Olimme tänään laskemassa yökylässä olleiden ystävien kanssa pulkkamäkeä. Yön aikana satanut ohut lumipeite oli jo sulamassa, ja lumikiteiden sulamisen pystyi kuulla risahteluna. Pulkkamäen vieressä lehdettömänä törröttävässä puussa talitintti lauloi laiskasti mollissa tityy tityy. Juuri kuten niinä alkukevään pitkinä viikkoina, kun sukat kastuvat loskassa ja talvi ei malta päästää otetaan.

Talvi ei ole vielä kunnolla tullutkaan – jos tänne Helsinkiin on tulossakaan – mutta tuo talitiaisen surumielinen ja apea nuotti muistutti siitä tosiasiasta, että nyt ollaan menossa kevättä kohti. Takerruin siihen ajatukseen tiukemmin kuin koskaan. Niin koville mennyt syksy ja kuluva talvi on ottanut. Pian luonto alkaa heräillä taas henkiin, kuten minäkin. Niin se aina menee. Routa kangistaa minutkin, aurinko herättää.

Miehen paluu hoitovapaan jälkeen töihin laittoi syksyllä arjen uusiksi. En edelleenkään ole sinut sen kanssa, että viikonloppupainotteisen kolmivuorotyön takia yhteistä perhevapaata on vähän. Yhden aikuisen arki-iltoihin on tullut suorittavaa makua, joka tuntuu kitkeränä kitalaessa. Hän on meistä se, jolle tämä kaikki on luontevampaa. Meinä minä olen hyvä vanhempi, yksin en niinkään.

Ehkä taustalla vaikuttaa myös se, että tämä on nyt tätä. Enää ei ole luvassa perhevapaiden mahdollistamia pitkiä isikesiä, reissuja maapallon toiselle puolen tai päiviä, kun elämme kuin Peppi Pitkätossut. Miehen työt eivät kulje mukana, kuten omani, enkä välillä voi sietää sen sitovuutta. Olen koko elämäni ollut menossa eteenpäin, ja nyt pitäisi ainakin hetken hyppiä paikoillaan. Se saa levottomaksi, ahdistustuneeksikin. Pitäisi oppia nauttimaan tasaisesta ja ennustettavan tylsästä arjesta, enkä minä ole siinä hyvä. Elän ääripäistä, hallitusta ennakoimattomuudesta, kutkuttavista projekteista ja hulluista haaveista. Nyt ei ole ollut aikaa edes haaveilla. Kaikki aika on mennyt selviytymiseen ja arjenhallintaan.

Loppuvuoden viikosta toiseen jatkunut, perheenjäsenestä toiseen hyppinyt ja nimikettä vaihtanut sairastelu söi ihan valtavasti energiaa. Oli ohimeneviä hetkiä, kun toivoi, että tulisinpa niin kipeäksi, että joutuisin sairaalaan. Tai että auto tönäisisi. Sitten kun ainakin saisi hyvän syyn vain levätä ja olla. Olen viettänyt tuntikaupalla siivoten haalareista mutaa, tapellen kurahousujen pukemisen kanssa ja lakaisten eteisestä hiekkaa. Pimeää päiväkotiin mennessä, pimeää sieltä tullessa. Tätäkö tämä nyt on.

Sitten oli ja on kaikenlaista henkistä kuonaa, joka on kuluttanut ajatuskapasiteettini ja täyttänyt kuohunnallaan ne yön tunnit, kun olisi pitänyt nukkua. Olen surrut vatsani kipeäksi. On pitänyt lopultakin kasvaa omilleen ja aikuiseksi näin kolmenelosena, vaikka ei haluaisi tai jaksaisi ihan vielä. Niinkuin olisi taas murrosikäinen, mitä nyt huolet ovat aikuisen. Ja kun siihen lisää aivan tolkuttoman määrän liikaa töitä ja työpäiviä kuukausitolkulla kuormittaneita murheita ja ongelmia, kai koneen yskiminen on ihan ymmärrettävää.

Taas yksi vuosi on lopetettava ja toinen aloitettava toteamalla, että toivottavasti jotain tuli opittua. Että josko ensi vuonna osaisi höllätä tarvittaessa. Että malttaisi olla ahnehtimatta töitä ­– olivat ne kuinka kivoja tahansa – ja pyytäisi apua tarvittaessa ja ulkoistaisi. Että pitäisi ihan oikeita lomia ja saisi taas kalenterinsa siihen järjestykseen, että illoista voisi siivota pois koneella istumiset.

Ja totta myös se toinen puoli; olihan vuosi 2017 myös ihan uskomattoman hieno. Tapahtui juuri niin isoja juttuja, että tässäkin pitää todeta sama juttu kuin aikaisempina vuosina. Mitä ihmettä ensi vuonna voi tapahtua, että se pääsee lähellekään näitä juttuja! Vietimme alkuvuoden perheenä Balilla ja piipahdimme viettämässä lähiöelämää Australiassa.

Mies oli hoitovapaalla syksyyn asti, joten saimme vielä olla pitkän kesän yhdessä. Oi kesä, ihana ja rakas kesä! Sain yhdistää työminän ja perhe-elämän niin vaivattomasti, että onni lehahteli suonissa. Kyllä se niin vain on, koti-isyys ovat naisen parasta aikaa. Retkeilimme paljon, vaikka telttaöitä kertyikin aiottua vähemmän. Olimme niin paljon ulkona, että jalkapohjat kovettuivat rantakallioilla ja huulet ahavoituivat auringossa.

Kiitos ystävän, aloitimme miehen kanssa treffiperinteen. Kolmet treffit yhdelle vuodelle eivät ole paljon, mutta ne ovat kolme kertaa enemmän kuin monena muuna vuotena.

Uusi koti on edelleen yhtä ihana kuin ennenkin. Ja remontin hiljalleen edistyessä yhä vain ihanampi. Vaikka olemme asuneet kodissamme jo puolitoista vuotta, puhun siitä silti toisinaan asiayhteydestä riippuen uutena kotina. Niin vahvasti kuherruskuukausi on edelleen meneillään. En olisi ikinä voinut uskoa, miten paljon lisäneliöt, järkevä pohjaratkaisu ja saman lähiön sisällä muuttaminen voivat parantaa arkea.

Työhommissakin oli hienoja juttuja. Esikoiskirjani, Satun kanssa kirjoitettu Unelmahommissa-kirja ilmestyi ja sai alusta lähtien ihan valtavan hyvää palautetta. Aloimme Satun kanssa tehdä kirjalle itsenäistä jatkoa äänimuodossa, ja Unelmaduunarit-podcastin ensimmäinen tuotantokausi on yli kolminkertaistanut kuuntelukerrat, joita sille asetimme tavoitteeksi. Vuoden vikana päivänä saimme tietää, että Kansan Sivistysrahasto myönsi hakemamme apurahan Unelmaduunareiden toiselle tuotantokaudelle. Tulin siitä niin iloiseksi. Iso kiitos tuesta ja luottamuksesta hakemuksia läpikäyneille!

Blogihommissa jäin syksyllä täysin itsenäiseksi bloggaajaksi. Se oli iso ja pitkään harkittu päätös, joka jännitti, mutta jota en ole katunut kertaakaan. On ihanaa, että kaikki on kokonaan minun käsissäni. Se tuo varmuutta tekemiseen ja tulevaan. Ulkoisesta myyntityöavusta luopuminen sai kuitenkin alkuun duunikalenterin räjähtämään. Nyt tasapaino on onneksi löytynyt ja tehty työ alkaa kirjaimellisesti tuottaa tulosta. Lisäksi päädyin ulkoistamaan pienen siivun myyntityöstä. Hommaa kyllä riittää, vaikka en ihan kaikkea tekisikään alusta loppuun itse.

Tulevalta vuodelta toivon lempeyttä, rakkautta ja retkeilyä lähellä sekä kaukana. Haluaisin löytää uinuvan ja raihnaisen wannabe-joogin sisälläni sekä kasvaa ja kehittyä äitinä. Janoan aikaa ja (apu)rahaa, jotta voisin kirjoittaa mielessä muhineita kirjoja. Ainakin sen lastenkirjan, jo Balilla aloitetun. Minulla on myös kutina, että syksyn aikana olen törmännyt ja tutustunut työkuvioissa niin moniin upeisiin ihmisiin, että tulemme vielä tekemään jotain mahtavaa yhdessä. Toivoisin silti, että se työ, kivakin, pysyisi aisoissa. Tahdon nauttia kiireettömistä ja näennäisen aikatauluttomista aamuista lasten kanssa, nyt kun vielä voi, ennen esikoulun ja minuuttitarkkojen aamujen alkua.

Että josko tämän vuoden tavoitteeksi ottaisi seikkailujen löytämisen ihan tavallisesta pikkulapsiperhearjesta. Olen ihan varma, että mahdollisuuksia sekoittaa kaurapuuron joukkoon jotain kivoja, jännittäviä ja eriskummallisia makuja löytyy kyllä, jahka vain keskityn hämmentämään huolella.

Jaa: