Väsyneet ja hivenen kohmeloiset terveiset täältä erään herttoniemeläisen kodin sohvannurkasta. Seuraa hajanaisia ja jäsentelemättömiä ajatuksia parisuhdeajasta pikkulapsiperhearjessa ilman asianmukaista kuvituskuvaa. Juuri nyt muuhun en kykene, villatäkkiin kääriytymisen ja teen keittämisen lisäksi.

Kemuväsymys painaa, mutta eilinen oli täysin tämän tokkuran arvoinen. Miehen viikonlopun työvuorot menivät nimittäin niin näppärästi, että me pääsimme eilen yhdessä Halloween-juhliin. Ystävämme piti naamiaiset, johon me lähdimme True Bloodin Sookiena ja Alcidena.

Tajusimme, että olemme viimeksi käyneet yhdessä kotibileissä joskus vuonna 2011. Silloin kun meitä oli vasta kaksi. Tai ehkä kaksi ja yksi raskausvatsa, en muista varmaksi. Mutta sen tiedän, että jos joku olisi niissä viime bileissä tullut sanomaan, että seuraavan kerran muuten lähdette yhdessä kotibileisiin tuossa niinkin pian kuin rapian kuuden vuoden kuluttua, olisin vetänyt jarrut pohjaan. Tai luultavasti en olisi vain uskonut.

Mutta niin vain meni kuusi vuotta, ihan huomaamatta. Emme ole oikeastaan kaivanneet iltoja, jolloin olisimme kahdestaan lähteneet ystävien luo viinipullo kainalossa. Ehkä emme ole osanneet kaivata, uskaltaneet kaivata. Mitä turhaa kuluttaa aikaansa sellaisten asioiden haikailuun, jotka juuri silloin ovat vähän kaikella tavalla hankalia toteuttaa. Olemme sen sijaan käyneet yhteistenkin ystävien juhlissa vuorotellen, jos vauvavuosien mahdottomuudessa ja miehen kolmivuorotyön hankaluudessa sitäkään.

Siksi tykkään niin paljon tästä vähän isompien lasten vanhemmuudesta. Saan perhe-elämän, mutta kun vain näkee vähän järjestelyvaivaa ja aikataulut natsaavat, saan myös kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Kolme- ja viisivuotiaan yökyläilyt ovat jo melko mutkattomia – mukulat pakkaavat itse reppunsakin. Eilen lapset pääsivät yökylään rakkaan ystävämme ja tämän lasten luo. Sielläkin lauantai-iltaa oli vietetty kutkuttavan jännittävästi Halloween-kemuillen.

Me miehen kanssa sen sijaan sujahdimme metrolla Hakaniemeen ja kävelimme käsikädessä ystävän juhliin. Ihan kuten silloin joskus kuusi vuotta sittenkin. Miten rakastankaan sitä kuplivaa lauantai-illan fiilistä, kotibileiden musiikkiin uppoavaa puheensorinaa ja tunnetta, miten mikään ei ole lopulta olennaisesti muuttunut, vaikka kaikki on. Ja ei käy kieltäminen, ettenkö rakastaisi myös sitä; yhteistä nousuhumalaa, sitä pientä ja maltillistakin. Milloin lie viimeksi moista.

Aamulla teimme yhdessä aamupalaa vain meille kahdelle. Tajusin siinä hiljaista kotia kuunnellessani ja kynttilöitä sytyttäessäni, että niin tosiaan, joskus me tulemme oikeasti olemaan täällä näin. Vain me kaksi. Vaikka näin kerta-annoksena kahdenkeskinen aika ja kodin rauhallinen tunnelma olivat nautinnollisia, tuli siitä kuitenkin vähän surumielinen olo. Koti ilman lapsia tuntui ontolta ja vajavaiselta. Onneksi nuo muksut ovat vielä jonkun tovin täyttämässä kodin neliöitä nahisteluillaan, leluillaan ja älänmölällään.

Tyhjää kotia nopeammin on kuitenkin oletettavissa tilanteita, jonka koimme tänään. Makoilin sohvalla miehen kainalossa aamupalaa sulatellen, kun keksimme, että voisimme vielä ennen lasten hakemista käydä leffassa katsomassa Tuntemattoman sotilaan. Katsoimme, että seuraava näytös alkaa 25 minuutin kuluttua. Ja 25 minuuttia myöhemmin me istuimme elokuvasalissa limujen ja popcornien kanssa. Jokainen pikkulapsiperheellinen varmasti ymmärtää, mikä kaikki tilanteessa tuntui jopa yliluonnollisen absurdilta.

Share: