Ikkunoidemme edessä lepattava suomenlippu sai kotiimme venyvät auringonsäteet välkehtimään leppoisan tuulen tahdissa. Vaikka eilen oli toinen isänpäivä, kun liput nostettiin salkoon isien kunniaksi, lapsemme tulevat varmasti muistamaan, että isänpäivinä on liputettu aina. Tietenkin, olisipa outoa, että vain äitejä liputettaisiin.

Saimme juhlapäivänä perheemme isin kanssa vain aamupäivän, kunnes hänen piti lähteä töihin. Niinpä panostimme yhteiseen aamiaiseen.

Valmistin päivänsankarin toiveesta pöytään uppomunia ja Croque monsieur -leipiä vegenä. Lisäksi keittelin hiljakseen juhla-aamujen ruokaa, ohrapuuroa, joka nautittiin pakkasen kesällä poimittujen lakka-aarteiden kanssa. Persimonien kylkeen lämmitin brietä, ja kahvin lisäksi juomana oli vanhempieni puutarhan omenoista puristettua mehua.

Kakku oli taas yksi näyte siitä, miten eri tavoilla epäonnistuneita täytekakkuja osaan tehdä. Pitäisi muistaa, että joko jätän kakut suosiolla tekemättä tai käytän vain kolmea hyväksi havaittua reseptiä: tätä aina onnistuvaa täytekakkupohjareseptiä, anopin britakakku-ohjetta tai tätä omassa suvussani kulkenutta peltiversiota porkkanakakusta.

Lapset tykkäsivät kakusta – näemmä mikä tahansa, missä on tarpeeksi sokeria ja rasvaa laitettuna yhteen kelpaa – ja päivänsankari söi palasensa hänkin ja osasi asetella sanansa niin, että ei valehdellut kakun olevan hyvää, mutta sai aikaan tunteen, että sillä miltä kakku lopulta maistuu ei ole niin väliä. Se että sellaisen tein, on enemmän kuin riittävästi.

Hänen kanssaan vanhemmuuskin on melkein kuin pala kakkua. Yksin en tietäisi, mitä tästä oikein lopulta tulee ja melkein joka kerta tuntisin jonkun nyanssin kanssa epäonnistuneeni. Mutta kiitos hänen, kaikki kyllä järjestyy.

On hemmetinmoinen onni saada jakaa vanhemmuus hänen kanssaan. Yksin tuntuu, että arkivispilä ei pysy minun käsissäni, mutta yhdessä kaikki muuttuu hyväksi. Yksin olen vajavainen vanhempi, mutta hänen isyytensä ja kanssavanhemmuutensa tekee äitiydestäni täyden, riittävän.

Jaa: