Olen lähes kahdeksan vuoden vanhemmuuteni aikana pysähtynyt usein kauhuissani miettimään, olenko tehnyt oikean valinnan. Pelkään, että pilaan lasteni elämän, koska en osaa ja jaksa olla sellainen vanhempi kuin haluaisin.
Viime päivinä perinteisessä mediassa ja somessa on pohdittu vanhempien uupumista, (etenkin) äitien perfektionismia ja suomalaisten syntyvyyden laskua. Eilen Hesarissa oli juttu, johon oli haastateltu viittätuhatta 20–40-vuotiasta siitä, miksi he eivät ole halunneet tai saaneet lapsia. Syitä oli toki monia, mutta yleinen ilmapiiri on se, että lapsitoiveissa on tultu varovaiseksi. Siihen ovat syynä elämän epävarmuus, mutta myös se, että on tultu tietoisemmaksi siitä, minkälainen vastuu vanhemmuus on. Siinä ollaan vastuussa ihmisen elämästä.
Ja tämä on se syy, mikä on saanut myös minut, kahden lapsen äidin, miettimään ratkaisuni oikeellisuutta. Ymmärrys vastuustani on saanut minut tavoittelemaan täydellisyyttä ja uupumaan. Minä halusin vanhemmaksi, mutta lapsiltani ei kysytty, tahtovatko he minut äidikseen. Olinko itsekäs, kun toivoin lapsia, mutta joille en olekaan voinut tarjota niin tasapainoista äitiä kuin haavekuvissani mietin?
Syntyvyysluvut ovat laskeneet muutamassa vuosikymmenessä, mutta samassa ajassa ovat muuttuneet myös niin sanotussa lisääntymisiässä olevien ihmisten tietoisuus. He ymmärtävät, miten jo varhaislapsuus muovaa lapsen koko loppuelämää, ja he pelkäävät toistavansa menneiden sukupolvien virheitä ja siirtävänsä lapsiinsa omia traumojaan. Nykyisten 20–40-vuotiaiden saatavilla on valtavasti tieteellistä infoa vanhemmuudesta ja lasten hyvinvoinnista. Nykyvanhemmat ovat läsnä lastensa elämässä enemmän kuin mikään mennyt sukupolvi.
Puhuin taannoin omien vanhempieni kanssa siitä, minkälaisia kasvatusperiaatteita, tietoisia valintoja tai ismejä heillä on ollut minun ja kolmen sisarukseni kanssa. Vanhempani eivät alkuun oikein edes ymmärtäneet, mitä haen takaa. Siihen te synnyitte ja elämä jatkui. Vasta kun johdattelin, alkoi selvitä, että kyllä hekin asioita toki olivat kelailleet (meillä esimerkiksi halailtiin ja suukoteltiin paljon – asia joka omien lasteni kanssa on itsestäänselvyys, mutta joka ei sitä ehkä olisi, jos vanhempani eivät olisi tehneet tätä tietoista päätöstä omassa vanhemmuudessaan).
Itse osaisin heti luetella läjän tietoisesti tehtyjä kasvatusperiaatteita ja -tavoitteitani.
Minun kohdallani lapset eivät tupsahtaneet keskelle elämää, jonka jälkeen kaikki jatkui ennallaan. Kaikki muuttui, pienetkin nyanssit. Rakkauden määrä elämässäni räjähti, mutta samalla kun koitin olla kaiken sen saamani rakkauden arvoinen, aloin väsyä. Silti yhden lapsen kanssa tunsin olevani onnistunut, ja ehkä siksi toisen lapsen vauvavuoden myötä tullut uupumus tuli yllätyksenä. Eikä siihen auta se, että joku sanoo, että kyllä sitä ennenkin jaksettiin ja mikä niitä patalaiskoja nykyvanhempia vaivaa.
Nykyvanhempia vaivaa se, että karusti kärjistäen he eivät enää tahdo vain luottaa, että ihan hyviä niistä lapsista tulee, kun muistaa silloin tällöin antaa selkäsaunan ihan vain varmuudeksi.
Onkin oleellisempaa kysyä, mikä toisiaan syyllistäviä ja lyttääviä vanhempia vaivaa? Meidän vanhempien pitäisi olla solidaarisia toisiamme kohtaan, ja tämä erityisen tärkeänä muistutuksena niille vanhemmille, joilla aika on jo kullannut muistot. Minun omista syvimmän väsymyksen kausista ei ole kulunut vielä kovin montaa vuotta, mutta jo nyt hätkähdän kun luen tekstejäni niiltä ajoilta. Olinko tuo minä, olinko tosiaan noin väsynyt?
Ja ehkä on myös niin, että nykyvanhemmat ovat tarpeeksi fiksuja sitten edes lopulta myöntääkseen, että eivät jaksa ja tarvitsevat apua.
Kun viitisen vuotta sitten tein freetoimittajana juttuja perhelehtiin, koitin tarjota niihin juttuideaa äitien burnoutista. Silloin ei vielä puhuttu vanhempien uupumuksesta, eikä asiasta oikein löytynyt asiantuntijatietoa. Osasinkin nimetä väsymykseni vain työelämästä tutuksi burnoutiksi. Täyttihän se samat määritelmät kuin loppuun palaminen työelämässä: sain olla ja tehdä jotain, mitä rakastin yli kaiken, missä halusin olla parempi ja joka antoi minulle valtavasti onnea ja merkityksellisyyttä. Mutta kun tekee jotain itselleen tärkeää, saattaa oman jaksamisen rajat ylittyä hiljalleen ja huomaamatta, kunnes huomaa aina iltaisin pelkäävänsä nukkumaan menoa, koska ei tahdo herätä seuraavaan aamuun.
Mikään lehti ei tarttunut aiheeseen. Sen sijaan juttuideani esimerkiksi vauvan vessahätäviestinnästä ja imetysongelmista sekä niiden ratkaisuista ostettiin.
Suoritin ja yhä suoritan vanhemmuutta, mutta en sen takia, että joku niin käskisi. Tahdon meidän kokevan, näkevän ja oppivan yhdessä, sillä nautin siitä itsekin ja koska se tuntuu oikealta. Tahdoin jopa hitto vie höyryttää sitä parsakaalipalasta vauvalle, koska kaikki ne parsakaaliin kätkeytyvät merkitykset toivat minulle äidillistä tyydytystä ja kokemusta siitä, että tein kuten itse parhaaksi koin.
Siksi vanhemmuuteni ei tunnukaan suorittamiselta, vaikka siinä sellaiset määritteet monien mielessä etenkin vauva-aikana täyttyikin. Mutta sitten se joku pieni raja jaksamisessani ylittyy. Yhä edelleenkin se raja on itselleni mysteeri, minkä takia päädyn äitiyteni kanssa rähmälleni. Raja ylittyy sitä herkemmin, mitä väsyneempi olen, mitä enemmän työt stressaavat alitajunnassani ja mitä pidempään olen ollut vastuussa lapsista yksinäni.
Silloin ihan vain iltapalapöydässä kaatunut smoothielasi, sekoiluksi eskaloitunut museoreissu, viime hetkellä muuttuneet suunnitelmat tai jatkuva kitisevä äänimatto saavat aivoni raivonipstaakelin napsahtamaan. Minä teen ja teen ja teen, mutta mikään ei riitä! Lopettakaa se vaatiminen! Vaikka perimmiltään se vaatija olen minä itse.
Ja ei, siihen ei auta neuvoksi, että tee ja vaadi vähemmän. Se on yhtä hedelmällinen ohje kuin kroonisesta unettomuudesta kärsivälle käydä pätemään, että kuule nuku vain enemmän.
Minäkin olen vauvavuoden ja sitä seuraavan ensimmäisen taaperovuoden väsymyksistä kertoessani saanut kuulla täällä blogissa ja Lähiömutsin somekanavilla – myötätuntoisten ajatusten lisäksi – että omapa on vikasi, ja kyllä helpottaisi, kun tekisit noin, näin ja kuten minä. Ne eivät oikeasti olleet tarkoitettu edes neuvoiksi, vaan sylkäisyiksi vanhemmuuteni päälle.
Minä kadehdin boheemeita perheitä, joissa ei ole niin nöpönnuukaa ja joiden kodeissa sotkukin näyttää kodikkaalta. Tahtoisin olla vanhemmuudessani enemmän sellainen kuin Peppi Pitkätossu ystävänä: hullutteleva ja spontaani tyyppi, joka kaulii piparkakkutaikinan keittiön lattialle. Toivoisin olevani vähemmän järjestelmällinen, vähemmän herkkä, vähemmän harkitseva. Voi kun osaisin antaa itselleni useammin luvan tehdä päivälliseksi valmispinaattilättyjä. Haaveilen olevani niitä ihmisiä, jotka lähtevät tunnin varoitusajalla reissuihin muksut käsipuolessa ja pelkät hammasharjat repussa.
Mutta kun en ole boheemi enkä spontaanikaan. Olen kyllä yrittänyt, mutta päätynyt kahta hullumpaan tilaan jaksamiseni kanssa. Odotukset vanhemuuttani kohtaan ovat toki laskeneet pakon kanssa, mutta jos vedän riman liian alas, se tuntuu joka kerta kostautuvan lasten myöhemmässä käytöksessä tai omassa epämääräisen huonossa olossani. Siksi vanhemmuus on minulle välillä niin kuluttavaa; se on valtavan onnellista ja samalla jatkuvasti epämukavuusalueeni reunoja koettelevaa.
Suorittajavanhempaa auttaa parhaiten se, että antaa konkreettista apua arjen pyörittämiseen, on läsnä. Suorittajavanhempi kun ajaa itsensä loppuun ennen kuin myöntää, että tarvitsee apua. Suorittajavanhempi toivoo itseltäänkin salaa kuulevansa ”hyvin te vedätte”. Suorittajavanempi osaa kyllä märehtiä, millä kaikilla tavoilla on epäonnistunut vanhemmuudessaan, mutta kiitosta itselleen hän jakaa kitsaammin.
Ja jotain niiltä vanhoilta hyviltä ajoilta suorittajavanhempikin kaipaa; nimittäin enemmän asennetta, jossa koko kylä kasvattaa. Nykyvanhemmat ovat vanhemmuutensa kanssa tavattoman yksin, jopa asuessaan kaupungeissa päällekkäin muiden ihmisten kanssa. Se on epänormaalia ja vastoin ihmisyyttä. Ihminen on laumaeläin, eikä sen kuulu olla yksin. Laumassa myös vanhemmuuden vastuuta ja onnea jaetaan. Ajatus suvun luomasta laumasta istuu niin syvällä, että itsellänikin meni vuosia, kunnes tajusin, että lauma voi koostua myös ystävistä ja naapureista.
Vaikka yhteiskunnallisissa rakenteissakin on vanhemmuuden kannalta paljon tekemistä (se paljon ränttäämäni tasa-arvo esimerkiksi), ei syntyvyyteen muutamaa kuukautta pidempi korvamerkitty isyysvapaa auta, jos lapsia pohtiviin lisääntymisikäisiin suhtaudutaan itsekkäinä ja tulevia veron- eläkkeenmaksajia työstävinä koneina ja pienten lasten vanhempiin taas lelliperseinä, jotka marisevat turhasta.
Se että pohtii, tahtooko ylipäätään lapsia, ei ole itsekkyyttä, vaan tulevan lapsen parhaan miettimistä. Se että vanhempi vaatii itseltään paljon, on sekin lapsen parhaan miettimistä.
Ja lasten parhaan miettiminen ja siihen pyrkiminen on ihan jokaisen meidän asia, oli omia pieniä lapsia tai ei.
Voin niin samaistua tähän! Hyvin oot sanottanu meijän nykyvanhempien tunteita. Aina kuulee vaan että pitihän sitä ennenkin pärjätä, kun uskaltaa kertoa jollekin kuinka uupunut on.
Ihana perhe teillä ja kun osais itelleenkin useemmin sanoa että ihana perhe meillä ❤
Eihän näiden tuntemusten ja ajatustensa kanssa ole yksin, vaikka välillä niin erehtyykin luulemaan. Yhdenkään vanhemman ei pitäisi pelätä oman uupumisensa kertomista sen takia, että joku tulee tylyttämään, että ennen sitä lapset synnytettiin samalla kun toisella kädellä lypsettiin ja toisella kengitettiin hevosta.
Ja voi, kyllä, minulla on tosiaan niin ihana perhe, ja on valtavan suuri onni saada siihen kuulua <3
Mun mielestä ennen vanhemmuus oli aikalailla olematon asia. Harva 80-luvulla varsinaisesti halusi pahaa lapsilleen, mutta lapset vaan oli eikä ainakaan mun tuttavapiirissä tarjottu ruokaa (ja se ruokakin oli lähinnä lihaa ja perunaa) ja perushuolenpitoa kummempaa. Ei useimmissa perheissä halattu, juurikaan leikitty tai hulluteltu. Ei ollut perheen leffailtoja. Kukaan ei huolehtinut ulkoilusta tai vihanneksista. Hampaiden pesukin oli 6-vuotiaasta asti oma homma, joka ei niin yllättäen jäi tekemättä (ja voi jösses se on ollut kallista ja hankalaa ja nyt 36-vuotiaana multa piti poistaa hammas). Mua ei viety edes mihinkään harrastuksiin, koska ”maalta on niinpitkä matka” ja ”onhan tossa metsää”.
Itse olen halunnut antaa lapselle elämään hyvät eväät pelkkien perusedellytyksien sijaan. Ja kun se sitten tosiaan tarkoittaa ihan erilaista huolehtimista lapsesta kuin ”no tossahan ne menee”, niin onhan vanhemmuus ihan helkkarin paljon raskaampaa kuin edellisillä sukupolvilla.
Joo, en tiedä, miten kattavia tutkimuksia tästä on tehty, mutta kyllä omatkin havaintoni ympäröivästä maailmasta tukevat sitä, että ihan vain tässä yhdessä sukupolvessa vanhemmuus on muuttunut – ja juurikin hyvään suuntaan. Vaikka kuten sanoit, suurin osa vanhemmista silloin 80-luvulla ei tahtonut varsinaisesti pahaa lapsilleen, aika ja ymmärrys olivat vain niin erit.
Hyvä kirjoitus.
Minä en oman uupumiseni ja tempperamenttini kanssa tule koskaan olemaan se täydellinen vanhempi jollaiseksi moni nykyään pyrkii. Kun minulla napsahtaa tunnetaitoni ja tunteiden ilmaisuni tipahtavat leikki-ikäisen tasolle. Se minkä PYRIN kuitenkin AINA tekemään lopulta oikein on se että jos/kun menee yli niin asiasta puhutaan ja minä myönnän virheeni ja pyydän anteeksi reaktiotani.
Olen introvertti ja minulta sosiaalinen kanssakäyminen vie paljon energiaa. Tämä koskee myös ihan normaalia perhearkea. Minä tarvitsen hetkiä kun en kommunikoi kenenkään kanssa. Minä tarvitsen sellaisia hetkiä kun saan uppoutua joko ajatuksiini, kirjaani, telkkariini, peliini tai mikä milloinkin on mielen päällä. Ilman tällaista mahdollisuutta väsyn ja muutun todella nopeasti ärtyneeksi.
Esimerkiksi nyt kun olen kotona syyslomalla lasten kanssa ja mies töissä niin minulle olisi erityisen tärkeää että lapset ottavat ne päikkärit joiden aikana saan olla ihan itsekseni. Mutta aina välillä (kuten tänään) käy niin että isompi lapsi ei nukukaan ja silloin huomaan että minulla on kärsivällisyys todella koetoksella. Jos yritän keskittyä johonkin omaan ja lapsi tulee parin minuutin välein höpöttämään niin minulla vaan lopulta menee kuppi nurkin vaikka lapsen asia olisi mikä.
Olenkin yrittänyt opetella sanoittamaan lapsille paitsi heidän tunteitaan myös omiani. ”Minua väsyttää ja tarvitsen nyt hetken omaa aikaa. Anna minun tehdä tämä nyt loppuun ihan rauhassa niin sitten voidaan tehdä jotain yhdessä.”
Tiedostan jatkuvasti mitä isoja virheitä teen lasteni kanssa päivittäin. Suren kun paukut eivät riitä olemaan sellainen äiti kuin haluaisin enkä kykene olemaan niin läsnä kuin toivoisin. Pelkään aiheuttaneeni ja aiheuttavani jatkossakin lapsille jotain negatiivista mitä he kantavat lopunikäänsä mukanaan. En haluaisi lisätä kiviä heidän reppuunsa ja silti teen sitä. Ja olen varma että ihan jokainen vanhempi tekee sitä. Ei kukaan voi olla aina täydellinen. Liikaa täydellisyyskin on epätäydellisyyttä.
En voi myöskään jäädä piehtaroimaan huonoon vanhemmuuteeni. En minä oikeasti ole niin kamala äiti. Minä tunnen isosti niin hyvissä kuin pahoissa jutuissa ja minä teen intensiivisesti ja keksin yhteistä kivaa puuhaa ja pyrin kuuntelemaan lasta kun hänellä on asiaa, mutta kun en kuunnellut niin pyrin myös sanomaan että ”anteeksi, en kuunnellut nyt ollenkaan. Mitä sanoitkaan?” Jos jäisin märehtimään jokaista mokaani niin masentuisin ja tulisin ihan apaattiseksi enkä ainakaan voisi tarjota lapsilleni sitä mitä he tarvitsevat. Aikuista johon voi luottaa ja jolle voi oksentaa oman pahan olonsa ilman että aikuinen menee siitä rikki. Ja osoittamalla että minäkin teen asioita joita pitää pyytää anteeksi ja pyytämällä niitä anteeksi toivon antavani lapsille sellaisen lahjan että he ymmärtävät että virheitä saa tehdä, mutta ne myönnetään, niistä kannetaan vastuu ja pyydetään anteeksi.
Meidän perheessä tunnetaidot ovat isossa roolissa ja me kaikki harjoittelemme niitä oman ikätasomme mukaisesti.
Olen muuten huomannut myös että nykyään varhaiskasvatuksessa osallistetaan vanhempia hurjasti lapsensa päivähoitopuuhiin. Hienoa! Vanhemman pitäisi olla kiinnostunut ja perillä siitä mitä lapsi puuhailee päivähoidossa ja mitä lapsen kanssa puuhaillaan päivän aikana. Mitä lapselle yritetään opettaa ja millaisia taitoja juuri hänen ryhmänsä harjoittelee. On vanhempien vierailupäivää, vanhempainiltaa, VASU-keskustelua, juhlaa ja retkeä. Päävastuu lapsen kasvatuksesta ja hoidosta pitäisi olla kotona.
Mutta kun katsoo asiaa toiselta puolelta niin moni vanhempi tekee pitkää työpäivää ja päälle pitkää työmatkaa. Sen jälkeen pitäisi osallistua päiväkodin aktiviteetteihin ja oikeasti olisi kiva nähdä lapsiakin päivässä vähän enemmän kuin vain sanoa huomenta, heippa, moi ja hyvää yötä. Monilla lapsilla on myös paljon harrastuksia, koska hyvä vanhempihan tarjoaa lapselle mahdollisuuden kokeilla kaikenlaista ja harrastaa iltaisin vaikka ja mitä. Viikonloppuna siivotaan ja hoidetaan kotia kun viikolla ei ehdi ja jaksa.
Minä toivoisin vanhempien tueksi enemmän kannustusta siihen että vaikka alle 9v lapsen ollessa kyseessä oikeasti tehtäisiin osa-aikaista työpäivää. Että se nousisi yhtäläiseksi oikeudeksi ja ihmisten käyttämäksi etuudeksi kuin vanhempainvapaakin. Että tähän saisi jonkinlaista tukea riippumatta onko vanhempi vakituinen, osa-aikainen, yrittäjä tai vaikka keikkatyöntekijä. Työnantajilla olisi velvollisuus myöntää osa-aikavapaata ja tukijärjestelmä takaisi että vanhempi saa tuen jos hän työskentelee jollain tavoin säännöllisesti ja on osan aikaa lapsen kanssa kotona. Perustulo toki ratkaisisi tämänkin tuen mukana tuomat kysymykset ja ongelmat siitä kenellä on oikeus ja kenellä ei. Esim. minulla ei käsittääkseni keikkalaisena ole oikeutta hakea sitä tukea joka on tarkoitettu nimenomaan pienten lasten vanhemmille. Vaikka keikkailen säännöllisesti ja viikottain ja töitä olisi yleensä ihan täyden viikon verran jos haluaisin tehdä ja valitsen keikkatyön siksi että voisin tehdä vain osan aikaa ja minulla olisi energiaa tehdä työni hyvin ja olla iltaisin hyvä vanhempi niin minulla ei ole oikeutta saada tukea osa-aikaisuuteeni. Onneksi perheen toinen aikuinen tienaa sen verran että minun on mahdollista tienata vähemmän. Mutta jos jäisin yllättäen yksihuoltajaksi (toivottavasti en) niin joko talous tai minun terveyteni tekisi mahalaskun. Pahimmassa tapuksessa ensin terveys ja sen myötä talous.
Vanhemmalla pitäisi myös olla oikeus ehtiä olemaan lapsensa kanssa eikä se ole laiskuutta. Se on panostus perheiden hyvinvointiin.
Nyt kyllä meni taas kommentti jo aika kauas alkuperäisestä aiheesta, mutta tällainen ajatusten virta nyt syntyi tästä postauksesta 🙂
Kommentissasi oli paljon itselleni tuttua ja melko samojen asioiden äärellä painin.
Hyvin sie vedät ❤ On todella tärkeää, että asioista puhutaan ja käydään tilanteita läpi. Halataan ja pyydetään anteeksi.
Tutun kuuloisia ajatuksia itsellenikin, vaikka aina ennen lapsia kuvittelinkin olevani ekstrovertti. Nykyään tarvitsen kaiken lapsiperhesäpinän keskelle hiljaisuutta ja tunnetta, että tilanne on edes hetken hallinnassani. Puolisoni työvuorot osuvat paljon iltoihin ja viikonloppujakin on kokonaan vapaana vain kuuden viikon välein, mikä aiheuttaa jaksamiseni romahtelua.
Minäkin toivon, että omat lapseni oppivat perheessämme tunnetaitoja, vaikka itse olen oman tunnesäätelyni kanssa välillä ihan hukassa. Miten lapset onnistuvatkin vetämään minutkin lapsen tasolle tunneräjähtelyissäni. Niiden kanssa minun oikeasti pitäisi petrata hurjasti, mutta jos jotain hyvää, niistä puhutaan ja aina, ihan aina, pyydän anteeksi.
Ja kyllä, mahdollisuus osa-aikaiseen työhön lasten ollessa pieniä on tärkeä asia ihan koko perheen hyvinvoinnille. Meillä puolisoni tekee osittaista työviikkoa, millä on valtava vaikutus perheemme voimavaroihin. Toistan: VALTAVA vaikutus.
Omat lapset pääsevät ihan alle niin vauhdilla ja nopeasti etten ehdi siihen mukaan. Komppaan teitä molenpia tässä, sillä itse räjähtelen herkästi ja tiuhaan. Kannan siitä myös syyllisyyttä. Miten lapset oppivat säätelemään tunteitaan, kun äiti ei ole muumimamma.
Samaten kuin teillä, niin meillä käydään tilanne ihan aina läpi jälkeenpäin. MItä tapahtui, miksi äiti räjähti, miltä lapsesta tuntui ja minä myös pyydän anteeksi. Halitaan, sylitellään ja sovitaan.
Täälläkin päikkärit kuuluu päivään nimenomaan äidin jaksamisen vuoksi (tai nykyään 5-vuotiaalla on päivälepo, jolloin ei ole pakko nukkua, mutta ohjelmassa on itsenäistä hiljaista tekemistä). Ja muitakin taukoja päivään tarvii. Meillä auttoi noihin hermoja koetteleviin ”odota hetki, teen tän nyt rauhassa” ”Äitiäiti!”-hetkiin, kun hoksasin alkaa jäsentää mielessäni olevaa ”hetkeä” lapselle tuttujen TV-ohjelmien avulla. ”Teen tän, Hei Taavin mittainen aika menee” ”Syön rauhassa, maks Ryhmä Haun pituinen aika, sitten tuun leikkimään” jotenkin tämä on lapselle helpompi hahmottaa kuin se, oonko esim syönyt lautaseni tyhjäksi. Ei tietenkään toimi joka kerta, mutta nyt tuntuu kummankin tarpeen täyttyminen olevan paremmin tasapainossa.
Lasten päikkärit olivat itsellenikin perhevapaiden aikana tärkeä oma hetki. Harmi vain, että meillä vain toinen lapsista on koskaan ymmärtänyt päikkäreiden ihanuuden päälle 😀
Kun lapset kasvoivat, heidän kanssaan onneksi pystyi alkaa keskustella siitä, että tarvitsen oman hetken. He tietävät, että esimerkiksi viikonloppuisin minulle luuhailu Hesarin kanssa aamupalapöydässä on tärkeää. Ja aika hyvin he jo malttavatkin puuhailla omiaan sen ajan, kun keitän vielä toisen kupin kahvia ja luen jokaisen lehden osan nautinnolla läpi.
Ajan hahmottaminen tuttujen juttujen kautta onkin hyvä vinkki. Lasten kasvaessa voi jo vähän kelloakin käyttää; että kun viisari on tuossa kohdalla minä olen taas käytettävissä / mennään / on ruoka / aletaan iltatoimiin.
Haa, kellosta tuleekin mieleen että minä olen myös varsinainen näpertäjä joka hakee konsteja joka asiaan 😀
Meillä on lapsille lukujärjestys mihin laitetaan sinitarralla päiväkotipäivät, äidin työpäivät, kaverivierailut, matkat yms.
Meillä on mittari jossa helmiä menee ylös taikka alas sen mukaan miten päivä on lapsilla mennyt (käytössä vaan vapaapäivinä tai jos lapsilla on vain puoli päivää hoitoa). Tästä ei ole varsinaisesti seuraamuksia vaikka helmiä olisi alempanakin, mutta jos kaikki helmet pysyvät ylhäällä niin voidaan iltapalalla ottaa vähän jotain hyvää. Esim. keksejä tms. Iltaisijn yritetään muistaa katsoa helmistä miten päivä meni ja keskustellaan tapahtuneista. Myös miehelle hyvä väline avata keskusteluja lasten kanssa päivän aikana sattuneista tilanteista.
Sitten meillä on kello johon on merkattu eri väreillä ajat jolloin on hyvä hetki riehua, juosta yms, hetket jolloin voisi olla sopivaa halutessaan pyytää vaikka telkkaria auki tai jotain peliä jos haluaa (ilahduttavan harvoin pyytävät) ja aika kun pitää rauhoittua päikkäreille tai alkaa jo rauhoittua iltaa ja nukkumaanmenoa varten. Huomaan että tähän kelloon vetoaminen toimii isompaan lapseen paremmin kuin se että naputan koko ajan että pitää rauhoittua kun vauhti elkaa iltaa kohden kiihtymään.
Sitten on tunnekortit joihin on piirretty erilaisia tunteita ja niitä käytetään niin lapset kuin aikuiset yhteisten riitatilanteiden purkuun. Kumpikin saa niiden avulla näyttää miltä tuntui ja kertoa miksi tuntui siltä.
Olenkohan unohtanut vielä jotain 😀
Kuulostaa näin kirjoitettuna ihan hullulta meidän touhu, mutta itseasiassa näistä on tullut aika luonteva osa meidän perheen arkea. Ihan aina ei muisteta kaikkia käyttää eikä ole pakkokaan, mutta tilanteiden tullen ne ovat olleet meille hyviä välineitä.
Aika kreisiltä tosiaan kuulostaa kirjoitettuna 😀 Mutta uskon, että järjestelystä on jeesiä arjessa. Meillä on ollut aikoinaan käytössä Ipanaiselta (muistaakseni testiin saadut) viikonpäivämagneetit, joiden alle sitten kerättiin erinäisistä kuvamagneeteista asioita, mitä minäkin päivänä on luvassa. Toiselle lapselle se toimi hyvin viikkorytmin ja muiden tekemisten hahmottamiseen, toinen ei siitä niin perustanut.
Niin loistava kirjoitus jälleen! ❤❤
Täällä yksi, joka ei osaa olla ns boheemiäiti, vaikka niin kovin paljon sitä joskus toivoisi.
https://hennahelena.fi
Ihana kuulla, että omat ajatukseni herättävät ajatuksia muissakin <3 Ja voi kyllä, osaisinpa olla edes vähän boheemiäiti.
Nyt osui ja upposi. 1- ja 3-vn äitinä, jos osaisin kirjoittaa nii tää olis voibut olla kynästäni. Kiitos, yks parhaita puheenvuoroja tähän keskusteluun mitä on silmiin osunut.
Aina yhtä sykähdyttävää ja lohdullista kuulla, että omat ajatukseni tuntuvat toisista kuin heidän omiltaan <3
En saa omalta väsymykseltäni edes muodostettua kommenttia, mutta hatunnosto täältäkin suunnalta. Niin totta tämä tarina.
Voi kiitos <3 Ja äh, väsymys! Tuo ilontappaja! Toivottavasti ehdit saada vastapainoksi lempeitä ja palauttavia syyspäiviä <3
Just puoli tuntia sitten jälleen hermot menettäneenä jäin pohtimaan kuinka paljon traumoja noille tulee mun päivittäisestä raivoamisesta.
Mullekin selvisi vasta lasten saannin ja yrittäjyyden myötä (tai aikuistumisen) että olen introvertti. Järki lähtee kun 4 ja 6v vilkkaat pojat ovat koko ajan äänessä, tappelevat, eivät tottele jne. Se jatkuva möly on pahin.
Olen ihan puolitosissani harkinnut eroa ja etä-äidiksi ryhtymistä. vaikka ei tuo noiden isäkään ihan parastaan ole antanut mutta jotenkin kaikki paska kaatuu omaan niskaan kaikesta tekemisestä ja hoitamisesta huolimatta. En olis tähän ruvennut jos olisin nähnyt tulevaan, vaikka lapsiani rakastankin.
Komentti poikkeuksellisesti salanimellä.
Mä yrittäjävanhempien tyttärenä ajattelin, että en koskaan ala yrittäjäksi. Vaikka sitten kai koko ajan pohjimmiltani tiesin, että mitään muuta väylää toteuttaa itseäni työn kautta mielekkäästi ja vapaasti tuskin edes on. Että tässä sitä ollaan, yrittäjämutsina, jonka vanhemmuuteen yrittäjyys on tuonut valtavasti hyvää, mutta toisaalta myös hitokseen väsymystä.
Mä tiedän niin sen tunnekuohun, jonka vallassa olet tämän kommentin jättänyt. Se hermojen menettämisen jälkeinen vellova paha olo on kamala. Voi että, muistathan apua ympärillä olevilta ihmisiltä arkeen, että jaksat? Ja tarvittessa ulkopuolisilta? Ja toivottavasti saatte tasattua arjen velvollisuuksia puolison kanssa.
