Olen löytänyt mökkiläisen elosta kaiken onnen keskeltä huonon puolen: sunnuntai-iltojen päälle on valunut menneisyydestä tuttu melankolia.

Vietimme nytkin kuluneen viikonlopun Kivinokan kesämajallamme. Oli ollut aika raskas viikko, ja olin hiihtänyt viikon menemään miettien, että sitten viikonloppuna päästään mökille. Että sitten voi antaa aivojen vain kellua ajatusten mukana, nukkua raukeana aamuhämärän ohi.

Viikonloppu oli juuri sellainen keskellä kaupunkia ja arkea sijaitseva sunnuntaikupla kuin Kivinokassa aina. Letkeitä tunteja luonnon keskellä, fyysisen työn ihanaa jomotusta lihaksissa, isoja ja pieniä ystäviä sekä ulos katettua aterioita. Syyskuisen sunnuntain auringon alkaessa paistaa matalalta, vitkuttelin lähtöä kotiin mahdollisimman pitkään.

Kun sitten pakkasin laatikkopyörän kyytiin pyykkikassia sekä palstan antimia pursuilevaa koria ja lopulta suljin mökin oven, lähtöhaikeus aaltoili voimalla. Se puristi ja painoi keuhkoja, hartioita, päätä ja sydäntä. Se fiilis on tummentunut viikko viikolta kesän jälkeen, ja tunnistin sen jostain menneestä.

Kas, sunnuntainen melankolia ja alkavan viikon ahdistushan se siinä.

Olen viime vuodet paukutellut henkseleitäni hurmioituneena siitä, ettei sunnuntaisin mieleni ala enää soittaa surusointuista bluesia. Olen jopa kirjoittanut kaksi kirjaa siitä, miten rakentaa työelämänsä niin ettei sunnuntaisin uuden työviikon edellä ahdista.

Hah. Nyt nimittäin ahdistaa. Tai ainakin kirvelee.

Eilen, kun kotiuduttuani mökiltä keittelin hissuksiin palstan varsisellereitä pakkaseen, mietin että tämän täytyy nyt johtua siitä, että rehellisesti on ollut vähän paskaa. Että kaiken rutistavan hyvän ja onnellisen alla kevään tumma väsymys edelleen aaltoilee, ja että mieli pelkää tilastoissa ja uutisten lauseissa olevia merkkejä myrskyn paluusta.

Mutta mistä minä tiedän, tuoreena mökkiläisenä. Ehkä tämä on elämän kiero tapa ottaa maksu siitä onnesta, jonka mökki on elämäämme tuonut. Ehkä mökin omistajana tämä on nyt tätä: että oikeastaan aina olisi mieluiten mökillä. Että kaikki muu tuntu olevan turhaa paitsi käsitiskit taivasalla, mökin vierestä poimitut karvarouskut ja päiväkahvit naapurimökillä paljasjalkaisen muksujen juostessa ympärillä pitkin varvikkoa.

Järkipuhe ei auta. Vaikka tiedän, että arki muuttuisi arjeksi mökilläkin, jos sitä siellä eläisi. Olen ikään kuin etäsuhteessa pienen mökkimme kanssa pitäen yllä utopiaa, että jos vain saisimme olla aina yhdessä, elämä olisi päättymätöntä sunnuntaiaamua. Ja sitä paitsi, arkenihan on hyvää, ja silti mieli takoo bluesin rytmejä.

Onneksi pieni töllerömme ja sen ympärillä oleva toinen todellisuus on vain kymmenen minuutin pyörämatkan päässä kotoa. Siksi sinne voi piipahtaa arki-iltanakin, sytyttää takkaan tulet ja antaa mielen rummutuksen ottaa kevyemmän tahdin. Olkoonkin se sitten mollisointuinen.