Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Perheemme nuorimmaiset tiesivät kertoa minulle koulun käytäviltä sellaisia huhuja, että iltasatujen lukeminen saattaa olla vähän noloa. Kuulemma joidenkin mielestä vain vauvoille luetaan.
Ennen kuin ehdin keräillä hämmästyksestä sikin sokin kielelle varisseet sanat, perheemme koulunkäytävillä edustava jengi onneksi tiesi kertoa, että tosi monille silti luetaan. Kaveripiirin iltasaduista tykkäävät olivat hakeneet henkistä tukea toisistaan ja lauman turvin päättäneet, että iltasatu on kiva juttu ja sillä sipuli ja porkkana.
Huoahdin helpotuksesta. Jos vain lapsi itse tahtoo ääneen lukemista kuunnella, kouluikäisillekin olisi hyvä lukea päivittäin ainakin 15 minuuttia ääneen. Se kun kehittää lapsen sanavarastoa ja keskittymiskykyä. Vaikka lapsi osaisi teknisesti lukea, luetun ymmärtäminen kehittyy vielä vuosien ajan, aikuisenakin.
Ja oli miten oli, yhdessä lukeminen on ihana yhteinen rauhoittumishetki. Vaikka iltarutiinit voivat meillä välillä heitellä kuperkeikkaa, yksi asia pysyy: iltasatu. Joskus myöhään valuneina iltoina se on ihan vain näennäinen pari sivua kirjasta, joskus ehditään lukea niin että kellonviisari lähtee jo toiselle kierrokselleen. Iltasatukirja otetaan mukaan niin mökille kuin telttaretkelle. Iltasatu on tärkeä, koko perheelle. Ja ihan jok’ikinen ja kaiken ikäinen meillä yökylässä ollut muksukin on mielellään iltaisin kirjaa kuunnellut.
Ja sitä paitsi minullekin on luettu iltasatuja siihen asti, että olin 27-vuotias. Ennen lapsia puolisollani oli nimittäin tapana lukea minulle satuja, jotta nukahtaisin helpommin. Itse luen tarinaan eläytyen, mutta kuuntelijana tykkäsin hänen monotonisen rauhallisesta äänestään. Se liu’utti minut tarinaan, johon hiljalleen alkoi sekoittua uni.
Sitten elämäämme tulivat lapset ja toisenlaiset iltasatuhetket. Ehkä vielä joskus minullekin luetaan taas, mutta niin kauan kuin saan, minä olen sen iltasatujen lukija.
Meillä lapset 5v ja 6v. On luettu heille ihan pienestä ja katselevat itsekseen mielellään kuvakirjoja… Mahtava ja aikoinaan joskus ainut keino rauhoittaa vilkkaita poikia hetkeksi. Lapsilla on aina pieni joulu kun kirjaston kirjat vaihdetaan…
Kirjat ovat tosiaan mainio keino rauhoittua – myös itselleni! Kun vuosien valvomiskierteen jälkeen opettelin nukkumaan , juuri kirjat olivat yksi merkittävimmistä ”hoitomuodoista”.
Meillä kuunnellaan iltasatuja (kohta 9v:n kanssa), mutta lukijat on nykyään ammattilaisia. Vaihtui jossain vaiheessa siis äidin ääneen lukeminen äänikirjoihin (ihan siitäkin syystä, että kotihylly on aika pitkälti luettu ja Bookbeatista löytyy niin paljon kivaa uutta kuunneltavaa). Lapsi tykkää kyllä siitäkin jos minä luen, mutta itselle on rentouttavampaa vain kuunnella (puhua saa tarpeeksi töiden parissa). Plussaa on myös, että esim. Vesa Vierikko jaksaa paljon paremmin lukea ääneen Pottereita (saattaa mennä puolikin tuntia äänikirjaa iltaisin, kun äidin lukemana vartti oli maksimi mitä jaksoin :D). Meillä iltoihin sisältyy nykyään yleensä ensin se, että lapsi lukee itse (iltapalapöydässä ja perään sängyssä) ja sitten kuunnellaan äänikirjaa tovi.
Vesa Vierokon lukemana Potterit on kyllä mahtavia! En tosin ole kuunnellut kuin ihan alkua ensimmäisestä kirjasta yhdessä lasten kanssa. Silloin vielä Potterit eivät lähteneet, mutta pitäisikin koittaa taas!
Meillä lapset 9- ja 12-vuotiaat ja haluavat edelleen iltasadun. Tosin siirryttiin jokin aika sitten Bookbeatiin, mutta tarinoita on kuunneltava silti. Ajateltiin jatkaa niin kauan kuin lapset haluavat. Meillä lapset eivät ole valittaneet, että olisi lapsellista, vaan iltasatu on ihan heidän omasta toiveesta. Eivät ilmeisesti ole vertailleet koulussa, mitä kenellekin luetaan tai ei lueta. 12 veen mielestä uni tulee paremmin kun on kuunnellut iltasatua ensin ja lisäksi lukee vielä siihen päälle itsekin. Sadut/tarinat/kirjat lasten mielenkiinnon mukaan ja kirjoja on maailma pullollaan, joten eiköhän mieleisiä juttuja aina löydy. Joko itse luettuna tai sitten äänikirjapalveluista.
Meillä esikoinen muistelee edelleen eskarista erästä ihanaa aikuista, joka luki oma kehitelmiään tarinoita pitkän kaavan mukaan ja oli kuulemma ihan parasta kuunnella häntä.
Mä olen onnellinen, että koulussa oli kuitenkin löytynyt joukkio puolustamaan iltasatua <3 Voisin myös kuvitella, että just äänikirjat ja niiden yleistyminen tuovat ääneen lukemisen tutummaksi ja normimmaksi myös niille, jotka kokevat iltasadun noloksi. Toivon ainakin niin 🙂
Voi mikä ihana muisto eskarista teidän esikoisella! <3
Minä muistan että olin jotain 13-14 kun meille vielä luettiin Pottereita ääneen (kun kolme ensimmäistä oli julkaistu). Istuttiin pihakeinussa kesällä ja äiti luki Potteria. Ei tarvinnut kinastella kuka saa lukea ensin ja muistan miten ihanan rentouttavaa se oli. Veli on minua pari vuotta nuorempi, eli kumpikin luki ihan sujuvasti. Ja sitä ennen en muista että meille olisi kokonaan lakattu lukemasta. Iltasadut vaan vaihtuivat pikkuhiljaa siihen että luettiin viikonloppuisin päivällä ja joskus viikollakin illalla, mutta ei varsinaisesti iltasatuna.
Viimeisin meille luettu kirja oli varmaan Vallanderin loppu. Minun piti yläasteella lukea dekkari ja tehdä siitä kirjaesitelmä. minä luen fantasiaa ja historiallisia romaaneja vaikka miten, mutta se dekkari ei vaan uponnut ja luovutin lopulta niin äiti auttoi ja luki viimeiset luvut minulle ääneen.
Äänikirjoja kuuntelin nukahtaakseni todella pitkään (iltasadun jälkeen laitoin kasetilta äänikirjan). Kirjastosta sai usean kasetin mittaisia kirjoja valkoisissa kovamuovisissa kuorissa. Kuuntelin kotikylän pikkukirjaston valikoiman ympäri vaikka kuinka monta kertaa. Muumit ja Eeva Joenpellon Ralli ovat ehkä parhaiten mieleen jääneet. Ja sitten oli joku kirja jossa oli Likka -niminen koira jota kuvattiin golfhousuafgaaniksi. Pystyn edelleen palauttamaan mieleen lukijan äänen ja kirjojen tunnelmia tuolta yli 20 vuoden takaa.
Niin ja ei pidä unohtaa että myös luin itse iltaisin. Parhaimmillaan siis kuuntelin iltasadun, luin itse omaa kirjaa ja sitten laitoin äänikirjan päälle ja nukahdin siihen.
Luen omalle lapselleni Runotyttöä ja siellä on aika suloisia pieniä lyijykynällä merkittyjä kohtia joihin on lukeminen jäänyt. Muistan miten joskus piti lukea niin pitkään että oikeasti eivät silmät meinanneet enää pysyä auki, mutta pakko oli silti jatkaa.
Tosin pakko nyt tässä kohtaa mainita että en ole (omaan kaveripiiriini verrattuna ainakaan) mikään himolukija (joskus teininä kyllä luin kolme ensimmäistä Potteria yhden päivän aikana läpi ja aloitin neljättä). Välillä luen penemmän kun on kirja tai kirjasarja joka oikein imaisee mukaansa, mutta sitten voi tulla useamman kuukauden tauko etten lue kuin luontolehteä. Mutta nykyään on taas aina joku äänikirja kesken. Kuuntelen sitä kun laitan ruokaa, siivoan keittiötä, syön yksin aamu- /iltapalaa. Joskus jos on lapsille sopiva kirja saatetaan yhdessä kuunnella aamupalapöydässä äänikirjaa, mutta nyt kun kesken on Bridgerton joudun sammuttamaan kirjan kun lapset hipsivät pöytään. Kolme vee protestoi tänään kovaan ääneen kun sammutin äänikirjan. Hän olisi halunnut kuunnella 😀
Ihan näen mielessäni sen lukuhetken siellä puutarhakeinussa! Tuommosia muistoja toivon minäkin voivani lapsilleni antaa <3 Ja ainakin nyt näyttää ihanasti siltä, että saan lukea heille ääneen vielä pitkään.
Pitäisikin omilta vanhemmilta kysellä, milloin meidän iltasadut jäivät. Luulen, että ne vaan hiljalleen lipuivat pois, siinä kun aloin itse lukea. Ehkä pikkusiskon kanssa omien huoneiden saaminen vaikutti myös, etäisesti muistan, että hänelle vielä luettiin omassa huoneessaan. Mutta mitään pidempiä lasten- ja nuortenromaaneja meille ei enää muistaakseni luettu, vaan kuvakirjavaiheen jälkeen iltasadut taisivat jäädä pois. Itse luinkin sitten pienen maalaiskirjaston lasten- ja nuortenkirjaosaston läpi, kunnes joskus yläasteella aloin lukea enemmänkin vain lehtiä, joita tuli vinopino: Suosikki, Sinä&Minä, MeKaks ja Demi ainakin. Sinä&Minän kautta tutustuin novellimaailmaan 🙂