Sinne se kiipesi puuhun, mieheni. Olimme ottamassa tämän postauksen kuvia, kun mies keksi, että puuhun kiipeämällä voisi saada uudenlaista kuvakulmaa. Ainakin lapsilta irtosi makeat naurut, jos ei muuta.

Mies ei esiinny Lähiömutsissa kasvoillaan, mikä on yhdessä tehty harkittu päätös. Syitä siihen pohditaan aina silloin tällöin pitkin kyliä, mutta en ole avannut päätöstä sen tarkemmin samasta syystä kuin miksi miehen kasvoja ei blogissa näy. Mitään superjännittävää päätöksen takana ei ole. Sanotaan nyt ympäripyöreästi niin, että hän on työnsä puolesta tekemisissä ihmisten kanssa, joiden elämä ei välttämättä ole ihan mallillaan. Liioiteltua varovaisuutta tai ei, hän on pysynyt kasvottomana.

Kasvottomuudesta huolimatta mies on valtavan tärkeässä roolissa siinä, että Lähiömutsi ylipäätään on olemassa. Enkä nyt puhu vain sutinoista, joita ilman minusta ei olisi tullut äitiä, joka voisi perustaa blogin, jossa kaivella omaa äitiysnapanöftäänsä ja muita mielenkiinnonkohteitaan.

Ilman miehen kannustusta, tukea ja auttamista Lähiömutsia ei olisi. Tärkeintä on henkinen tuki, jota häneltä saan. Hän tsemppaa, kun olen väsymyksestä harmaana ja lohduttaa, kun saan palautetta, joka saa tuntemaan olon riittämättömäksi. Olen yhden ainoan kerran meinannut lopettaa koko blogin, ja ilman miehen ja äitini tsemppipuheita niin luultavasti olisin tehnytkin.

Hän antaa kirjoitusrauhan ja hoitaa lasten iltatoimet yksinään niinä iltoina, kun työpäiväni venähtää. Hän on innoissaan yhteistöistä (etenkin sähköautoyhteistyö on täpisyttänyt viime aikoina), ehdottelee näkökulmia postauksiin ja ymmärtää lähiömutsiutta paremmin kuin kukaan muu itseni lisäksi. Miehen kanssa voi myös heittää ronskia bloggaajaläppää, ja ollaan naurettu vatsat kippuralla esimerkiksi tälle Instagram husband -videolle.

Mies elää mukana ilot ja onnistumiset, pallottelee ideoita kanssani ja fiilistelee osuvia tekstejä ja juuri oikealla hetkellä napattuja kuvia. Ihan penteleen tärkeää on se, että hän on ylpeä minusta, Lähiömutsista ja meistä.

Hän auttaa juoksevissa asioissa; hakee postista paketteja, palauttaa kuvauslainoja, siivoaa paikkoja kuvauksien jälkeen, vastaanottaa lähetit ja käy ostamassa kuvausiin tarvittavaa rekvisiittaa. Miehen hoitovapaan loputtua olenkin ollut välillä semisti hukassa, kun häntä ei olekaan aina tarvittaessa voinut pyytää auttamaan.

Mies ottaa monet Lähiömutsin kuvat, jos en itse voi olla kameran takana. Kuuden vuoden jälkeen hän osaa nykyään jo aika hyvin säätää itsekin kameran asetuksia. Minä haaveilen valokuvausopinnoista, ja mies onkin sanonut puoliksi leikillään, että hänenhän sinne valokuvauskouluun pitäisi mennä. Ja vaikka minä ottaisin kuvat, hän monesti auttaa, kuten nyt tuona kuvauspäivänä, kun kiipesi puuhun.

Aika usein naama näkkärillä todetaankin yhdessä, että on meillä tässä aika hieno koko perheen yhteinen juttu, perheyritys. Minä, hän ja mukulat.

Jaa: