Lahiomutsi Tampere talvi-2949

Jokaisella pilvellä on kultareunus, sanotaan. Meidän sakkimme yllä on vellonut viime viikot pilvi, johon liittyy puolison treenit, poksahtanut nilkka ja sairasvapaa. Taas.

Siinä vaiheessa, kun puoliso pari viikkoa sitten laittoi viestiä, että on matkalla sairaalaan ja että jalka taisi nyt mennä tosi pahasti, kesti hetken löytää sympatiat jostain itsesäälisen kiroilun keskeltä. En enää edes muista, kuinka monta kertaa puolison jompikumpi jalka on kuluneen vuoden–kahden aikana ollut paskana – mitä nyt viimeksi vaihtelun vuoksi romuna oli käsi.

Kun on tottunut jakamaan lapsiperhearjen toisen aikuisen kanssa, mutta toisaalta tietää, mitä koko paketin ottaminen omiin käsiin tarkoittaa, päätä alkaa kivistää nopeasti.

Tulevat päivät ja viikot liukuivat filminä edessä, ja jokainen mieleen muistuva tehtävä, tapahtuma ja arjen tavallinen askare sai hartiat painumaan enemmän lysyyn. Ei ei ei ei; taas kaikki lasten viemiset sekä hakemiset, kauppareissut ja siivoamiset tipahtavat minun käsiini. On peruttava omia myöhäisiä työmenoja, että ehdin ajoissa päiväkodille, ja luovuttava omista iltamenoista. Ja vielä kesken kaikista parhaimman talviurheilukauden, josta vihdoin ollaan voitu nauttia koko perhe yhdessä. Ei jumankauta, ei nyt!

Hampaita kiristellen nousin jupinoideni keskeltä. Tapahtunut, mikä tapahtunut, ja marinat eivät nyt auta. Ja sitä paitsi, eiköhän se kuitenkin ole kivempi olla perhekokoonpanon aikuisista se, jolla ei ole kainalosauvoja ja niin kovia kipuja, että öisin ei saa nukuttua.

Kävi myös iloinen yllätys, joka sai perumaan epätoivoisen ukaasini siitä, että kaikenlainen pallon perässä juokseminen on perheemme aikuisilta kielletty, kunnes nuorimmainen lapsista on 10 vuotta ja kulkee itsenäisesti. Puolison jalka ei ollutkaan niin sökönä kuin alkuun pelättiin, vaan tänään hän jo pääsi takaisin töihin (ja tein itse itselleni aamupalan miettien, että eipä se sairasvapaa ollut yhtään pöllömpi, kun se kerran oli jurnutettava läpi).

Ja siitä pilven kultareunuksesta minun pitikin tarkemmin kertoa. Se on (puolison laittamien aamupalojen lisäksi) koko perheen yhteiset viikonloppuvapaat, jotka sairasvapaa mahdollisti. Saatiin niitä kaksi putkeen, ja olo on edelleen pölmistyneen ja yltäkylläisen onnellinen. Kun puoliso ei ole viikonloppuna töissä, viikonloppuun tuntuu mahtuvan ilman änkemistä ja hopuntunnetta viikon loma.

Esimerkki parin viikon takaa: sain illallis- ja luistelutreffit ystävän kanssa, yökyläilijöitä, lasten punaisia poskia luistelun jälkeen, kirjastopötköttelyä Oodissa, saunomista, leffaillan jalkapotilaan kainalossa, museofiilistelyä Kiasmassa, pizzaillan ja vielä päälle koko perheen leffaillan. Käsittämättömän ihanaa.

Ja sitten taas nyt kuluneena viikonloppuna: juhlin lauantaina ystävän syntymäpäiviä, jotka päätyivät jatkumaan melkein pilkkuun asti. Eilisen sunnuntain vietinkin makaillen kotimme erinäisillä pinnoilla silmät kiinni, mutta kykenemättä nukkumaan, ja miettien, että voisi tämänkin ajan jotenkin muuten viettää. Järkevää tai ei, oli mahdollista viettää ihan ehta darrapäivä, missä on todella harvinaista kultaista reunusta ympärillä.

Viikonlopun aikana käytiin myös yökyläilemässä Tampereella siskoni luona. Pikaisesta piipahduksesta tuli vieläkin pikaisempi, kun matka Herttoniemestä siskolle kesti lopulta yli viisi tuntia sekaisin olevan junaliikenteen takia. Mutta ei auttanut mariseminen tähänkään asiaan, ja meillä oli onneksi mukana eväitä ja rentoa viikonloppumieltä. Minä olin onnellinen siitä, että olin keittänyt mukaan termarillisen kahvia ja muistanut pakata neuletyön, ja lapset siitä, että leikkivaunussa oli niin paljon kavereita, että viiden tunnin matka Tampereelle oli lopulta liian lyhyt kaikkien leikkien leikkimiseen.

Saavuimme lopulta Tampereelle siihen aikaan, kun oikeastaan olisi jo pitänyt olla menossa nukkumaan. Onneksi eletään lapsiperhe-elossamme niitä vaiheita, että rutiinien rikkominen ei tiedä kolmen viikon sekoilua, joten teimme sen, mitä olimme suunnitelleetkin: söimme siskon laittaman illallisen kaikessa rauhassa ja iltatoimien jälkeen asetuimme yökkärit päällä sohvalle pedatulle siskonpedille katsomaan elokuvaa.  Siitä oli mukava ryömiä parempaan asentoon leffan loputtua ja antaa unen tulla. Yökyläily best!

Lauantaina posotimme unta melkein yhdeksään (jälleen kerran kiitos sille, että rutiiniorientoitunut elämä ja kello kuuden herätykset arkena sekä viikonloppuna ovat mennyttä) ja notkuimme lopulta aamupalapöydässä niin myöhään, että suunnitelmat pulkkamäestä jäivät toteutumatta. Sen sijaan painelimme Museokeskus Vapriikkiin, jossa kävimme tietenkin runnomassa ensin Suomen pelimuseon kaikki klassikkopelit läpi. En ole mikään konsolipelien ystävä, mutta flipperin voisin edelleen milloin tahansa ottaa kotimme nurkkaan vilkkumaan.

Luonnontieteellisen museon ja Vuoden luontokuva -näyttelyn jälkeen siirsimme sakkimme myöhäiselle lounaalle Kummaan, jossa on juuri sellainen tamperelainen tunnelma kuin minkälaisena minä tuon kaupungin parhaimmillaan muistan reilun 15 vuoden takaa ja oman opiskelijaelämän alkutaipaleilta: kotoisa, konstailematon, rokki ja rennon ystävällinen. Tuntuu hullunkuriselta ja kivalta, että nuo samat kadut ja kulmat tulevat olemaan osa pikkusiskon opiskeluvuosimuistoja.

Kaarsimme vielä raitiovaunutyömaan keskellä sukkuloiden hakemaan Powausta pullat junaevääksi, sillä jos mainitset laskiaispullat ja vaikka ei pulkkamäkeen päästäisikään, lapset kyllä muistavat pullan mainitun. Aloitimme kotimatkan Helsinkiin siis sisko/tätienergiaa tankanneena ja suupielet sokerissa. Eikä viikonloppu ollut kuin vasta alussa.

Jaa: