Viime talvena pysähdyin museossa teoksen ääreen vaikuttuneena hengähtäen. Maalauksessa polkkatukkainen henkilö pitää suussaan kukkasta. Sinisen, beigen ja vaaleanpunaisen sävyt ovat heleän räiskyviä ja maalaustyyli villi.

En muista, että mikään teos olisi aikaisemmin saanut aikaan tunnetta kuin olisi vähän ihastunut. Rintalastan alla välkehti lämpö ja aivoissa tuntui kutiavaa rätinää. Maalaus edessäni oli niin omalaatuisen kaunis, että en edes muista, mitä muuta siinä näyttelyssä silloin oli esillä. Halusin vain tuijotella sinisen teoksen tyttöä.

Teos on nimeltään Kevät (Erämaan tyttö) ja sen on vuonna 1935 maalannut Ellen Thesleff. Tuo teoskohtaaminen HAM:ssa oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Thesleffistä. Luulin löytäneeni jotain kadotettua menneestä ja tajusin vasta myöhemmin, miten merkityksellinen ja tunnettu suomalainen taiteilija Thesleff oli ja on.

Taideurpouteni johtuu pitkälti siitä, että olen löytänyt taidemuseot vasta aikuisena. Lapsuudessani emme käyneet näyttelyissä, ja esimerkiksi koko opiskeluajan Turussa asuin Puolalanpuiston kupeessa ja Turun taidemuseon naapurissa käymättä museossa kertaakaan.

Vasta muutettuani Helsinkiin löysin taidemuseot. Siitä on pitkälti kiittäminen Kiasmaa ja etenkin Atenuemia, jonka käytävillä tunnen aina mystisesti tulleeni omieni keskelle – vaikka en osaa itse piirtää välttävästi edes tikku-ukkoa tai ymmärrä taiteen nyansseista tai historiasta kuin sen vähän, mitä olen kuluneina vuosina oppinut. Itselleni ihaninta taiteessa onkin se, että vaikka ei oppikirjojen mukaisesti ymmärtäisi näkemästään ja kokemastaan mitään, on taiteen jäljiltä on aina hyvä olo.

Tietämättömyyteni Thesleffistä kertoo kuitenkin myös jotain yhteiskunnastamme. Olen kyllä tiennyt Thesleffin aikaisia miestaiteilijoita ja tunnistanut heidän teoksiaan ennen taideheräämistänikin. Thesleffin löytääkseen piti kuitenkin itse etsiä.

Nyt vain vajaata vuotta myöhemmin tilanne on toinen, tai sitten yksinkertaisesti vain huomaan Thesleffin paremmin, kun häneen olen tutustunut. Hänestä kertovia kirjoja on ilmestynyt useampia ja HAM:ssa, jossa Thesleffin Kevät-teoksen ensimmäisen kerran näin, on nyt esillä kokonainen Thesleffiin keskittyvä näyttely.

Ja Thesleff on sellainen, johon tahdoin tutustuttaa myös lapseni: oman tiensä kulkija ja nainen, joka seurasi ja toteutti unelmaansa aikana, jolloin naisen tehtäväksi ei koettu unelmoida mistään omasta, ei etenkään omasta urasta, ei etenkään omasta taiteilijanurasta. Maailman on kiittäminen Thesleffiä taiteen lisäksi myös yhteiskunnan ja sen todeksi ajateltujen sukupuolikäsitysten muokkaamisesta.

Siksi olen ollut valtavan onnellinen Teos-kustantamolta saamastani Ellen! – Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit -kirjasta, joka on lapsille ja nuorille tarkoitetun Suomen supernaisia -kirjasarjan toinen teos. Se on Leena Virtasen kirjoittama tiivis, mutta samalla lentäväisen ilmava elämänkerta Thesleffistä. Sen on kuvittanut Sanna Pelliccioni.

 Ja hyvät ihmiset, tämä kirja on kaikin puolin yksi upeimmista kuvakirjoista, jonka sivuja olen saanut lukea ja katsella.

