Tiedättekö sen fiiliksen, kun vanhoissa elokuvissa joku tupakoi ravintolassa – kun ihan hätkähtää, että tosiaan, tuollaistakin joskus. Nyt ihan samanlaisen fiiliksen saavat aikaan ylipäätään kuvat ravintoloista, joissa on ihmisiä. Että niin, tuollaistakin joskus!
Epätavallisesta on tullut tavallista.
Se mikä alkuun tuntui häpeällisesti jopa jännittävältä seikkailulta ja palalta menneisyyden dystopiaa tai tulevaisuuden historiankirjaa, on nyt tavallista elämää. Pelot ovat sujahtaneet mukaan tavallisuuteen nekin. Leikkipuistosta löytyneistä huumeruiskuista saattaa saada hepatiitin ja rappukäytävän kaiteesta koronan – älkää koskeko kumpaankaan. Päivän koronatilastot tsekkaa siinä kuin päivän sään.
Reilussa kuukaudessa arki on asettunut sille aseteltuihin raameihin. Välillä raameissa on ahdasta, mutta pääasiassa elämämme on sopeutunut uuteen normaaliin.
Huomaan hämmästyksekseni pitäväni monista asioista ja huolehtivani, miten ihmeessä joskus osaan taas elää kuten ennen.
Rakastan aikaisien aamujen rauhallista rytmiä, kun ollaan jo perillä ja puolivälissäkin riittää; aamupala ja matikankirja samassa pöydässä. Rakastan iltapäivien tunteja, jolloin en laske, miten vähän on enää työaikaa jäljellä, kun pitää jo sitä ja tätä ja olla tuolla, että ehtii sinne ja tuonne ja takaisin. Ei ole väli- ja siirtymätiloja, on tämä tässä.
Rakastan alkuiltojen verkkaista tempoa, kun on aikaa keskittyä laittamaan ruokaa fiilistellen, ja kukaan ei tahdo jo olla säntäämässä jonnekin. Ja rakastan iltoja, jolloin kello ja kalenteri eivät sanele, missä pitäisi olla. Aika on muuttunut pehmeäksi villalangaksi, muotoon taivutellun piikkilangan sijaan.
Samalla kun kaipaan museoita, teatteria, ravintoloita, kirjastoa, kirpputoreja, kahviloita ja (lasten)kulttuuritapahtumia, on tämä pulssin tasaavaa ihmiselle, joka on kroonisesti kiinnostunut kaikista maailman asioista ja menoista.
Olen kuin Hemuli, joka on vuosien ajan asunut rehevässä, jättimäisessä ja uusia lajeja pullistelevassa viidakossa ja päätynyt sitten pikkuruiselle kedolle, jossa kasvaa muutamia kissankelloja, voikukkia ja päivänkakkaroita. Miten levollista on voida keskittyä ihailemaan vain niiden kauneutta, kun ympärillä ei tursu kaikkea uutta, ihmeellistä ja ihanaa, johon tunkea kuononsa.
On pakosta siivilöitynyttä aikaa, jolloin nauttia puuhastelusta: kuopsutella palstalla, joogata, pakata eväitä retkille, hoitaa viherkasveja, naputella tauluja seinälle ja tuijotella hiljalleen remontin alta paljastuvan pikkumökin nurkkia.
Harrastuksien sijaan olemme lähteneet rannalle iltapalalle ja -pulahduksille ja tehneet treenejä yhdessä olohuoneessa. On ollut aikaa olla yhdessä ihan vain olemalla, eikä ilmassa koko ajan leiju se mitä seuraavaksi.
Kaipaan ystäviä, kaipaan haleja, kaipaan lähimatkailua, kaipaan vapautta ilman turvavälejä. Mutta tulen kaipaamaan tunnelmia myös tästä ajasta. Olen alkanut kyseenalaistaa, onko monissa entisen elämän normeissa järkeä.
Olisiko mahdollista olla vähemmän tulossa sekä menossa ja enemmän ihan vain tässä?
Uskomattoman ihanaa kun joku muukin sanoo, että tämä aika voi olla hyvää ja kaunista. Kun jotenkin joka tuutista tulee nyt sitä ”nyyh kun ei pääse sinne ja kyllä nyt pitäis sirotella tuhkaa vähintään päälle” tyylistä kaaosta.
Itse olen kirjoittanut paljon, istunut auringossa ja haravoinut enemmän kuin koskaan. Sielu lepää.
Kyllä, vaikka mietin pitkään, voiko tästä ajasta sanoa mitään hyvää, sillä hyvänen aika; ihmisiä kuolee, yrityksiä kaatuu, töitä menee alta ja muuta kamalaa. Mutta sitten tässä on myös tämä toinen puoli, mahdollisuus pakon alla katsoa elämää eri suunnasta kuin yleensä ja yrittää ottaa siitä opikseen.
Minusta on kanssa ihanaa, kun lapsi saa nukkua siihen asti kun nukuttaa, eikä tartte repiä unenpöpperössä päiväkotiin. Aamulla on aikaa herätä ja käydä lenkillä. Antaa haleja. Etäkoulu on esikoisen kanssa mennyt hyvin. Joskus on raskaampaa, mutta en.kaipaa työmatkoja ja kiirettä. Töissäkin on aikaa enemmän yksilöille. Sekin tuntuu hyvältä.
Just se aikataulutettu eri paikkoihin meneminen ja sen häviäminen arjesta. Se tuo niin paljon lempeyttä ja rauhaa, vaikka muuten päivistä onkin hävinnyt tunteja. Mä itse siirryin nelisen vuotta sitten vuokratyöpaikasta kotityöhuoneelle (ostettiin isompi koti, mikä mahdollisti tämän järjestelyn), ja joka päivä nautin siitä, että ei tarvitse työmatkoihin hussata aikaa. Nyt huomaan, että voisin sulkea elämäni mieluusti arjessa omaan kotilähiööni vielä tiukemmin.
Kiitos, sanoitit samalla myös minun tuntemukseni.
Ja tuo Hemuli-vertaus – osui ja upposi!
Kevätterkut ja virtuaalihalit:)
On ihanaa ja välillä myös raskasta olla Hemuli, kun koko maailma on yksi mielenkiintoinen ja satumaisen upea kukkaketo!
Ihana teksti, sanoitit kauniisti myös minun ristiriitaiset tunnelmani.
Pari päivää sitten sain taas istua kesken työpäivän aurinkoisessa metsässä seuraamassa lapsen ja sen koronakaverin leikkiä. Mietin, että huh miten tulen kaipaamaan näitä päiviä, erityisesti marraskuussa mutta myös tulevina keväinä, kun on taas kiire ja aikataulut ja säätö.
Toivottavasti osaamme säilyttää näistä ajoista jotain myös tulevaan arkeen!
Yleensä kun keväät ovat oman työpöytäni ääressä niitä kaikista kiireisimpiä, on ollut ihanaa nyt – pakon edessä – ehtiä ja voida viettää luonnossa niin paljon aikaa, että jokaisen uuden silmun ja maasta nousevan kasvin huomaa <3 Minäkin toivon, että tämä aika opettaa meille paljon; niin kriittisten alojen arvostusta kuin rauhallisemman tahdin merkitystä.
Allekirjoitan, mutta itselle tämä aika on ollut silti suurempi stressin kuin ilon aihe. Asunnossamme ei saa hetken rauhaa töiden tekoon, kouluun pitää järjestellä läksyjen lisäksi 2xpvässä videopalaveri, ruokaa pitää laittaa, kaupassa pitäisi käydä tai ehtiä edes tilata netissä, roskat pitäisi ehtiä viedä. Kuntosalille ei pääse joten selkä on niin rikki että kohta alkaa kipulääkerumba, kivut heijastuu väkisinkin jaksamiseen (ei, tähän ei auta etäjooga vaan tarvitsen kuntosalilaitteet). Minä en myöskään valitettavasti voi kirjoittaa työkseni arjen askareista tai perhe-elämästä tai kovinkaan usein täyttää vasurilla exceliä samalla kun teen muuta, vaan pitää vääntää paperia detaljitarkoista lukuisten määräysten ja viranomaisohjeistusten alaisista asioista, joiden kanssa tekisi mieli kirkua ja mennä hirteen jo ilman keskeytyksiäkin. Väännän itkua harva se päivä kun aikataulut kusee, yöt venyy töiden tekoon kun päivisin en pysty kuin hermostuksissani pyörittelemään papereita kaaoksen keskellä. Tuntuu, että oon vanhentunut 50v tässä kuukauden aikana, sydänterveyskin varmasti koetuksella. Mun puolesta voitais jo avata koulut kiitos.
Oon tosi pahoillani sun puolesta, kuulostaa kamalalta. Upeaa, että allekirjoituksellasi silti kerrot pystyväsi näkemään myös näitä hyviä puolia, vaikka kuulostaa todella stressaavalta ja vähäuniselta arkesi juuri nyt. Nää kaikki lakoniset ”tsemppiä” -toivotukset tuntuvat tosi laimeilta ja kuluneilta, mutta en vielä ole keksinyt parempaakaan.
Tässä ajassa on tosiaan monenlaisia puolia, ja varmasti jokaisen arkeen mahtuu monta todellisuutta. Itsehän olen kirjoittanut myös siitä, miten työaikani putosi 60 prosenttia (70 olisi kyllä ehkä lähempänä) ja nyt hävisivät viimeisimmätkin laskutettavat asiat kesältä. On sekä onni että kauhu olla yrittäjä nyt, mutta itse koen sen onneksi. Olen itse vastuussa töistäni, joten olen voinut niitä vähentää, nyt kun muutakaan ei voi. En todellakaan voi tehdä keskittymistä tai luovuutta vaativaa työtä niinä päivinä, kun olen vetovastuussa arjesta! Ajattelen, että yritykseni ainut työntekijä minussa on nyt lomautettuna, ja alkushokin jälkeen on opetellut nauttimaan arjen pienistä iloista. Yrittäjä minussa taas koittaa sieltä täältä nyhdetyillä työtunneilla pitää homman sen verran kasassa, että homma pyörii ja sitten joskus on taas mahdollista saada kalenteriinsa tarpeeksi laskutettavaa.
Tsemppiä Rimma, ei kuulosta helpolta. Saa tuskastua ja valittaa. Yritä pitää huoli jaksamisestasi!
Moi! Ihana kuulla että muillakin samoja fiiliksiä, juuri eilen sanoin miehelle että pelkään miten sopeudun kun normiarki alkaa! Meillä 6 ja 8 v lapset ja se ajan määrä mitä iltaisin on kun ottaa työmatkat ja harrastukset pois, on jotain uskomatonta. Mulle tullut ihan sama ajatus että ehkä siihen vanhaan ei pidä enää palata vaan tämä on oikeasti askel hitaampaan antoisampaan elämään. Toki tässä omat haasteet on etätyön ja kotikoulun kanssa mutta jotenkin se arjen kireys ei ole niin läsnä. Ja tuntuu että itsekin on paljon parempi äiti kun ei koko ajan tarvi kiirehtiä jonnekin.
Oi just toi, että ei koko ajan tarvitse kiirehtiä jonnekin tai että vähintään ei ole kellon kuva takaraivossa nakstuttamassa, että koska pitää lähteä. Ja jos jonain iltana vähän venähtää ulkona, ei ole väliä. Nytkin lapset nukkuvat, vaikka tavallisessa arjessa koulu alkaisi vartin päästä. Itse olen saanut pari tuntia ihanaa rauhallista aikaa koneella, lapset saavat nukkua tarpeekseen (eilisetä ulkona kukkumisesta huolimatta) ja silti kouluhommat tulevat tehdyksi, sillä tälle päivälle ei ole jäljellä kuin päivätehtävät.
Hei!
