Olimme perheen kanssa viime viikon syyslomalla. Vietimme sitä puolison ammattiliiton kautta vuokrattavissa olevalla mökillä, jonne olemme palanneet joka lokakuu nyt seitsemän vuoden ajan.

Tuolla mökillä on kaikki, mitä arjen runtelema ja kohmeloittama ihminen lokakuussa tarvitsee: sauna, sienimetsä, suojaisa järvi ja mahdollisuus pedata pimeät unipesät mökin uumeniin.

Me nukuimme vähintään kymmenen tunnin yöunia, emmekä pukeneet moneen päivään päälle muuta kuin villakalsarit. Teimme retkiä lähimetsiin, joista sai tänäkin vuonna poimia niin paljon suppilovahveroita kuin pienen vuokra-auton takakonttiin mahtui.

Kävimme soutelemassa ja laitoimme joka aterialle jotain metsäsienistä. Lämmitimme saunan aamuin sekä illoin ja pulahdimme uimaan järveen, jonka pinnalle tipahteli keltaisia koivunlehtiä kuin luonnon omaa konfettisadetta, joka karnevaalitunnelman sijaan ripautteli ympärilleen rauhaa.

Etenkin tällaisille taloyhtiön kellotetuille saunavuorolaisille aamusaunassa tiivistyy lomatunnelma. Saunominen arkiaamuna ilman aikataulua, siinä on jotain rennon röyhkeää. Hipsin joka aamu heti herättyäni yöpaidassani ja villatakissani sytyttämään saunan pesään tulet. Vain pieniä pesällisiä, jotta löylyistä tuli napakkojen sijaan pehmeän kosteat.

Sain aamusaunoihin kaveriksi esikoisen, jonka kanssa pötköttelimme ylälauteella jalat lomikkain kiukaan naksuessa ja tulen loimutessa ikiaikaisen rauhoittavana.

Kehot lämpöä hohkaavina vedimme yllemme saunatakit ja hipsimme rantaan. Vesi höyrysi yön jäljiltä, ja lokakuun aurinko oli jaksanut juuri ja juuri nousta vastarannan metsän yli ja heitti sieltä viistoja säteitään tyyneen vedenpintaan. Minä uin pitkiä rauhallisia vetoja laiturin päässä, kun lapsi ui kuin pieni spanieli muutaman pikaisen ja ilokujertavan kierroksen rantavedessä.

Saunassa vesikauhalliset laskeutuivat päälle raukeutena. Eikö olekin ihanaa, kysyin, ja lapsi mumisi silmät ummessa joo. Siinä lauteilla syvää onnea ja rauhaa tuntiessani tajusin selvemmin kuin koskaan, että tämä tässä on luksusta.

Olen jostain syystä aina mieltänyt luksuksen sellaiseksi överiglamouriksi ja rahalta haisevaksi kiilloksi ja korskeudeksi, joka ei kosketa minua.

Olemme kyllä kerran perheen kanssa olleet luksushotellissa lomalla, sen kun sai muutaman päivän varoitusajalla halvemmalla kuin perusmajoituksen. Olihan se toki seikkailu ja hauskaa; siellä me söimme respan ohi nolostellen salakuljetettua noutopizzaa sängyssä, joka oli isompi kuin makuuhuoneemme kotona. Mutta oliko se sellaista, joka saa sydämen lähes kipristymään onnesta? Omalla tavallaan joo, mutta syvemmällä katsannolla ei.

Oma ajatukseni luksuksesta on ollut kapeakatseinen. Se mitä minulle merkitsee luksus, on jotain, mitä ei saa rahalla. Siksi se on sitä arvokkaampaa.

En tiedä, huijaanko itseäni osittain, onko tämä pakon edessä tyytymistä. Pietarin saunalomalla olin haljeta onnesta niin kansan- kuin luksusbanjoissa.

Ja kyllähän minä olen esimerkiksi päässyt matkaamaan purjeveneellä, jonka kansilankkuihinkaan minulla tuskin olisi ollut varaa, ja nautin siitä laineilla lentämisestä ja meripärskeistä kasvoilla niin että itkin onnesta. Mutta en usko tämän olevan itsepetosta. Luulen, että minun luksukseni ei purjehdusretkelläkään liittynyt niinkään luksuspurjeveneeseen, vaan tunteeseen vapaudesta ja meren läheisyydestä.

Minulle luksusta ovat vastapainot, vaihtelut ja rutiinien rikkominen. Minulle luksusta on luonto, jonka vesiin voi pulahtaa uimaan vuodenaikojen vaihtelussa ja jonka mättäiltä saan kerätä ruokaa. Hiljaisuus, aikatauluttomuus, läsnäolo.

Asiat, jotka ovat suurelle osalle maailman ihmisistä tavoittamattomia. Asioita, joita toki voi koittaa ostaakin, mutta jotka tuntuvat ostettuna yhtä vääriltä kuin itsestäni tuntuisi ajatus esimerkiksi Lapin luonnon kokemisesta moottorikelkkasafarilla päristäen. Kun kulkee liian nopeasti ja äänekkäästi, ei välttämättä pääse koskaan perille.

Mutta en ole tietenkään niin pöljä, ettenkö tietäisi, että pääomaa tarvitaan siihenkin, että voi esimeriksi ottaa syyslomaviikon koko perheelle vapaaksi, herätäkseen aamuisen herätyskellon sijaan aamusaunaan. Tietenkin. Mutta nämä laiskan raukeat ajatukset saunanlauteilla saivat ymmärtämään, minkälaisen henkisen rikkauden ja arjen luksuksenkin keskellä saan elää.

Ajatus tästä jäi kytemään jo tovi sitten, kun tarjosin kaupunkimökillämme Kivinokassa naapurimökkiläiselle ja hänen kaverilleen hernekeittoa heidän pitkän melontaretkensä jälkeen. Tämä tässä on luksusta, josta moni pohatta olisi valmis maksamaan vaikka mitä, kaveri totesi; pitkä melontaretki ruskan väreissä hehkuvassa luonnossa kaupungin keskellä ja sen päälle höyryävät hernekeitot yhdessä niistä satumaisen pienistä mökeistä, joita on ripoteltu pitkin metsää.

Olin ihan samaa mieltä, ja samalla tietäen, että tätäkään kokemusta ei oikeasti olisi voinut ostaa, se tuli antaen.

Minulle luksusta on saada olla yhtä luonnon kanssa, mahdollisuus helliä alkukantaisuutta itsessäni. Voida olla rakkaidensa kanssa läsnä, mutta halutessaan hiljaa. Ja valtaosa siitä luksuksesta on läsnä arjessanikin, kunhan vapautan sen käyttöön sitä arvokkainta; aikaa.

Jaa: