkoi hiljalleen laskea, saaden lumikinokset helkkymään miljoonina timantteina. Bussipysäkille saavuimme juuri parahultaisesti, ja saimme melkeinpä hiihtää sisään bussiin.