Silloin tällöin pysähdyn leikittelemään ajatuksella, miten pienet valinnat ja sattumukset vaikuttavat elämäämme. Että mitä jos kierränkin kotimatkalla toista kautta kuin yleensä ja siksi osun ainoana ihmisenä paikalle, kun joku tarvitsee apua? Tai mitä jos hetken mielijohteesta istahdan vieraaseen kahvilaan ja ajaudun siellä inspiroivaan keskusteluun tuntemattoman kanssa, josta sittemmin ja juuri sen tapaamisen ansiosta tulee työprojektikaverini?

Minä uskon siihen, että ihminen voi itse vaikuttaa elämänsä kulkuun. Ainakin, jos lähtökohdat ovat hyvät ja tulevaisuuttaan voi alkaa maalata puhtaaseen maisemaan rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja myötävaikuttamana. Siihen en taas usko, että yhden ihmisen tekemisillä ei mukamas olisi suuressa mittakaavassa merkitystä. Millä sitten olisi, jos ei sillä. Mistä tekeminen, muutos ja tulevaisuus sitten lähtisi, jos ei yksilöstä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Jo pelkästään se, että hymyilen vastaantuleville tai ruokakaupan kassalle, muuttaa maailmaa. Hymy ja hyvä fiilis tarttuu siinä missä mörökölleilykin. Ehkä se vastaantuleva on menossa työvuoroonsa bussikuskina tai Kelan asiakaspalvelijana ja vie hyvää fiilistä eteenpäin. Ehkä hymy kulkee lopulta yksinäiselle vanhukselle tai väsyneelle yksinhuoltajalle. Tai ehkä se ruokakaupan kassa ajaa kotiinsa autolla sen tienhaaran ohi, jonka naapuruston lapset omani mukaan lukien ylittävät leikkipuistoon mennessään. Soisin, että kukaan ei ole ratin takana mörököllitunnelmissa.

Aloin taas miettiä näitä valittuja ja välillä tiedostamattomiakin tienhaaroja, kun kokoonnuimme ystäväporukalla Turkuun. Kun yli kymmenen vuotta sitten keskellä pimeintä talvea muutin Tampereelta Turkuun, piti sen olla vain kiertotie. Mies päätyi Turkuun harjoitteluun heitettyään opiskelukaverinsa kanssa kolikkoa työharjoittelupaikoista. Koska en ollut sinä syksynä päässyt yliopistoon opiskelemaan, päätin lähteä mukaan kaupunkiin, josta kumpikaan meistä ei tuntenut ketään. Ajankulukseni hain paikalliseen ammattikorkeakouluun, pääsin sisään ja aloitin opinnot heti muutettuamme tammikuussa. Tarkoitus oli viipyä puoli vuotta ja sen jälkeen palata takaisin elämäni pääväylälle, Tampereelle ja siellä yliopistoon.

Se miehen kolikon heitto käynnisti tapahtumasarjan, joka vaikuttaa meidän molempien elämänkulkuun vielä tänäkin päivänä. Koulu olikin hyvä, paljon enemmän minunlaiseni kuin se, minkä olin aikaisemmin nähnyt ainoana mahdollisena. Turku piti meitä hyvänä, hoiti parisuhdettamme ja kantoi eteen mahdollisuuksia ja seikkailuja. Loimme ystävyyssuhteita, jotka toivoaksemme kestävät loppuelämän. Elimme huoletonta nuoruutta, rakastimme ja turkulaistuimme. Asunto, jonka vuokrasimme puoleksi vuodeksi, olikin kotimme seuraavat viisi vuotta. Mies valmistui ja sai töitä Turusta, ja minä jatkoin opiskeluja ja tein sivussa töitä.

Vasta Turussa ymmärsin kunnolla, mitä elämältä haluan ja mitä itse tahdon elämälle antaa. Turku teki minusta ja sitä myötä myös meistä miehen kanssa onnellisempia. Tampereella olin jotenkin hukassa ja synkissä ajatuksissa, vaikka ei siitä tietenkään kaupunkia voi syyttää. Enkä toki voi tietää, mutta luulen, että jos olisimme jääneet Tampereelle, minulla ei olisi tätä tärkeintä, tätä perhettä. Elin tajuamattani taitekohdassa, joka ratkaistiin heittämällä kolikkoa.

Jos en olisi lähtenyt Turkuun, en luultavasti koskaan olisi päätynyt opiskelijavaihtoon tajutakseni kunnolla vasta myöhemmin, miten valtava merkitys sillä oli elämänkatsomukseeni ja sitä myötä onnellisuuteeni. Ilman Turkua en luultavasti koskaan olisi tajunnut, mitä todella haluan työkseni tehdä. Siksi muutin Helsinkiin, ja tällä kertaa oli miehen vuoro seurata perässä.

Ja Helsinki! Siitä tienhaarasta, Hakaniemen torin laidalla olevan kimppakämpän luota, siitä alkoi uusi jakso elämää. Hyvä, antoisa, opettavainen, parhain. Ja nyt sitten olemme tässä. Viettämässä muutaman aurinkoisen kesäpäivän entisen kotikaupungin sisäsaaristossa ystävien kanssa, joista monet tuo kaupunki yhdisti. Onni kipristää vatsanpohjaa vieläkin väkevämmin kun tajuaa, miten tämä kaikki ei todellakaan ole itsestään selvää.

Pieni ranneliike, joka nosti kolikon ilmaan. Eipä olisi ikinä uskonut, mihin se johtaa.

Jaa