
Olimme tänään laskemassa yökylässä olleiden ystävien kanssa pulkkamäkeä. Yön aikana satanut ohut lumipeite oli jo sulamassa, ja lumikiteiden sulamisen pystyi kuulla risahteluna. Pulkkamäen vieressä lehdettömänä törröttävässä puussa talitintti lauloi laiskasti mollissa tityy tityy. Juuri kuten niinä alkukevään pitkinä viikkoina, kun sukat kastuvat loskassa ja talvi ei malta päästää otetaan.
Talvi ei ole vielä kunnolla tullutkaan – jos tänne Helsinkiin on tulossakaan – mutta tuo talitiaisen surumielinen ja apea nuotti muistutti siitä tosiasiasta, että nyt ollaan menossa kevättä kohti. Takerruin siihen ajatukseen tiukemmin kuin koskaan. Niin koville mennyt syksy ja kuluva talvi on ottanut. Pian luonto alkaa heräillä taas henkiin, kuten minäkin. Niin se aina menee. Routa kangistaa minutkin, aurinko herättää.
Miehen paluu hoitovapaan jälkeen töihin laittoi syksyllä arjen uusiksi. En edelleenkään ole sinut sen kanssa, että viikonloppupainotteisen kolmivuorotyön takia yhteistä perhevapaata on vähän. Yhden aikuisen arki-iltoihin on tullut suorittavaa makua, joka tuntuu kitkeränä kitalaessa. Hän on meistä se, jolle tämä kaikki on luontevampaa. Meinä minä olen hyvä vanhempi, yksin en niinkään.
Ehkä taustalla vaikuttaa myös se, että tämä on nyt tätä. Enää ei ole luvassa perhevapaiden mahdollistamia pitkiä isikesiä, reissuja maapallon toiselle puolen tai päiviä, kun elämme kuin Peppi Pitkätossut. Miehen työt eivät kulje mukana, kuten omani, enkä välillä voi sietää sen sitovuutta. Olen koko elämäni ollut menossa eteenpäin, ja nyt pitäisi ainakin hetken hyppiä paikoillaan. Se saa levottomaksi, ahdistustuneeksikin. Pitäisi oppia nauttimaan tasaisesta ja ennustettavan tylsästä arjesta, enkä minä ole siinä hyvä. Elän ääripäistä, hallitusta ennakoimattomuudesta, kutkuttavista projekteista ja hulluista haaveista. Nyt ei ole ollut aikaa edes haaveilla. Kaikki aika on mennyt selviytymiseen ja arjenhallintaan.
Loppuvuoden viikosta toiseen jatkunut, perheenjäsenestä toiseen hyppinyt ja nimikettä vaihtanut sairastelu söi ihan valtavasti energiaa. Oli ohimeneviä hetkiä, kun toivoi, että tulisinpa niin kipeäksi, että joutuisin sairaalaan. Tai että auto tönäisisi. Sitten kun ainakin saisi hyvän syyn vain levätä ja olla. Olen viettänyt tuntikaupalla siivoten haalareista mutaa, tapellen kurahousujen pukemisen kanssa ja lakaisten eteisestä hiekkaa. Pimeää päiväkotiin mennessä, pimeää sieltä tullessa. Tätäkö tämä nyt on.
Sitten oli ja on kaikenlaista henkistä kuonaa, joka on kuluttanut ajatuskapasiteettini ja täyttänyt kuohunnallaan ne yön tunnit, kun olisi pitänyt nukkua. Olen surrut vatsani kipeäksi. On pitänyt lopultakin kasvaa omilleen ja aikuiseksi näin kolmenelosena, vaikka ei haluaisi tai jaksaisi ihan vielä. Niinkuin olisi taas murrosikäinen, mitä nyt huolet ovat aikuisen. Ja kun siihen lisää aivan tolkuttoman määrän liikaa töitä ja työpäiviä kuukausitolkulla kuormittaneita murheita ja ongelmia, kai koneen yskiminen on ihan ymmärrettävää.
Taas yksi vuosi on lopetettava ja toinen aloitettava toteamalla, että toivottavasti jotain tuli opittua. Että josko ensi vuonna osaisi höllätä tarvittaessa. Että malttaisi olla ahnehtimatta töitä – olivat ne kuinka kivoja tahansa – ja pyytäisi apua tarvittaessa ja ulkoistaisi. Että pitäisi ihan oikeita lomia ja saisi taas kalenterinsa siihen järjestykseen, että illoista voisi siivota pois koneella istumiset.
