Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Ollessamme Italian-reissullamme Napolissa, vuokrasimme asunnon ihan vanhan kaupungin kulmilta. Näppärää sijaintia tärkeämpää oli melkeinpä asunnon iso parveke. Moni kiva asunto tippui pois suunnitelmista, koska niissä ei ollut parveketta.

Näin matkaa suunnitellessani, miten hörppisin aamuisin parvekkeella pressopannulla valmistettua italialaista kahvia, jonka joukkoon vaahdottaisin kaasuhellalla paljon maitoa. Iltaisin lasten mentyä nukkumaan istuisimme miehen kanssa Napolin kattojen yllä paikallista punaviiniä laseissa ja kuuntelisimme kaupungin kiihkeyttä omassa rauhassamme.

Ja se oli juuri niin täydellistä kuin etukäteisessä lomahekumoinnissani. Ja sitten siihen sekoittui tietenkin taattua lapsiperhehäröilyä.

Parvekkeen taitopöytä oli kiikkerä, kunnes viimeisenä päivänä tajusin kasanneeni sen ihan väärin. Noh, joka tapauksessa pöytä aiheutti meille vanhemmille stressisähikäisiä, kun lapset kikkailivat sen kanssa niin että sapuskoja tipahteli maahan, koko pöytä oli romahtaa ja ne täydelliset kahvimukilliseni heiluivat ja läikkyivät. Lasten temppuilu terassin aidalla taasen sai aikaan muutamat kouraisut sydämessä.

Yhden sellaisen säätöaamun jälkeen istuimme miehen kanssa terassilla nauttimassa aamiaista sen jälkeen, kun lapset olivat jo sännänneet leikkeihinsä sisälle asuntoon. Alhaalla kadulla skootterit pärisivät, ja viereisen talon terassilla huivipäinen mummo ripusti pyykkejä kadun yllä kiikkuviin naruihin. Keho alkoi rauhoittua, ja nauroimme, että on tämä kyllä sellaista säätämistä välillä tämä lasten kanssa matkailu. Että mitä järkeä tässä oikein on.

Ja samalla sanoimme sen, minkä tiesimme jo siinä hetkessä. Että lopulta reissun jälkeen kotona juuri nämä hetket tässä terassilla, kun kukkien tuoksu sekoittuu Napolin katupölyyn ja jossain alakerrasta pauhaa italialainen saippuaooppera, tuntuvat niiltä kaikista ihanimmilta hetkiltä. Niiltä, joita muistelee kaihoisa hymy kasvoillaan.

Ja kyllä, tuo parveke Napolissa oli kaiken sen asuntometsästyksen ja jokaisen läikkyneen kahvin arvoinen. Aamiaiset perheen kanssa omalla terassilla olivat niin ihania ja täydellisiä kuin lomakuvissa. Melkein on jo käynyt silleen jännästi, että mieli on alkanut siivota lokeroistaan pois kultaisiin lomamuistoihin liittyvät säätämiset, sekoilut ja ”en kyllä ikinä enää lähde lasten kanssa mihinkään” -mutinat.