Kirjan kuvitus yhdistelee villisti erilaisia tekniikoita ja on pakahduttavan vaikuttava sekä kaunis. Kirjaan on upotettu kuvin Thesleffin maalauksia, mikä tuo maalaukset ihan eri tavalla kiinnostaviksi lapsillekin. Samalla minäkin opin ihan uusia asioita teosten ja niiden syntyprosessien takaa.

Tiesitkö esimerkiksi, että se lyijykynällä piirretty omakuva, jossa kasvot tuntuvat nousevan pimeydestä, on tehty Thesleffille niin tärkeän isän kuoltua ja surusta seuranneen pitkän maalaustauon jälkeen? (Omakuva kuuluu nykyään Ateneumin kokoelmiin.)

Kirjan tarinaan taasen on poimittu Thesleffin elämästä tärkeimmät kohdat – esimerkiksi miten suuri merkitys isän hyväksynnällä ja tuella oli Ellenin uralle ja miten hän matkasi yksin junalla ympäri Eurooppaa hakemassa inspiraatiota ja tutustumassa muihin taiteilijoihin – ja pienet mielenkiintoiset nyanssit – miten Ellen leikkasi hiuksensa lyhyiksi ja kulki miesten vaatteissa koska halusi, tai miten hän tiettävästi keräsi Kauppatorilla siskonsa kanssa pöydiltä tipahtaneita sipuleita sekä silakoita ja kävi säästyneillä ruokarahoilla Fazerilla kahvilla.

Kirjassa kuljetaan Helsingissä, Thesleffien kesäpaikassa Ruoveden Muroleessa sekä Italian Firenzessä, jonka valoon ja väriin Thesleff rakastui ja joka vaikutti Thesleffin maalauksiin. Suomessa taiteilijat maalasivat noihin aikoihin vielä tummilla luonnonläheisillä sävyillä, mutta Thesleffin töissä värit villiintyivät, pastellisävyt kukkivat ja luonnolliset värit keikahtivat ympäri. Kriitikot menivät moisesta ihan sekaisin. Jotkut kuvailivat, että Thesleff maalaa kuin mies, toisten mielestä hänen kädenjälkensä oli naisellisen hento.

Kun olimme lasten kanssa lukeneet Ellen! -kirjaa monet kerrat kuukausien ajan, lähdimme vihdoin katsomaan Thesleffistä kertovan näyttelyn Helsingin taidemuseo HAM:iin. Ellen Thesleff – minä maalaan kuin jumala -näyttely on HAM:ssa esillä vielä 26. tammikuuta 2020 asti.

Oli mielenkiintoista huomata, että Ellen! -kirjan lukeneille näyttely ei sinällään tarjonnut uutta tietoa. Se kertoo Leena Virtasen tehneen huolellista työtä valitessaan laajasta aineistosta kuvakirja-elämäkertaan juuri ne asiat, jotka kirjan sivuilla nyt ovat. Vaikka olisin janonnut näyttelyltä myös hieman uutta tietoa Thesleffistä, museon teosannin jäljiltä olo oli raukean kylläinen.

Lapset bongailivat innolla kirjasta tutut teokset näyttelysaleista ja esikoinen piirteli mukaan ottamaansa vihkoon Thesleffistä inspiroituneena. Sen jälkeen heidän kiinnostuksensa lopahti, mutta onneksi HAM:n Tove Jansson -näyttelyn nurkkauksessa oli taas tekemistä lapsille. Sillä aikaa kun lapset pötköttelivät majassa, rakensivat taikahiekasta ja piirsivät, me kiersimme puolison kanssa ajatuksella koko näyttelyn uudestaan läpi.

Pysähdyin taas pitkäksi toviksi Kevät-teoksen ja sen veikeän erämaan tytön ääreen. Miten joku 85 vuotta sitten kankaalle syntynyt voikaan yhä tuntua niin elävältä ja hengittävältä, tämän päivän aamukasteelta.