Arki oli hyvää ja rauhallista ennen koronaakin. Lapsilla 4xharrastuskuskausta viikossa, itsellä 2-3 jumppaa. Viikonloppuisin oli aikaa ladata akkuja, kun ei ladannut menoja molemmille päiville. (Toki kotikaupungissani ei ole niin paljoa tarjontaa kuin Helsingissä.) Jatkan samaa elämäntyyliä, kun rajoitukset tästä höllenevät.
Meillä arki on kotona aika samanlaista kuin aikaisemminkin. Käyn itse töissä ja mies on kotona etätöissä päiväkoti- ikäisten lasten kanssa. Lapset viihtyvät paljon aikaisempaa paremmin yhdessä, mikä on ihanaa! On myös mukavaa, kun koko perhe on kotosalla töistä tullessani.
Töissä sen sijaan kiire ja stressi on lisääntynyt korona-rajoitusten vuoksi, eikä tilanne varmasti hetkeen tule muuttumaan. Kun tämä koronashaisse on vielä joskus ohitse, vedän kunnon lärvit ja toivon että rahat palkankorotukseen löytyisivät jostain valtion taikalippaasta.
Milla. Itsekin koen arkeni olleen hyvää ennen tätä aikaa, mutta kaikki harrastuskellotus saa mut kohtuuttoman ahdistuneeksi. En tiedä, mikä siinä oikein on. Onneksi ihan pian lapset ovat sen ikäisiä, että voivat itse kulkea harrastuksiinsa ja ehkä jopa itse muistavat huolehtia siitä, että lähteävät ja ottavat tarpeelliset asiat mukaan 😀
EP. Itse olen kans huomannut, miten upeasti sisarussuhde on tässä kehittynyt. Yhdessä on ennenkin leikitty, mutta nyt se yhteisymmärrys on jotenkin syvennyt. Sitä on ollut liikuttavan ihana seurata <3 Hurjasti tsemppiä töihin (niin lakonista kun sitä onkin toivottaa)!
Ehkä yksinkertaisempaa elämää arvostetaan tämän jälkeen enemmän. Että elämästä ei tee arvokkaampaa ja parempaa tuhannet menot vaan kyky nauttia ja iloita ja saada onnea yksinkertaisista asioista, arkisista asioista. Näin olen itse elänyt jo pitkään ja soisin saman monelle tutulle suorittajalle.
Mä nautin ihan hurjasti nyt arkisista asioista; palstan kuopsuttelusta, ruuanlaitosta (paitsi silloin kun en), pyykkin ripustamisesta narulle kuukausien kuivuasrumpuajan jälkeen, kasvien kastelusta, kenkien keväthuollosta… Olen kyllä nauttinut näistä aina, sielultani puuhastelija kun olen, mutta nyt niille on pakon edessä vapautunut enemmän aikaa.
Sen verran on suorittajia puollustettava, että he eivät itse välttämättä koe mitään suorittavansa, kunhan ovat tavattoman kiinnostuneita vähän kaikesta, mitä maailmalla on annettavanaan 🙂
Meidän elämässä sattui mullistuksia jo tätä ennen, jotäista selvittyä on oppinut nauttimaan elämän pienistä asioista ja kuuntelemaan kun kroppa kertoo niistä.Se taito auttaa pitkälle näinä aikoina.
Myös elämän rajallisuus tuli käsiteltyä silloin ja nyt perheen riskiryhmään kuuluminen ei tunnu niin pahalta kuin muuten tuntuisi. Nyt vaan tehdään parhaamme että selvitään elossa.
Onneksi on kahdelle aikuiselle etätöitä jotka pystyy lomittamaan niin että lapsen hoito onnistuu ja päivässä on hetkiä keskittyä ja olla puhelimessa. Onneksi lapsi on sopeutunut poilkeusoloihin ja elämä edes hiukan rauhoittunut.
Sitten, meidän lapsi on niitä erityisen ihania joiden kanssa jaksaminen on tiukassa ja tukiverkot on olleet käytössä. Nyt päiväkotiin ei voi mennä eikä isovanhempien luo yökylään. Mutta eiköhän tästä selviä, nyt mennään hiljaa näillä mitä on jaettu. Kunhan pysytään hengissä.
Minulle taas poikkeusaika on tuonut pelkoa, stressiä ja ahdistusta enemmän kuin yksi ihminen tarvitsisi. Olen päiväkodissa töissä ja hoidan sairaanhoitajien, kaupankassojen sekä bussikuskien lapsia ilman turvavälejä tai suojavaatteita. On suoraan sanottuna ahdistava kuolemanpelko läsnä koko ajan.
Voi että joo, kyllä on päiväkotien väki ollut mielessä tässä, kuten muutkin, jotka eivät voi olla töistä pois. Kirjoitinkin ihan tämän ajan alkuun tämän postauksen Sinä onnekas, pysy kotona§. Oma pelkoni puolison puolesta (ja itseni ja lasten, joille virus puolison kautta hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa tulee) on hämmästyttävästi soluttautunut osaksi normaalia sekin, laimentunut. Ehkä siinä on sama kuin muidenkin pelkojen kanssa, joita koen hänen ammattinsa takia. Mieli suojaa itseänsä tottumalla niihin.
Hurjasti tsemppiä töihin ja kiitos, että olet ja teet työtäsi <3
Mä olen eskariope ja mua ahdistaa tämä korona ylipäänsä ihmisten välttelemisen takia. En pelkää tai ahdistu töissä mainittavasti. Tänä poikkeusaikana päiväkodissa on todella vähän lapsia ja teen paljon muutakin kuin lapsiryhmätyötä nyt. Minä ajattelen, että enemmän riskejä on kauppareissulla, kuin töissä pienen porukan kanssa. Mutta ymmärrän, että jotkut ahdistuvat. Koko korona tuntuu olevan niin viheliäinen, että sen voi saada mistä vaan. Vaikka just kaupasta. Kotiin tilauskaan ei onnistu, kun palvelut ruuan tilauksessa ovat ainakin täällä niin ruuhkautuneet ja jumissa. Eli on mentävä kuitenkin ihmisten ilmoille. Ja kiitokset omalle työnantajalleni, Helsingin kaupungille, joka ei ole yhdistellyt ryhmiä tai päiväkoteja vaan voimme tehdä töitä pienissä porukoissa. Ryhmässä voi olla vain 2 lasta, eikä silti tarvitse yhdistellä. Eikä lomautuksia ole luvassa. Kiitos Helsinki.
Minä koen tämän poikkeusajan todella stressaavaksi. Olen varhaiskasvatuksen lastenhoitaja, joten olen töissä ihan normaalisti. Töiden jälkeen kiirehdin kotiin, jossa odottaa lasten koulutehtävät, joihin tarvitaan aikuisen apua. Kutosluokkalaisella oli jo ennen koronaa paljon kotitehtäviä ja nyt niitä on tuplaten. Sitten pitää kokata isot määrät sapuskaa, jotta riittää seuraavan päivän lounaaksikin. Tytär pelaa jalkapalloa kilpasarjassa, joten hänellä on viidet harjoitukset viikossa. Nyt minun tehtävä on valvoa hänen harjoitteluaan, joten siihen kuluu monta tuntia ilta-aikaa viikossa. Tämän päälle vielä omat kaupassakäynnit, kaupassakäynti äitini puolesta ja muut kotityöt. Unet ovat olleet vähissä, kun illat venyvät myöhäisiksi. Mies on kiinni omissa töissään, on hyvin kiireinen ja istuu päivät ja illat kuulokkeet korvilla näytön äärellä. En kyllä ole ehtinyt ottamaan leppoisasti tai edes kaappeja siivoamaan. Ainut hyvä puoli on se, että kerrankin meillä on töissä pienemmät ryhmät ja pystyy paremmin antamaan aikaa lapsille. Tosin meillä lähihoitajataustaisilla on koko ajan siirtouhka muihin hommiin, esim. vanhuspuolelle, joka myös pelottaa ja ahdistaa kovasti. Haluan takaisin normiarjen.
Joo, näistä toisista puolista olenkin aikaisemmin kirjoittanut, kuten tuolla ylemmissä kommenteissa kerron. Kaikkea ”mutta toisaalta” -kulmia kun ei voi yhteen tekstiin laittaa tai siitä häviää kulma ja terävyys.
Kuulostaa tosi hurjalta tuo arkesi nyt. Toivottavasti puolisosi jeesisi sinua kotiasioissa myös, ihan yhtä lailla molemmat kun nyt teette töitäkin. Kuulostaa kamalan rankalta, että kotonakin kaikki kerääntyy sinun harteillesi, jos kerran perheessä on kaksi vanhempaa. Jokaisen perheen tilanne on tietenkin yksilöllinen, joten tiedän kyllä, että en tiedä mitään.
Hei, ihan nyt aiheeseen liittymätön kysymys. Voiko Unelmaduunarit-podcastin jaksoja kuunnella vielä jostain?
Kiva, että kysyit! Ja voihan niitä, kaikki kolme kautta löytyvät kootusti täältä: https://soundcloud.com/unelmaduunarit
Kyllä, tässä kotoilussa on paljon hyvää. Minä kammoan täysiä kalentereita ja tarkasti aikataulutettua arkea. En kestä jos 4/7 päivälle viikossa on säännöllisiä menoja. kaksikin tekee tiukkaa (töiden lisäksi siis). Meille tällainen rauhoittuminen on normaalia arkea. Mutta olen myös tottunut siihen että kun alkaa käydä tylsäksi voi vaikka hurauttaa viikonloppuna muutaman tunnin päähän vanhemmille tai päättää yhtäkkiä lähteä uimaan. Nyt nämä on otettu pois. Lisäksi minä en voi työskennellä kotoa käsin. Leppoisuutta on kuitenkin tuonut mahdollisuus pitää vuosilomia ja kannustevapaita. Olen yleensä aina keväisin ihan todella väsynyt ja ahdistunut ja stressaantunut. Oikeastaan keväällä pitäisi pääsiäisen ja vapun lisäksi olla joku vähän pidempi vapaa. Kylvöloma? Tarkoitettu siihen että ihmisillä ikään katsomatta olisi viikon verran aikaa tehdä kevättöitä. Kuopsutella pihaa, kylvää siemeniä, istutella taimia ja tehdä muita kodin keväthommia. Vaikka kevätsiivous kotona jos ei muuta.
Voi miten ihana ajatus tuo kylvöloma! Olisipa <3 Itsellä on ihan sama juttu, että yleensä tähän aikaan keväästä on kaikista kiireisintä töissä. Nyt olen sitten töiden vähennyttyä ja työpäivien pakosta typistyttyä ehtinyt lasten kanssa poimia kauden ekoja nokkosia ja just kuopsutella palstalla siihen malliin, että on pitänyt vähän jo toppuutella. Ehkäpä tästä itseni työllistävänä pitäisi ottaa opikseen ja järkätä itselleen se palkaton loma. Niin antoisaa on ollut ehtiä rauhassa tehdä keväthommia.
Mä olen maalta. Siellä taisi olla harrastuksia about kerran viikossa, kun oli parin yhdistetyn kylän jaliskerho tai talvella taksi uimahalliin. Muutoin tehtiin mitä tehtiin. Sulla oli ehkä samanlaista? Kauhulla seurailen tätä nykymeininkiä. Mihin kaikki tarvitsee niin valtavasti harrastuksia? Miten ne jaksaa? Mulla ei ole lapsia (vela), joten kaikkea en varmasti ymmärrä. Pohdiskelen silti.
Masennuksesta ja työuupumuksesta toipuvalle tämä on aika ihanaa aikaa <3 Ihan töissä olen koko ajan ollut, mutta nyt se on kivempaa, eikä niin pakko. Ja kun asuu maalla, eikä ole niitä lapsia, mutta on koira, ja isot tilukset, eipä tämä kummempia häiritse. Toivon, että osaan ottaa tästä ajasta parhaat myöhäisempään.
Samaa minäkin kauhistelen. Meillä oli ennen koronaa tytöllä kerran viikossa sähly ja yhdessä käytiin viikonloppuisin uimassa. Toinen isomman ja toinen pienemmän kanssa peräkkäisissä uimaryhmissä missä ohjaus ikä- ja taitotason mukaan. Tämä tuntui jo härdelliltä vaikka sählyyn viennit hoiti mies.
Ehkä tässä paistaa vähän sekin että ehkä halutaan tarjota lapsille enemmän mitä mahdollisesti itsellä oli pienenä? Ajatellaan että liikunta on hyvästä ja musiikki on hyvästä ja taiteiden harrastaminen on hyvästä ja niin lasta viedään moneen. Tai sitten harrastetaan niin tosissaan että harkkoja on useita kertoja viikossa.
Harrastukset ovat hyväksi, ihan varmasti. Mutta minusta ei saa unohtaa sitä että lapsikin tarvitsee koti-iltoja ilman mitään erityistä tekemistä tai ohjelmaa. Lapsi tarvitsee aikaa leikille ja tylsyydellekin.
Tämä ei siis ole kritiikkiä Lähiömutsin perhettä kohtaan (enhän edes tiedä teidän harrastusmääristänne ja sitäpaitsi tiedän että olette luonnostaan paljon menevämpiä kuin minä) vaan ihan yleistä pohdintaa maailman menosta.
Tuon masennuksesta ja työuupumuksesta toipumisen ihanuuden juuri tänä aikana voin kuvitella! Itsekin sen kokenut, mutta niin että jouduin sairaslomalle. Ja se syyllisyys mikä oli olla saikulla kotona ilman että on fyysistä vaivaa. Moneen päivään en kehdannut mennä ovesta ulos (maalla) kun tuntui syylliseltä tehdä mitään, koska saikku. Olisi ollut ihanaa jos olisi voinut joko olla ihan luvan kanssa kotona lepäämässä tai toipua töissä niin että siellä on rauhallisempaa (kuten minun alallani on).
Lempeyttä ja voimaa masennuksesta ja työuupumuksesta toipumiseen <3
Mulla on harrastuksiin kaksipiippuinen suhtautuminen. Oman maalaislapsuuden takia arvostan just sitä, että lapsilla on ihan (hullunakin, kyllä) valinnanvaraa löytää itselleen mieleinen harrastus. Ettei se ole paini tai hiihto (been there). Ja sitten toisaalta olen huono sietämään tiukkoja aikataulutettuja juttuja, joten pääsääntöisesti stressaan lasten harrastuksista ihan sikana.
Siksi harrastuksia onkin vähän, ja pianonsoiton järjestin niin että opettaja tulee meille, joten ei tarvi stressata menemisistä. Lapset itsehän tahtoisivat harrastaa vaikka ja mitä, ja jos vain jaksavat, minun puolestani saavatkin – kunhan ovat sen ikäisiä, että itse voivat kulkea harrastuksiin 😀 Se onni tässä kaupunkiasumisessa on, että minun (ja puolison) ei tarvitse viettää harrastuskuskina kuin kymmenisen vuotta, sitten molemmat lapset alkavat olla sen ikäisiä, että voivat itse kulkea julkisilla ja pyörällä. Omat vanhempani hoitivat sitä rallia lähikaupunkiin yhtäjakoisesti yli 30 vuotta, kun me neljä sisarusta synnyimme kolmella eri vuosikymmenellä. Parhaimmillaan kahdet treenit päivässä ja harrastuspäiviä kertyi keskimäärin kuusi viikossa. Huhheijaa!
Tästä ajasta olen ottanut konkreettisesti opikseni sen verran, että peruin salikorttini. Niin hyvin nettijumpat kotona ovat nyt sujuneet, että mieluummin teen jumppani jatkossakin silloin kun itselle parhaiten sopii, ilman että pitää kellokaulassa juosta lähisalille.