Ja totta myös se toinen puoli; olihan vuosi 2017 myös ihan uskomattoman hieno. Tapahtui juuri niin isoja juttuja, että tässäkin pitää todeta sama juttu kuin aikaisempina vuosina. Mitä ihmettä ensi vuonna voi tapahtua, että se pääsee lähellekään näitä juttuja! Vietimme alkuvuoden perheenä Balilla ja piipahdimme viettämässä lähiöelämää Australiassa.
Mies oli hoitovapaalla syksyyn asti, joten saimme vielä olla pitkän kesän yhdessä. Oi kesä, ihana ja rakas kesä! Sain yhdistää työminän ja perhe-elämän niin vaivattomasti, että onni lehahteli suonissa. Kyllä se niin vain on, koti-isyys ovat naisen parasta aikaa. Retkeilimme paljon, vaikka telttaöitä kertyikin aiottua vähemmän. Olimme niin paljon ulkona, että jalkapohjat kovettuivat rantakallioilla ja huulet ahavoituivat auringossa.
Kiitos ystävän, aloitimme miehen kanssa treffiperinteen. Kolmet treffit yhdelle vuodelle eivät ole paljon, mutta ne ovat kolme kertaa enemmän kuin monena muuna vuotena.
Uusi koti on edelleen yhtä ihana kuin ennenkin. Ja remontin hiljalleen edistyessä yhä vain ihanampi. Vaikka olemme asuneet kodissamme jo puolitoista vuotta, puhun siitä silti toisinaan asiayhteydestä riippuen uutena kotina. Niin vahvasti kuherruskuukausi on edelleen meneillään. En olisi ikinä voinut uskoa, miten paljon lisäneliöt, järkevä pohjaratkaisu ja saman lähiön sisällä muuttaminen voivat parantaa arkea.
Työhommissakin oli hienoja juttuja. Esikoiskirjani, Satun kanssa kirjoitettu Unelmahommissa-kirja ilmestyi ja sai alusta lähtien ihan valtavan hyvää palautetta. Aloimme Satun kanssa tehdä kirjalle itsenäistä jatkoa äänimuodossa, ja Unelmaduunarit-podcastin ensimmäinen tuotantokausi on yli kolminkertaistanut kuuntelukerrat, joita sille asetimme tavoitteeksi. Vuoden vikana päivänä saimme tietää, että Kansan Sivistysrahasto myönsi hakemamme apurahan Unelmaduunareiden toiselle tuotantokaudelle. Tulin siitä niin iloiseksi. Iso kiitos tuesta ja luottamuksesta hakemuksia läpikäyneille!
Blogihommissa jäin syksyllä täysin itsenäiseksi bloggaajaksi. Se oli iso ja pitkään harkittu päätös, joka jännitti, mutta jota en ole katunut kertaakaan. On ihanaa, että kaikki on kokonaan minun käsissäni. Se tuo varmuutta tekemiseen ja tulevaan. Ulkoisesta myyntityöavusta luopuminen sai kuitenkin alkuun duunikalenterin räjähtämään. Nyt tasapaino on onneksi löytynyt ja tehty työ alkaa kirjaimellisesti tuottaa tulosta. Lisäksi päädyin ulkoistamaan pienen siivun myyntityöstä. Hommaa kyllä riittää, vaikka en ihan kaikkea tekisikään alusta loppuun itse.
Tulevalta vuodelta toivon lempeyttä, rakkautta ja retkeilyä lähellä sekä kaukana. Haluaisin löytää uinuvan ja raihnaisen wannabe-joogin sisälläni sekä kasvaa ja kehittyä äitinä. Janoan aikaa ja (apu)rahaa, jotta voisin kirjoittaa mielessä muhineita kirjoja. Ainakin sen lastenkirjan, jo Balilla aloitetun. Minulla on myös kutina, että syksyn aikana olen törmännyt ja tutustunut työkuvioissa niin moniin upeisiin ihmisiin, että tulemme vielä tekemään jotain mahtavaa yhdessä. Toivoisin silti, että se työ, kivakin, pysyisi aisoissa. Tahdon nauttia kiireettömistä ja näennäisen aikatauluttomista aamuista lasten kanssa, nyt kun vielä voi, ennen esikoulun ja minuuttitarkkojen aamujen alkua.
Että josko tämän vuoden tavoitteeksi ottaisi seikkailujen löytämisen ihan tavallisesta pikkulapsiperhearjesta. Olen ihan varma, että mahdollisuuksia sekoittaa kaurapuuron joukkoon jotain kivoja, jännittäviä ja eriskummallisia makuja löytyy kyllä, jahka vain keskityn hämmentämään huolella.
Kiitos kun puet sanoiksi nää fiilikset ❤️ Samassa suossa, hyvässä ja pahassa, sanoitit sen mitä ite en oo osannut. Tää on ihana, voimaannuttava blogi❤️
Oi vau, onpa ihanaa voida olla sanoittamassa ja voimaannuttamassa. On myös lohdullista kuulla, että ei ole yksin näiden laidasta laitaan keikkuvien kelojensa kanssa <3
Et voi kuin menettää, joten pysähdy nyt hyvä ihminen.
Aika hurjasti sanottu, että ei voi kuin menettää. Sitä en nyt ihan usko, sillä paikallaan olemalla harvoin saa mitään. Mutta se on totta, että pitäisi oppia hiljentämään aina välillä, tarvittaessa. Pysähtyä en kuitenkaan aio ennen sitä viimeistä pysähdystä.
Itselleni jää menemisestä ainakin paremmat fiilikset kuin pysähtymisestä. Onhan se paikoillansa pysyminen ihan jees kunhan on hetkellistä. Lasten ehdoilla kun menee (niin että jokainen ehtii rauhassa tasaisin väliajoin syödä ja unta saa tarpeeksi) niin se on jo tarpeeksi tahdin hiljentymistä ihmiselle joka tykkää mennä. Olen tykännyt podcastistanne aivan valtavasti. Toivottavasti jaksatte jatkaa niiden tekemistä pitkään. Iloa ja onnea uuteen vuoteen!
Toivon sulle iloista ja lempeää uutta vuotta, ja sopivasti sekaisin rauhaa sekä menoa ja meininkiä teidän päiviin! 🙂
Voi kiitos, ihanasti sanottu. Juuri tuota toivon minäkin, itselleni ja muille <3
Ei se eskari nyt ihan niin minuutintarkkaa onneksi ole, vaikka sellainen huhu muistaakseni päiväkodin puolella liikkui ainakin viime vuonna.
Paitsi tietysti jos pitää viedä lapsia kahteen osoitteeseen. Perun kaikki sanani.
(Mutta eskarissa on muita hyviä puolia!)
Kovasti sellaisia huhuja tosiaan liikkuu. Ja viimeksi tänään aamulla mietin, että mitenkähän ihmeessä se onnistuu, kun tehty lähtöä 20 minuuttia ja silti kurikset on pitkin eteistä. Kahden paikan välinen logistiikka mietityttää kovasti myös. Mutta jos muut siitä selviävät joka arkipäivä, pakkohan on munkin, vaikka rimaa hipoen 😀
Noin muuten odotetaan kyllä kovasti ihan koko sakki sitä eskaria. Siihen oltaisiin jo kovasti valmiita.
Hei, jos olet välillä liian sidottu perheeseen, palkkaa lastenhoitoapua viikonlopuksi. Ota MLL:n kautta kiva tyttö joka käy teillä vaikka joka toinen viikonloppu 2-3h kerralla. Pääset lenkille, ruokakauppaan ym. mitä kulloinkin haluat tehdä. Kun asuin kaukana tukijoukoissa lasten kanssa, oli tämä meille pelastus ja mun henkireikä.
Lastenhoitoavun palkkaaminen ja ihanan vakityypin löytäminen on ollu to do -listalla noin 6 vuotta. Pitäisi vain saada aikaiseksi ja hoitaa homma alulle. Nytkin tässä kuussa on muutamia työmenoja, jotka menevät miehen kanssa päällekäin, mikä aiheuttaa säätöä. Onneksi on ystävät! Mutta olisipa silti vakilastenhoitaja kultaa.Ei jäisi kiitollisuudenvelkaa, kun homma olisi selkeä ja palkka juoksisi.
Minä kanssa suosittelen lämpimästi MLL:a! Meille löytyi kerralla kiva ja luotettava 18-v lähihoitaja-opiskelija, joka on nyt käynyt kerran, pari kuukaudessa lapsia hoitamassa. Meilläkään ei ole muuten Helsingissä hoitoapua ja aiemmin kun olemme pari kertaa vuodessa päässeet miehen kanssa kaksin jonnekin on se vaatinut kauheasti säätöä, suunnittelua ja myöskin ikävän ajatuksen kiitollisuudenvelasta. Kyllä on vaivatonta nyt! Mielellään myös maksan hoitajan palkan kun tiedän että menee tarpeeseen, opiskelijalle. 🙂
Hei Hanne,
Kommentoin harvoin, vaikka blogisi on yksi lempiblogeistani. Nyt ajattelin kuitenkin toivottaa hyvää ja lempeää uutta vuotta 2018! Kaikki varmasti kääntyy parhain päin ja uudenlainen elo löytää uomansa! Enkä usko, että teidän olisi seikkailuista tai reissuista luovuttava. Kohtahan miehesi jo saa jäädä vuorotteluvapaalle 😉 Ja nyt kun olette molemmat töissä, pystytte ehkä tehokkaammin säästämään rahaa matkustamista tai muunlaista irtiottoa varten.
Reissasimme noin vuosi sitten puolitoistavuotiaan tyttömme kanssa kuukauden Thaimaassa. Ah, se oli ihanaa! Ja kyllä, luin postauksesi Thaimaa-kuukaudesta moneen, moneen kertaan. Kiitos niistä! Tällä reissullamme satuimme muutamaksi päiväksi samaan majapaikkaan kolmilapsisen perheen kanssa. Perheen kaikki lapset olivat jo koulussa, mutta perhe oli kuulemma matkustellut siitä asti, kun heidän esikoisensa oli ollut puolitoistavuotias. Lapset tekivät usein aamupäivisin läksyjään ja vanhemmat lukivat tai tekivät töitä. Ei näyttänyt yhtään hullumalta 🙂 Vanhemmat taisivat molemmat olla freelance-toimittajia, mikä tietysti helpotti heidän matkustamistaan niin rahallisesti kuin muutenkin. Mutta silti perhe jäi mieleeni inspiroivana esimerkkinä, ja haluan ajatella, että monet asiat ovat mahdollisia, vaikka lapsi/lapset kasvavat ja arki muuttuu.
Luin myös äskettäin Unelmahommissa-kirjan. Vaikka en itse tällä hetkellä etsi unelmahommiani, oli kirja silti ajatuksia herättelevää lukemista. Ja olipa kiva lukea kirjaa, jossa teksti soljui ja joka oli kaikin puolin kaunis ja viimeistelty!
Vuorotteluvapaaseen on jo laskettu vuosia, kyllä 🙂 Senhän piti olla se meidän irtiottovuosi alunperin, mutta vuorotteluvapaaehtojen tiukennuksen takia tehtiin reissu sitten perhevapaiden mahdollistamana, alkuperäistä suunnitelmaa lyhyempänä. Mekin tavattiin Balin-reissulla perheitä, jotka olivat olleet ns. tien päällä monta vuotta. Kerran yövyttiin vuoristokylässä majapaikassa, jossa australialais-uusiseelantilainen perustajaperhe oli asunut rakennusajoista lähtien, lapsiaan kotikouluttaen. Minusta ei olisi kotikouluttamaan, ei vaikka on tullut kasvatustieteitä luettua pedagosten verran ja varsinainen koulutustittelini on mediakasvattaja. Mutta mies olisi siinä hommassa varmasti loistava! Mutta en tiedä, mitä mieltä lapset olisivat asiasta. Jo nyt heille päiväkoti ja kaverit ovat niin tärkeitä. Siksi olenkin ihan vähän vain katsellut Espanjan aurinkorannikkoa ja sen sellaisia paikkoja, joissa olisi kouluja jopa ihan Suomeksi. Että kyllähän tässä tosiaan ehtii elämässä vielä kaikenlaista 🙂
Mutta sellaiseen ”sitten kun” -elämään en tahdo, joten tämä ihan tavan arki tässä näin on saatava herkulliseksi. Kyllä se sieltä löytyy, olen varma, ihan vain lumipeitekin saisi sen jo aikaan.
Ja hei, niin niin kiva kuulla, että tykkäsit lukea Unelmahommissa-kirjaa. Etenkin ilo kuulla, että teksti oli soljuvaa ja viimeisteltyä. Kyllä sitä nimittäin hiottiinkin 😀
”Meinä minä olen hyvä vanhempi, yksin en niinkään.”
Voi että, miten hyvin sanottu ja niin just miten minustakin tuntuu. Kiitos! Yksin molempien lasten kassa välillä melkein pelottaa että mitenhän tästä nyt selviän… Miehen kanssa kaikki käy niin paljon helpommin. Minulla on 2-vuotias ja 4-vuotias, esikoinen oli vauvana suuritarpeinen ja on vieläkin paljon ”vaikeampi” pikkuveljeensä verrattuna. Oletko huomannut vaikuttaako esikoisesi vauva aikainen suuritarpeisuus mitenkään äititytär-suhteeseenne tänään? Minä huomaan että reagoin paljon voimakkaammin (negatiivisella ja positiivisella tavalla) esikoiseeni. Hän kuin vauvana vaati 180% läsnäoloa ja pikkuveli vain normaalit 100%…
Hei Anna! Mulla on samat fiilikset suuritarpeisen esikoisen kanssa. Meillä lapset myös 4- ja 2-vuotiaita.
Esikoisen kanssa palaa hermot nopeasti, hän kun on jankuttavaa sorttia ja erittäin voimakastahtoinen etenkin mun kanssa. Kuitenkin hän on herkkä ihminen joka ajattelee tunteella monet asiat enkä haluaisi latistaa hänen tunteita tai mielikuvitusta.
Joka päivä toivon, että seuraava päivä olisi helpompi. Ehkä se siitä vielä.
Toivon sinullekin paljon jaksamista ja hyvää arkea lastesi kanssa <3
Mulla on todellakin ollut hetkiä, että olen ollut ihan varma, että en selviä enää yhdestäkään illasta kahden lapsen kanssa kaiken väsymyksen ja uupumuksen keskellä. Ne ajat ovat onneksi ohi, mutta on ollut inhottavaa huomata, minkälainen suorituksenmaku arki-iltoihin välillä hiipii.
Mä olen miettinyt tuota myös; että vaikuttaako se vauva-aika suhteeseen myös tänä päivänä. Koska koen samalla tavalla. Mutta uskon, että omalla kohdallani siihen vaikuttaa enemmän lasten temperamenttierot ja se, että koen esikoisen ja minun olevan samanlaisia monissa asioissa. Se saa monenlaiset tunteet räiskymään.
Tsemppiä ja iloa sinne molemmille <3
Suosittelen osittaista hoitovapaata. Lisäksi kannattaa laskea kuinka monta vuotta on vielä töitä vuorotteluvapaaseen. Ei siihen nyt kuitenkaan kymmeniä vuosia teilläkään enää mene vaikka lainsäädäntö muuttuikin. Ja sitten on opintovapaamahdollisuus. Sekin kannattaa hyödyntää!
Meillä on tiedossa mun vuorotteluvapaa 7 vuoden päästä. Siihen asti mennään miehen osa-aikatyön tuomien juustojen ja vakilapsenvahdin, palkatun sellaisen, avulla.
Voimia ja jaksamista!
Joo, mies onkin ollut osittaisella hoitovapaalla lähes koko tämän ajan, kun on ollut esikoisen syntymän jälkeen töissä. Ainoastaan viime syksy ja nyt, kun lapset ovat molemmat päiväkodissa ja minä saan tehtyä töitä päiväsaikaan, hän tekee täyttä listaa. Onhan sitä mietitty, että pitäisikö. Luultavasti koulun alkaessa viimeistään taas tartutaan siihen mahdollisuuteen.
Ja kyllä, vuorotteluvapaaseen on laskettu vuodet – se pirulainen kun lipsahti käsistä lainsäädännön muuttuessa. Ja opintovapaata on mietitty myös, molempia kuin vähän houkuttelisi opiskella lisää.
Iloa ja tsemppiä eloon sinne myös <3
Pakko kommentoida tuota kahteen paikkaan viemistä. Meillä sitä on nyt puoli vuotta takana ja se sujuu paremmin kuin odotin. Välillä on toki kaaosaamuja mutta usein on myös tosi mukavia hetkiä ja kivoja keskusteluja kun toinen lapsi on jo viety hoitoon ja siirrytään toiseen paikkaan toisen kanssa. Eskarilaiset on jo monen asian suhteen tosi fiksuja ja ajattelevaisia ❤
Kiitos, tämä oli ihana kuulla! Eskariaamut kun vähän jännittävät etenkin mua, joka stressaan kohtuttomasti minuuttitarkoista aikatauluista lasten kanssa.
Nuo kahdenkeskiset juttelut eskarilaisen kanssa voin nähdä silmissäni, odotan innolla!
Kiitos ihanan rehellisestä ja aidosta tekstistä. Mulla melkein tulee itku täällä töissä; ”jostain toisesta tuntuu ihan samalta kuin musta”. Oon ollut niin kiireinen töissä ja perhe-elämässä, että ystävien tapaaminen on jäänyt ihan liian vähälle. Vertaistuki olisi niin tärkeää tässä elämäntilanteessa. Sain nyt rutkasti vertaistukea sun bloggauksesta, kiitos. Hyvää Vuotta 2018!
Kiire on kyllä viheliäinen asia, ja tuntuu, että perheellistymisen jälkeen siitä ei pääse eroon millään. Kun aina olisi jotain tekemistä, aina. Kaikkea sitä, kun aikuinen ihminen joutuu opetella relaamista ja ihan vain ns. tarkoituksetonta hengailua ystävien kanssa. Sosiaalisten suhteiden hoitoon mä suosittelen muuten yökyläilyä! Mulla on ollut tästä postaus raakileena jo kuukauden päivät, ehkä saan sen tässä lähipäivinä valmiiksi 🙂 Mukavaa tätä vuotta sinne myös!
Taas puettu sanoiksi mun omat fiilikset. Lähiömutsi (ja sen kommenttiboksikin) on kyllä tarpeellista vertaistukea, meillä on niin samankaltainen elämäntilanne.
Kiitos ja hyvää tätä vuotta!
Vertaistuki on <3 Kiitos kiitoksista ja mukavaa tätä vuotta sinne myös!
Meillä nuorempi lapsi viikkoja vanhempi kuin teidän esikoinen ja siis nyt eskarissa. Eskari alkaa virallisesti klo 8.30, mutta ainakin meillä Järvenpäässä riittää että lapsi on paikalla eskarissa klo 9.00 mennessä. Koska ohjattu toiminta alkaa siinä yhdeksän paikkeilla, alku on vapaata leikkiä ja mikäli ei iltapäivä hoidolle ole tarvetta, niin hakua klo 12.00-12.30 välissä ja eskari loppuu siis virallisesti klo 12.30. En sitten tiedä kuinka nipoja muissa kunnissa / päiväkodeissa ollaan aikojen suhteen. Mutta ainakin meillä esikoisenkin aikaan ajat meni myös tuolla tavalla. Mut joka tapauksessa eskari ei poikkea mitenkään järisyttävästi päiväkoti-elämästä. Ohjattu toiminta toki liittyy paljolti numeroihin ja kirjaimiin ja tehtävien teon harjoitteluun. Mutta hommat hoidetaan leikkien ja hauskasti. Meillä tyttö sanoo vain leikkineensä eskarissa, mutta jutuista ja taidoista pystyy päättelemään, että kirjaimia ja numeroita on harjoiteltu. Eskari-ope purskahti nauruun, kun kerroin tytön kertoneen et hän vain leikkii eskarissa. Eskari-ope totesi sitten onnistuneensa, kun opit menevät perille hauskasti.
Meillä on käynyt siinä mielessä hyvä mäihä, että esikoisen ollessa eskarissa, eskari ryhmä oli seka-ryhmä eskareita ja pienempiä ja oli samassa talossa kuin kuopuksenkin ryhmä ja kummankin lapsen ryhmän ulko-ovet olivat vierekkäin. Helpotti kummasti vientiä. Kuopuksen eskari on nyt (tynkä)-koululla ja näkee myös iso-veljeä päivän aikana. Käy isoveljen iloksi halimassa nähdessään.
Kuulin myös huhuja, ettei se täällä meidänkään kylällä ole niin minuutin päälle. Ja se pedagogiikka on tosiaan piilotettu hienosti leikin ympärille ja sisään, mistä olen iloinen. Mielestäni parhaiten oppii kokemalla ja tekemällä 🙂
Toi varmasti helpottaa arkea, kun eskari ja päiväkoti ovat samoissa tiloissa. Sisarukset ovat niin kiinni toisissaan, että varmasti tulee syksyllä suru siitä, että eivät päivän aikana pyöri samalla pihalla leikkimässä. Sitten toisaalta eskari koulun tiloissa on kivaa ja hyvällä tavalla jännittävää lasten mielestä. Tosin mulla ei ole vielä mitään käsitystä siitä, miten hoitoaika eskarin jälkeen järjestetään tulevana lukuvuonna. Ehkä lapsi saa sekä koulun ohessa olevan eskarin että päiväkodin 🙂