Entä jos sittenkin meillä olisi paikka,  jossa on aina sunnuntai? Entä jos voisi sittenkin pyöräillä viisi minuuttia ja olla perillä omassa salaisessa mansikkapaikassaan keskellä kaupunkia? Mitä jos sittenkin laittaisi ihan älyttömän summan rahaa neljän sukupolven verran muistoja keränneisiin lautoihin, 12 neliöön ja kaupungin vuokratonttiin sammaleisen kallion päällä?

Haave pikkuisesta omasta töllistä Kivinokassa heräsi taas horroksestaan. Olen silitellyt sitä unille tolkuttamalla itselleni, miten hölmö haave se on. Vähän leikkimökkiä isompi lautakasa ilman omaa tonttia, sähköä, juoksevaa vettä tai edes huussia. Hah! Homeessakin ovat varmaan suurin osa, ja mehän reissataan ja retkeilläänkin niin paljon, että eihän siellä ehtisi aikaansa viettää.

Sitten puhelimeni soi. Tuttava kertoo Kivinokka-naapurinsa suunnitelmista myydä kesämajansa. Yritän väistellä, tämän haaveen olen niin monta kertaa leimannut hölmöksi. Meillä on nyt oma palstapaikka Kivinokassa, sen tuoma onni riittää. Ja muutenkin: vietetään Kivinokan metsissä ja rannoilla aikaa jo nyt – ei sitä varten tarvitse imuroida säästötilejä tyhjäksi! Ehei, mieluummin tehdään vihdoin se vessa- ja kylppäriremontti. Se on järkevän ihmisen puhetta se.

Haave ei kuitenkaan tahdo pysyä sivuun siirrettynä. Entä jos sittenkin? Entä jos ihan vähän vain käydään katsomassa kesämajaa, eihän se vielä mitään tarkoita?

Syyskuun ensimmäisenä päivänä pyöräilemme koko perhe Kivinokkaan. Jätämme pyörät hiekkatien varteen ja kävellessämme metsäpolkua, vastaan tulee kauris. Se loikkii edellämme ylös kallioille, jonka laella pieni punamullalla maalattu mökki seisoo ryhdikkäänä. Vieressä on ripoteltuna muutama muu samalainen miniatyyrimökki, mutta ei kuulu kuin yläpuolella huojuvien mäntyjen kuiske ja oksilta toiselle hyppivien lintujen säksätys. Sivussa, mutta silti keskellä kaupunkia.

Mökki on alkuperäinen ja huolella pidetty sekä remontoitu. Sisäpuoli on laitettu uusiksi, rossipohja hengittää. Sisällä tuoksuu raikkaalle, ja lapset alkavat suunnitella, mihin heidän kerrossänkynsä tulisi. Yritän toppuutella, vaikka oikeasti mieleni hahmottelee jo vedettävää laverisänkyä, joka päivisin olisi sohva ja johon öisin mahtuisimme nukkumaan vieretysten koko sakki. Uni olisi syvän pehmeää; kuin taivasalla ja pienessä pesäkolossa samaan aikaan.

Verannan kesäisen kevyet verhot vetäisin sivuun niinä päivinä, kun istuisin siinä kirjoittamassa. Näppäimistöllä olisi satuja, ympäristön inspiroimia seikkailuja. Olisimme jatkumo pikkuruisen majan tarinalle ja sen näkemille kesille, jolloin kesämajan lapset juoksevat pitkin niemen metsiä yhdessä muiden Kivinokka-lasten kanssa, paljain varpain ja hiukset meriveden takuttamina. Olisi ikioma konkreettinen paikka, jonne mennä hengittelemään ja maadoittamaan itseään ihan vain pariksi tunniksikin.

Alkuperäisen valurautaisen liesikamiinan hormi on uusittu, mutta mutteripannu valmistaa kahvit myös kaasuliedellä. Vedet saisimme viereisestä yhteishanasta, ja tiskit pesisimme emaliastiassa ulkona – samaten kuin läheiseltä palstalta hakemamme oman maan uudet perunat. Kehnosti toimivan lieden tilalle voisi laittaa pienen takan ja katolle aurinkokennon. Muutaman kympin vuosimaksulla saisimme pitää rannassa soutuvenettä tai vaikka kanoottia.

Pesulla käytäisiin meressä, rannoilla olevissa suihkuissa tai kesäisin useamman kerran viikossa lämpenevässä saunassa. Tai kotona, jonne fillaroi siirtolapuutarhamökkiteiden ja metsien halki 10 minuutissa tai maantietä pitkin 5 minuutissa. Lähimpään huussiin ei ole pitkä matka, ja kun se on yhteiskäytössä, ei tarvitsisi huolehtia itse sen tyhjentämisestä.

Ulkona on pieni terassi, sen kokoinen, mitä luonnollisessa tilassa pidettävään Kivinokkaan saa rakentaa. Siihen paistaa kesäisin aamuaurinko, ja kun aurinko on kiertänyt niemennokan, voi kääntää terassilla tuoleja ja katsella lahden taakse laskevaa aurinkoa. Nyt meri kimaltelee sinisenä ruskaa enteilevien puiden lomasta, ja se tuntuu jo liian suurelta haaveelta; että pala tästä maisemasta olisi joskus minun ja meidän sielunmaisemaamme.

Mökkihaaveiden pökerryttäminä pyöräilemme hiekkatietä Maijan kahvilaan. Lapset ostavat jäätelöt, ja toinen muksuista livahtaa auttamaan Maijaa kahvilahommissa, kuten on tapana ollut. He myyvät munkkeja ja välillä maalaavat yhdessä Maijan tekemien kipsilampaiden päitä. Tehkää tarjous, meille sanotaan. Tännehän te kuulutte. Takapihan aitauksessa kanat kuopsuttavat maasta matoja, kun istumme puolison kanssa merenrantaan miettimään, mitäs nyt.

Mitä jos jo tänä syksynä voisi laittaa tulen pesään ja odottaa, että oman pienen töllin nurkat hiljalleen lämpenisivät ja kahvi keittyisi? Mitä jos voisi istua vilttiin kääriytyneenä punaiseksi kypsyneiden pihlajanmarjojen alla ja auringon laskettua kömpiä nukkumaan kahiseviin lakanoihin kylki kyljessä? Mitä jos voisi talvellakin pakata kaakaot, klapit sekä kasvisnakit ja tehdä retken kalliolle, jossa voisi laittaa tulet ja josta näkee yli jäätyneen lahden? Mitä jos se ei ole järkevää, mutta tuntuu järkevältä?

Jaa