Unelmien lumitalvi on saanut kaipaamaan rinteeseen. Koitin konsultoida internetiä löytääkseni läheltä Helsinkiä jonkun laskettelurinteen, jonne autoton perhe pääsisi kätevästi julkisilla. Vastausta ei tuntunut löytyvän, kunnes Instagramista bongasin Anni Sinnemäen kuvan Hyvinkään Sveitsin hiihtokeskuksesta. No kas, siellähän olemme olleet Svetisissä syysreissulla aikaisemmin, mutta lumettomien talvien murheessa en ole tajunnut, että jos lunta vain on, siellä pääsee myös rinteeseen!

Hyvinkäälle pääsee Helsingistä junalla 45 minuutissa, ja kolmisen kilsaa juna-asemalta Sveitsiin sujauttaa kätevästi taksilla tai vähemmän kätevästi kävellen – molemmista on kokemusta lasten kanssa. Nyt päätettiin kuitenkin lopulta laittaa elämä risaiseksi, vuokrata auto ja yöpyä hotellissa Hyvinkäällä. Viikonlopun pituinen lasketteluloma Sveitsissä siis.

Sveitsin hiihtokeskus osoittautui suloisen kotoisaksi, mutta varmasti kovemmankin laskijan pahimmat rinnehimot tyydyttäväksi. Hyppyri- ja reilirinteissä näkyi niin mahtavia temppuja, että omaakin vatsanpohjaa kutitti niitä katsellessa. Kumpareikkoon ja kilparinteeseen me emme edes menneet, vaan meille riitti hyvin perherinne ja turistirinne.

Viime vuonna hiihtolomalla Levillä olin tunturissa puikkelehtivissa laskettelurinteissä pääasiassa paniikissa salamana kiitävien lasteni puolesta (kunnes alas päästyämme jossain huumaavassa adrenaliinipiikissä päädyin taas hisseille, kunnes puolivälissä nousua taas heräsin, että apua, miksi olemme taas menossa ylös, kun juuri pääsimme hengissä alas). Nyt oli ihana hengissä pysymisen sijaan keskittyä ottamaan lasten kanssa laskettelutekniikoita paremmin haltuun.

Lapset kehittyivät päivän aikana valtavasti, vaikka kokemusta on kertynyt vasta muutamalta talvelta. Oli riemullista itsekin löytää lumettomien talvien aikana ruosteeseen pääsyttä laskettelutaitoa. Huomasin myös olevani suksilla varmempi heti alkuun, kun alla on jo useampi viikko suksilla oloa hiihtoladuilla. Kaikki se taon jälkeen koettava pieni epävarmuus, tasapainon huojuminen ja alamäessä hannaaminen oli koettu jo Herttoniemen metsissä, joten nyt sai vain keskittyä laskemaan naama onnellisessa virneessä.

Uskalsin lopulta laskea jopa pienistä hyppyreistä sellaisella vauhdilla, että sukset todistettavasti nousivat ilmaan. Kun nykyään varon polviani tiedostamattanikin, se on iso juttu se. Joka kerta hyppyrissä sydän hakkasi hulluna, ja rytmiin sekoittui jännitystä, ylpeyttä ja vatsasta asti nauruna kuplivaa iloa. Muksutkin vetivät hyppyreistä niin että rinne raikui ”äiti kato, äiti kato, äiti kato”!

Lounaalle lähdimme Hyvinkään keskustaan. Nepalilainen ravintola Base Camp oli todettu niin hyväksi jo edellisellä Hyvinkään-reissulla, että tömistelimme toppahousuissamme sinne. Tuliset annokset vatsassa lämmittäen oli mukana palata rinteeseen.

Meillä oli mukana myös omia herkkueväitä – puolison tekemiä Runebergintorttuja ja termospullollinen kuumaa mehua – jotka käytiin päivän aikana nauttimassa hiihtokeskuksessa olevalla laavulla. Tulella olisi hyvin voinut käristää vaikka soijanakitkin, mutta tämä fasiliteetti tuli iloisena yllätyksenä, joten emme olleet siihen eväin varautuneet.

Päivän aikana piti puolison kanssa monta kertaa huudahdella, että näin vain me tässä koko perhe lasketaan yhdessä! Muuten sitä ei olisi meinannut todeksi uskoa. Ajatus siitä tuntui ihan muutama vuosi sitten absurdilta, kun jengi piti aina jakaa tai ainakin jonkun piti toiveissaan tulla vastaan. Mutta siellä me nyt yhdessä kiidettiin, rinteitä, joissa riitti hyvin haastetta ja iloa meille kaikille.

Toinen toistuva onnellisten huokailujen aihe oli tämä upea talvi, joka tekee kaikesta niin paljon parempaa. Laskupäivän aikanakin säät vaihtelivat niin että saimme kokea auringossa miljoonina timantteina välkehtivät rinteet, horisontin yllä absurdin sinisenä hohkaavan pakkastaivaan ja jättimäiset hiljalleen laskeutuvat lumihiutaleet, jotka tarttuivat hiuksiin ja nenänpäähän.

Kun vihdoin olimme malttaneet luopua vuokralaskettelukamoista, ajoimme hotellille. Hotel Sveitsi oli tuttu aikaisemmalta aktiivilomalta, ja nyt koronan takia saimme hyvän syyn ottaa hotellielämästä kaiken irti. Laitoimme kaikki neljä sänkyä yhteen, niin että saimme yhden jättimäisen perhepedin valkoisine hotellilakanoineen. Minibarin anti kuului hotellihuoneen tarjoushintaan. Hengailimme villakalsareissamme ja sitten lopulta iltapesujen jälkeen hotellin muhkeissa kylpytakeissa.

Illallisen tilasimme hotellin ravintolasta hotellihuoneeseen, jossa söimme sängyllä pötkötellen ja samalla Voice of Finlandia katsoen. Meillä ei ole kotona televisiota, emmekä muutenkaan tule katsoneeksi tuollaisia telkkariohjelmia, joten tämä oli poikkeuksellista ja siksi erityisihanaa. Lopulta katsoimme vielä yhdessä telkkarista tulleen Vaiana-elokuvan ja söimme ihan ehtoja leffapopcorneja, joita kävimme ostamassa hotellin yhteydessä toimivasta leffateatterista.

Seuraavana päivänä kiersimme muutamat kirpputorit, kunnes ajelimme vuokrakaaralla kotiin Helsinkiin.

Oli hyvä ottaa tämä lähimatkan kokoinen riitelyriski. Muutamat viikot ennen tätä viikonloppua kun olivat olleet perheenä yhtä riitelyä, ja ennen reissua laitoimme kaikki yhdessä vannomaan, että kukaan ei riitele, kränise ja vänise turhanpäiten. Riitelemistä varten on turha lähteä Hyvinkäälle, sitä voi tehdä Helsingissäkin. Mikä autuaan onnellinen olo olikaan, kun viikonloppu meni hyvin. Enää ei kenestäkään tuntunut, että oma perhe on täynnä pyllypäitä, vaan olimme taas tiimi, meidän perhe.

Jaa: