Kirjat saatu arvostelukappaleena

Aloitin jo useampi kuukausi sitten tärkeän joulupohdiskelun: minkä kirjan luen tänä jouluna. Se on olennainen kysymys monellakin tapaa.

Jouluna on mahdollisuus upota tarinaan, joten silloin voi napata lukuun senkin monisatasivuisen lukuromaanin, jonka sivuille arki-illat tuntuvat olevan liian lyhyitä. Rakastan sitä joulun tuomaa aikavääristymää, kun voi lukea vielä yhden luvun ja sittenkin vielä yhden.

Toisekseen olemme yleensä matkanneet jouluksi Pohjanmaalle, ja mukaan lähtevä kirja on pitänyt miettiä huolella, ettei sitten sohvalle kaivetussa kolossa ala kaivata sitä kirjaa, joka jäi kotiin. Siskoni kerran kysyikin, miksi kannan lomalle mukaan moista järkälettä, kun ähisin junassa kirjan kanssa, joka ei meinannut mahtua muutenkin pullollaan reppuun. Mutta kun kirjan pitää riittää koko lomaksi! (Äänikirjat ovat sitten asia erikseen.)

No, me luovuimme tänään viimeisimmistäkin toiveista matkata jouluksi lakeuksille, joten joulukirjapäätös ei tänä vuonna ole yhtä lopullinen. Mieltä voi muuttaa, ja todennäköisesti tänä jouluna on vielä tavanomaista enemmän aikaa kaivaa lukukouppaa kuusen viereen sohvalle. Aion ainakin aloittaa joululoman Nina Wähän tiiliskiven kokoisella Perintö-kirjalla.

Jos teillä on vielä mietinnässä jouluajan kirjaherkku, tässä kolme poimintaani tänä vuonna lukemistani kirjoista. Ne ovat kaikki syvälle tarinaan imeviä romaaneja, joissa sivut eivät lopu ihan heti kesken.

Fernando Aramburu: Äidinmaa (WSOY 2020)

Parhaimmillaan romaanit ovat tätä: ne vievät toiseen maailmaan, fiktiivisenä todellisuuden päälle rakennettuun. Fernando Aramburun kirja toi tietoisuuteeni lähihistoriaa, josta en tiennyt juuri mitään.

Äidinmaa on tarina pienestä baskikylästä ja kahdesta perheestä, joiden ystävyys vaihtuu mykkään vihanpitoon toisen perheen pojan liittyessä ETA:aan ja toisen perheen isän joutuessa ETA:n tappamaksi. Kirjan 650 sivun aikana tarina ja sen henkilöhahmot ehtivät kasvaa ja kehittyä rauhassa, tulla tutuiksi ja ikääntyä. Järkyttävä historia liimautuu lukijan iholle tarinan henkilöiden, yksittäisten ihmiskohtaloiden, kautta.

Lukijana alusta asti vaivasi kysymys miksi mitään tällaista on voinut tapahtua. Ymmärtääkseen oli googlattava lisää tietoa Baskimaasta, ETA:sta, Espanjasta ja Francosta.

Äidinmaa näyttää, miten kukaan ei läpeensä paha tai hyvä. Se on myös tarina vihan syövyttävyydestä ja anteeksiannon vaikeudesta.

Delia Owens: Suon villi laulu (WSOY 2020)

Tähän kirjaan en olisi tarttunut ilman Lönkan lukupiiriä, johon kuulun muutamien muiden kirjoista kiinnostuneiden vaikuttajien kanssa. Kirjan takakannessa kun lukee ”murhamysteeri”, mikä sai dekkarikriittisen ihmisen minussa kavahtamaan.

Mutta hyvänen aika. Delia Owensin Suon villi laulu -kirjassa on otteessaan pitävä murhamysteeri, totta. Mutta ennen kaikkea se on brutaalin kaunis (kyllä, molempia näitä yhtä aikaa) kuvaus luonnon ja ihmisen yhteydestä.

Romaanin päähenkilö Kya on seitsemänvuotias, kun hän jää yksin asuttamaan röttelömökkiä Pohjois-Carolinan marskimaiden reunamille. Ensin lähtee äiti, sitten vanhemmat sisarukset ja lopulta väkivaltainen juoppoisäkin häviää teilleen.

On 1950-lulu ja Kyan on opittava pärjäämään omillaan. Suosta tulee äiti, luonnosta opettaja ja eläimistä ystävät.

Kyan kasvutarina aikuiseksi on kaunis ja surullinen, ja se vie lukijansa rämeiden keskelle niin elävästi, että suon voi melkein haistaa nenässään. Se kuvaa myös niitä korjauskelvottomia säröjä, joita ihmiseen jää hylätyksi tulemisesta ja vaille rakkautta jäämisestä.

Ja kaiken keskellä kulkee se murhamysteeri, jonka syylliseksi rämelikkaa, Kyaa, epäillään.

Paikoin kirja on naiivi ja mutkia siloitteleva, kuin aikuisten satu. Olisin halunnut realistisempaa kuvaa ihan vaikka tarpeilla käymisestä tai sairastamisesta. Kuukautiset ja seksikin on kuvattu jotenkin niin, äh, amerikkalaisesti.

Mutta kaiken kaikkiaan ymmärrän, miksi tämän on ollut maailmalla valtava myyntimenestys. Kirjan jälkeen piti pitää vähän lukutaukoa, sillä pelotti, että mikään ei tämän jälkeen tunnu miltään.

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija (Tammi 2020)

Kirja aiheesta, joka on yhä ja etenkin juuri nyt ajankohtainen.

Hiram elää virginialaisella tupakkaplantaasilla. Hän kaipaa kadonnutta, kai muualle orjaksi myytyä äitiään ja koittaa tavoittaa rakkautta isästään, joka on plantaasin omistaja. Isälleen Hiram on kuitenkin aina liian musta, aina enemmän orja ja omaisuutta kuin poika.

Vuodet vierivät, Virginian maaperä alkaa köyhtyä ja maanalainen orjien vapautusrintama nousta, eikä minuutensa kanssa hukassa oleva Hiram tiedä, mihin kahden verenperinnön välillä kuuluu.

Ta-Nehisi Coatesin esikoisromaaniin uppoaa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Se laajentaa ymmärrystä historiasta ja sitä seuranneesta nykyisyydestä, ja samalla siihen sekoittuu ikiaikaisia voimia ja maagisuutta. Tämä sekoitus tekee kirjasta omalaatuisen ja kaikessa riipivyydessään taianomaisen.

Loppua kohden tarina kuitenkin vähän lässähtää, eikä imu pidä mukanaan. Tuli mieleen muinoin lukemani haastattelu ravintolakriitikoista, jotka kertoivat ravintoloita arvioitavan niiden oman genrensä sisällä. Siksi katukiska ja fine dining voivat molemmat olla viiden tähden arvoisia. Tammen keltaisen kirjaston genressä Vesitanssijasta uupuukin se viimeinen tähti, mutta silti sanon: yksi vuoden parhaista kirjakokemuksista.

Arvostelut kaikista tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista on julkaistu aikaisemmin Lähiömutsin Instagramin Stooreissa, ja ne löytyvät tallennettuna Luettua 2020 -palluran alta.