Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Perjantaina me istuimme aamupalapöydässä. Luimme uutisia, etsimme netistä lisää tietoa, laitoimme viestejä Pohjanmaalle. Ajatukset juoksivat laidasta laitaan niin että laidat ryskyivät.

THL laittoi kivan yllätyksen – niin yllätys kuin se tässä tilanteessa on – juuri ennen etelän talvilomien alkua. Kotimaanmatkustamista ei suositeltu, ja uusmaalaisille suositeltiin pysymistä omalla alueellaan maaliskuun puoliväliin asti.

Emme olleet ainoat, joille tämä tuli yllätyksenä. Emmekä olleet ainoat, jotka olivat ristiriitaisen tiedotuksen kanssa ihmeissään, osa jo matkatavarat kyydissä matkalla. Toisaalta Valtioneuvoston sivuilla luki, että kotimaanmatkailu on ok, kunhan noudattaa virukseen liittyviä turvallisuus- ja terveysohjeita. Sosiaali- ja terveysministeriöstä taas kerrottiin uutisia myöten, että lomamatkoja ei THL:n suosituksesta huolimatta tarvitse perua, kunhan on tarkkana, eli välttelee muiden kuin omaan sakkiin kuuluvien seuraa.

Koitan noudattaa parhaan ymmärrykseni mukaan suosituksia, ja kanssaihmisten terveyden lisäksi pitää huolta oman perheen mielenterveydestä ja siitä, että meillä olisi esimerkiksi kulttuurintekijöitä, kotimaanmatkailukohteita ja kahviloita tämän kaiken jälkeenkin. Mutta kun kokonaiskuvan ja oman toimintasuunnitelman joutuu itse rakentamaan eri puolilta kokoamistaan palapelipaloista, välillä palaset eivät tunnu luovan selkeää kokonaiskuvaa.

En myöskään juuri nyt jaksa ainuttakaan silmien pyörittelyä siitä, miten tilanne mukamas saattoi tulla yllätyksenä ja miten silmien pyörittelijä ei ole itse vienyt edes roskia vuoteen. Koitan yleensä olla kaikenlaisia mutinoita kohtaan ymmärtäväinen, mutta kyllä vain, uskokaa pois, nyt tilanne tuli itselleni niin lyhyellä varoitusajalla, että aikaa tokenemiseen, ajatustyöhön ja surutyöhön muuntuneiden lomasuunnitelmien suhteen ei ollut. Silmien pyörittelyt lähinnä ruokkivat kapinahenkeä, jota koitan pitää aisoissa.

Suru järsi kipeää tehden, ja samaan aikaan ajatus siitä, että lähtisimme sittenkin, sai omatunnon vauhkoksi. Saati minkälaisen hepulin omatunto olisi saanut, jos olisimmekin tahattomasti levittäneet (muunto)virusta.

Tämä on kärpäsen pikkuinen ripulointi isossa mittakaavassa, mutta meille iso juttu: taas hamaan tulevaisuuteen siirretyt junaliput ja reissu lasten isovanhempien luo. Ehkäpä viimeinen kerta, kun olisi ollut mahdollisuus nähdä lapsuudenkotini, rauhassa hyvästellä sen nurkat.

En ihan heti unohda, miten lapset seurasivat aamiaispöydässä kehittyvää tilannetta ja katsoivat minua silmät aallokkoina loiskuen ja kysyivät, eikö me taaskaan päästä mummilaan. Ja mitä seurasi, kun joudun vastaamaan, ettei ei. Taaskaan ei.

Tällaisenako he tulevat muistamaan lapsuutensa. Että kyllä tämä ihan pian helpottaa, kun vain vähän aikaa vielä jaksetaan. Mutta sitten ei helpotakaan, ei edes aikuisen aikakäsityksessä.  

Tiedän, että tämä on hyväosaisen harmittelua. Korona ei ole koskettanut lähipiiriä, meillä on töitä ja toisemme. Kaikki on hyvin. Mutta silti olen kokenut koronan kanssa epätoivoa, pelkoa, turtumusta, vihaa, väsymystä. Ne tunteet ovat sallittuja, väistämättömiäkin, myös meille.

Sunnuntaina kotimme muovailla surusta, ikävästä ja itkuisesta väsymyksestä jotain parempaa sohvannurkassamme. Loimme uusia suunnitelmia tyhjästä, loma kun kerran on. Mikään ei korvaa lähimmäisiä ja heidän näkemistään, mutta olemme koittaneet nostattaa sellaista hilpeää talvilomatunnelmaa. Kaakaokuksallisia luistelun jälkeen, hiihtoretkiä, laskettelupäivä ja saunallinen mökki tässä lähellä.

Hyvä tästä tulee, hiljalleen.