Kirjoitin muutamia vuosia sitten postauksen, jossa pohdiskelin juurikin pikkulapsiperheiden eroja:
”Voisiko olla, että jotkut pikkulasten vanhemmat erotessaan kumppanistaan oikeastaan tahtoisivatkin erota tai edes ottaa pientä taukoa vanhemmuudestaan? Mutta kun se ei ole mahdollista, elämää ravistellaan eroamalla hyväksytyllä tavalla?”
Täältä voi lukea tuon koko postauksen: http://lahiomutsi.fi/2017/05/07/tauko-vanhemmuudesta/
Kyllä,
ehdottomasti tahtoisin välillä taukoa vanhemmuudesta. Mutta samalla salaa pelkään, etten haluaisikaan palata enää vanhemmuuteen. Täysin pähkähullusti välillä ero aviomiehestä ja sen suomat lapsivapaat viikot todella houkuttelevat – vaikka alitajuisesti tiedän, ettei se nyt niinkään mene. Mutta aikaa olla vain mä, tuijottaa tyhjyyteen kahvikupin yli siinä hiljaisessa kodissa, se ettei juuri nyt tarvitse kenenkään muun haluja/tarpeita/vaateita täyttää… tahdon!
Ennen lapsia sanoin, etten ymmärrä äitejä, jotka voivat jättää lapsensa ja lähteä. Nyt ymmärrän todella hyvin ja joinain päivinä houkutus on iso.
Mies on pitkiä aikoja työnsä takia pois. Nyt en puhu päivistä, enkä muutamista viikoista. Kun hän on paikalla on arki noin 150% helpompaa ja puuhailemme paljon yhdessä perheenä. Silti välillä vain haluaisin pois kaikesta. Niillä vähillä työmatkoilla joita itse teen, ei tule edes ikävä lapsia. Asia jonka pitäisi hävettää myöntää muttei edes hävetä, kun vain väsyttää.
Olipas tämä nyt synkkä kommentti. Kun piti vain kompata, että kyllä! Eikä siinä auta sen ajattelu, että tämäkin on vain vaihe buahahaaaa.
Onnea on mm naapurin täti, jonka luokse lapset kipsaisevat silloin tällöin muutamaksi tunniksi. Auto kaartaa pihaan, takapenkiltä kuuluu: saanko mennä naapuriin? Minä myönnyn ja käsken kysymään kohteliaasti sopiiko. Kerään lasten kamat autosta, avaan oven hiljaiseen (sotkuiseen) kotiin. Klipsautan oven pois lukosta ja istun sohvalle nauttimaan hiljaisuudesta. Arjen hengähdyshetkiä melkein yh:n arkeen tarjoilee ihana naapuri <3
Minä olen kahdestaan hyvä vanhempi, yksinäni en niinkään. Siksi välillä pelkään kuollakseni, mitä jos jotain tapahtuukin, ja päädynkin kantamaan vastuun tästä yksinäni. Mutta eihän sitä voi kun luottaa, jos ajattelisi kaikkea mitä voisi tapahtua, ei uskaltaisi koskaan mitään. Etenkään toivoa lapsia.
Sulla on kyllä hurjan iso vastuu kannettavanasi, kun puoliso on noin paljon poissa. Ihan mielettömän upeasti vedät <3 Ja oi kyllä, ihan itkettävän onnellinen olen sun ja lasten puolesta teidän ihanasta naapurista!
Ikävä on muuten hassu asia. Jos olen yksin kotona, ikävöin. Mutta jos minä lähden, työreissulle tai ihan vain muuten vain matkalle, ikävä jää koti-oven sulkeutuessa taakse. Tyhjässä kodissa tuntuu tyhjältä (ja sitten ikävän häivyttyä myös tavattoman hyvältä), mutta reissussa kaikki on täyttä ja uutta, eikä ikävälle ole tilaa. Voisi olla toisin, jos vaikka lähtisin yksinäni metsään tai mökille, jossa ikävä ehtisi kaivautua mukaan.
Nykyään yks kuluttavimmista asioista on tää ristiriitaisuus, että toisaalta ihannoidaan sitä omistautuvaa parsakaalin höyryttäjää, jolla on aikaa ja kykyä olla läsnä ja jättää lapsille turvalliset muistot siitä, miten vanhemmat oli kotona ja mukana asioissa. Toisaalta nostetaan tavoitteeksi, varsinkin naisten kohdalla, sitä ajan hermolla ja teknologian ytimessä elävää globaalia maailmankansalaista, joka perheen saamisesta huolimatta suorittaa vähintään kaksi ylempää korkeakoulututkintoa ja kipuaa työelämässä lasikatot ryskyen. Tai jollain muulla hyväksyttävällä tavalla menestyy. Tosiasia on, että kaikkea vaan ei voi saada. Se mikä on toisen puolen korissa enemmän, on toisella puolen vähemmän. As simple as that.
Juu, itsekin olen langennut siihen, että olen yrittänyt olla molempia. Pikkulapsiaikoina perustettu yritys ja sen nostaminen hyväkuntoiseksi firmaksi ei olisi mitenkään onnistunut ilman puolison tukea ja esimerkiksi jaettuja perhevapaita.
Olen onnellinen, että tein sen kaiken duunin silloin aikoinaan, että nyt minulla on itse tehty työ, jota rakastan ja joka elättää minut ja perheeni. Ja sitten samalla mietin, mitä se tuli henkisesti maksamaan koko perheelle. Lisäopintojakin joskus mietin, mutta onneksi en ollut niin hullu.
Edelleenkin tasapainoilen työn ja perheen välillä. Lasten kasvaessa se on tietenkin helpompaakin, kun vanhemmus ei enää ole intensiivistä, ja jatkuvan itsestään antamisen sijaan olen vahvasti jo myös saajapuolella. Nyt myös luotan siihen, että työt eivät häviä, vaikka muuttuvatkin. Siksi on helpompi sanoa useammin ei, ja raivata enemmän aikaa perheelle.
Olen esimerkiksi viettänyt kuluneet kaksi kesää pitkiä kesälomia lasten kanssa, koska se onnekseni on ollut mahdollista. Sähköpostin olen pitänyt kiinni, mutta kirjoittamista en ole niinäkään kesinä tahtonut täysin hylätä. Ekana kesänä välilllä kipuilin, että nyt voisin vaikka kirjoittaa sitä satukirjahaavettani todeksi. Kunnes sitten vain pari vuotta vanhempien lasten mutsi huomautti, että ei mene kuin hujaus, kun lapsia ei kesäisin paljoa kotona näy. Nyt siis nautin, että lapset tahtovat vielä olla minun kanssani ja nyhjätä kainalossani, vielä tulee kesiä, kun he käyvät pyörähtämässä välillä kotona, ja minulla on taas aikaa toteuttaa työunelmiani. Ehkä sitten hakeudun myös opiskelemaan lisää.
Ennen olin hyvin työorientoitunut, mutta vähitellen- jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää- olin alkanut tajuta, että elämäni omistaminen työnantajalle ei anna minulle rahan lisäksi yhtään lisäarvoa. Tunnustan, että meidän perheessä ei onnistunut vanhempien vuorotyön ja lastenhankinnan yhdistäminen. Ei vaan onnistunut- kaikki olivat väsyneitä ja sekaisin jokaisen päivän ollessa erilainen, me vanhemmat riitelimme ja perheen vuoroviikkoasuja, jo koululainen, sai niskoilleen enemmän epäsäännöllisyyttä elämässä, kuin lapsen kuuluisi kestää. Koska tukiverkot ovat (varmaan useimmilla lapsiperheillä nykyään) kaukana ja vähissä sekä työnantajat ja kunnallinen päivähoito joustamattomia, oli tulotasosta joustettava ja rimaa laskettava työelämässä itse. Se olisi ollut minulle kova paikka aiemmin, mutta muutamien työnantajan tarjoamien ”perseilyjen” jälkeen olin onneksi valmis hyppäämään irti tuosta oravanpyörästä. Suoraan sanottuna en enää välitä vähääkään siitä, mitä muut ihmiset minulta odottavat- perhe ja ystävät ovat saaneet enemmän aikaani ja se ilo mitä saan takaisin, on korvaamatonta. En kyllä ole mikään superäiti, meillä tarjoillaan eineksiä ja joskus korotan ääntäni, mutta ainakin olen enemmän paikalla. Olen saanut kiinni myös omasta elämästäni, nykyään minulla on jopa iloa tuottava harrastus, mikä olisi ennen, vuorotöissä, ollut mahdotonta. Odotukset ovat kovat tässä yhteiskunnassa naisia ja äitejä kohtaan, tarvitaan paljon rohkeutta tunnustaa, että minulle ne ovat mahdottomia täyttää. Eikä siinä sitten käynytkään huonosti.
Vuorotyö pikkulapsi- ja koululaisperheissä on kyllä iso koetinkivi, enkä kertakaikkisesti voi käsittää, miten kaksi vuorotyöläistä voi edes saada arjen sujumaan. Puolisoni tekee vuorotyötä, ja jos minä en voisi joustaa työni kanssa (ja hän ei tekisi lyhennettyä viikkoa), olisi elo melkoisen tuskaista. Välillä huomaan oman marttyyrikruununi myös kiristävän, kun niin usein illat ja viikonloput ovat yksin minun vastuullani. Toisinaan joudun hiljentämään sisältäni nousevaa kateutta siitä, että puoliso saa viettää vapaita myös ilman lapsia. Ihan vaikka rauhassa ja yksin siivoaminen, ah, olisipa autuutta!
Toisaalta vuorotyö tuo elämäämme myös paljon hyvää. Pitkien vuorojen ansiosta myös vapaat ovat pitkät ja ennen koululaisarkea pystyimme lähteä vaikka telttaretkelle keskellä viikkoa, jos vain sain omat työni siihen malliin. Puoliso voi myös auttaa minua töissäni ja esimerkiksi laittaa meille viikonloppuja varten ruokaa valmiiksi. Ja siivota, ettei sitten viikonloppuna lasten kanssa tarvitse. Ja näin minulla on myös mahdollisuus nipistetää omista työpäivistäni aikaa parisuhteelle, ilman että mukana on Pikkukakkosta, tyynyn puremista ja illan väsymystä – ymmärtänette varmaan 🙂
Ja aikaan sidottu harrastus, eipä niihin ole vuorotyöläisen puolisollakaan mahdollisuutta, jos kotona on pieniä lapsia. Nyt tosin syksystä lähtien meillä on käynyt kotona piano-opettaja, joka opettaa sekä lapsia että minua. Enemmän se maksaa noin toki, mutta hittolainen, sain harrastuksen JA minun ei tarvitse kuskata ketään kiireellä minnekään. Parasta!
Mutta kyllä, etenkin vuorotyöläisten olisi saatava yhteiskunnan puolelta jeesiä lapsiperhe-eloonsa. Tuntuu esimerkiksi ihan älyttömältä, että meidän ekaluokkalainen joutuisi olemaan öitä, iltoja ja viikonloppuja yksin, jos minua ei olisi tai jos minäkin tekisin samanlaista työtä kuin puoliso. Pienempi olisi vielä oikeutettu vuorohoitoon, mutta seitsemänvuotiaan oletetaan yhtäkkiä pärjäävän omillaan.
Olen tässä julkisen keskustelun keskellä pohtinut paljon omia ajatuksiani lasten hankinnasta. Olin 35-vuotias, kun ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti halusin lapsen (ja olen onnellisessa asemassa siinä, että sellaisen lopulta sainkin). Sitä ennen en olisi ollut siihen valmis ja nyt parivuotiaan äitinä on pakko myöntää, että vähemmän aikuisena ja asioita kokoneena olisin oman suorittajaluonteeni tuntien murtunut kaikenlaisen lapsivihamielisyyden alle jo ajat sitten.
Lapsien ei pitäisi näkyä eikä kuulua. Jos uskallat avata suusi siitä, että nyt väsyttää, saat kuulla, että mitäs olet lapsia hankkinut. Jos sanot, että olisipa kiva käydä puolison kanssa kahdestaan väillä jossain, joku toteaa, että kun lapset on hankittu niin itse niistä huolehditaan eikä laiteta muiden riesaksi. Ja nämä kaikki asiat yleensä tulevat joko lapsettomien tai huomattavasti ikäistäni vanhempien ihmisten suusta. Tätä sontaa en olisi nuorempana kestänyt, nyt en välitä vähääkään ja raahaankin lastani paikkoihin joissa haluan itse käydä, kuten museioihin ja ravintoloihin. Lisäksi nautin täysin rinnoin siitä, että joskus voi käydä aivottomasti leikkimässä HopLopissa tai katsella minuuttikaupalla mehiläistä, joka pörisee kukkapensaassa. Aiemmin olisin pitänyt tällaista varmaan ajan tuhlauksena. Suoritan, ja välillä väsyn, mutta ainakin tiedän, että on tapoja selvitä väsymyksestä ja tiedän myös sen, että itselle on oltava armollinen jottei väsy peruuttamattomasti.
Tarkennuksena vielä, että onneksi omaan tuttavapiiriini ei kuulu ihmisiä, jotka pitävät asianaan laukoa näitä älyttömyyksiä. Ne tulevat usein puolituttujen tai jopa tuntemattomien suusta. Tämäkin on auttanut jaksamaan tätä vanhemmuutta, sillä nykyään välitän vain sellaisten ihmisten mielipiteistä, joita arvostan.
Summa summarum: vaikka vanhemmuus on paljon pakahduttavampaa, kokonaisvaltaisempaa ja isompaa kuin olisin ikinä uskonut, niin omalla kohdallani ainakin elämänkokemus on helpottanut siitä selviämistä. Välillä ottaa päähän, välillä on älyttömän ihanaa mutta aina tietää, että eivät ne kamalatkaan ajat ikuisesti kestä.
Kyllä, elämänkokemuksella ja sen aikana kertyneellä itseluottamuksella on varmasti tekemistä vanhemmuuden tietynlaisen lungiuden kanssa.
Mä itse en ole onnekseni kohdannut juurikaan mitään sanomista vanhemmusratkaisujeni kanssa tai vaikka siinä, että käydään lasten kanssa ravintoloissa, museoissa jne., eikä aina mene, kuten toivoisi. Voi olla, että en myöskään ole niin herkkä näkemään toisten katseissa merkityksiä ja korvat ovat kuuroutuneet hölmöille puheille 😀 En tiedä. Livekohtaamisten sijaan somessa olen kyllä saanut tuta kaikenlaista arvostelua, ja totta kai se satuttaa. Etenkin esikoisen tuoreena äitinä.
Omalla kohdallani olenkin itse ollut se itseni kovin arvostelija. Tähän helpotti (samalla kun sitten nurinkurisesti aloin uupua), kun toinen lapsi syntyi. Kaksi hyvin erilaista lasta samoista vanhemmista ja samoilla kasvatusmetodeilla olivat ihan omia persooniaan vauvoista lähtien. Se helpotti, kun ymmärsin, että en voi vaikuttaa kaikkeen, eivätkä lapset ole mitään tyhjiä tauluja, joihin me vanhemmat maalaamme tahtomamme.
Ja ihana huomio muuten tuo, että lapsen kanssa nauttii sellaisten asioiden kokemisesta, joita olisi ennen pitänyt ajan tuhlauksena. Tunnistan itseni siitä.
Hyvä kirjoitus, yritetään äidit olla tukevia kollegoita toisillemme.
Olen huomannut tässä kolmannen lapsen myötä, että maailma ei kaadu jos lapsi saa joskus Piltti-purkista eväänsä tai kodissa ajelehtii paljon tavaroita.. järjestelen paljon, mutta mikään tässä ei riitä jos on pieniä lapsia useampi. Olen opetellut sietämään tavarapaljoutta ja hyväksynyt, että näin on nyt asian laita. Aika paljon tässä asiassa joudun tekemään töitä, koska kotonamme käy paljon koululaisen kavereita kylässä päivittäin. Olen joidenkin kohdalla huomannut tai jopa vastannut kommenttiin, jos leluja on siellä täällä. Nyt he ovat ymmärtäneet selvästi, kun näkevät pienten kuljettelevan tavaroita pitkin poikien. Meillä ei ole nyt niin siistiä kuin toivoisin, sen sijaan meillä on kolme ihanaa lasta.
Muutenkin olen laskenut rimaa, jotta minäkin saan oman hetkeni päivään. Olemme jopa tilanneet jonkun kerran siivoojan sekä ostan itsellenikin joskus valmisruokaa. Miksikö puhun siisteydestä paljon? Olen huomannut, että jos koti on suhteellisen siisti, niin mikään ei harmita paljon. Oli ne sitten taaperon itkupotkuraivarit x8 tai päiväunien lyhyys tms. Olen parempi äiti, jos siis joskus ostetaan valmisruokaa ja silloin tällöin käy siivoja tekemässä perusteellisemman siivouksen. Olen kyllä miettinyt, että onneksi roolimalleja näkee somessa paljon. Esimerkiksi eroperheenä ei tarvitse nykypäivänä enää hävetä, mutta rahallisesti se on tiukkaa edelleen.
En hirveästi saa arvostrlua esimerkiksi äitiyteeni liittyen, toki tuttavapiirissä on pitkää lasten kotihoitoa liputtavia. Eniten on juuri tämä kirjoituksessa esille tuleva seikka, kun itse teen itselleni suuria odotuksia ja toisaalta somessa näkee paljon hienoja kuvia kauniista kodeista ja lapsista kiiltokuvamaisesti siisteissä vaatteissaan. Uskon kyllä, että kuvan jälkeen niissäkin kodeissa eletään elämää eikä pelätä tahroja!
Minun äitini muuten on aika herkkä ja paljon pohtinut äitiyttä, meillä oli siihen aikaan hyvä ja lämmin kasvatus. Äidilläni ei niinkään. Ennen kuitenkin elämä oli hieman vapaampaa lapsilla kuin nykyään, samalla tavalla en omieni uskaltaisi päästää.
Mä joskus mietin, että jos uskallettaisiin toivoa kolmatta lasta ja sellainen saataisiin, osaisinko sitten olla sellainen haluamani boheemiäiti, joka osaa ottaa lungisti ja osaa laskea tarvittaessa sopivasti rimaa. Mutta se taitaa olla vain haavekuva 🙂
Itsekin olen huomannut, että kun kotona on suht siistiä, se saa mut sietämään kaikkea muuta epäjärjestystä ympärilläni. Jos koti on kaaoksessa, myös mieli on. Lapset ovat onneksi alkaneet jo vähän oppia siihen, että meillä tosiaankin saa leikit levittäytyä ympäri kotia, MUTTA että ne leikkien jälkeen siivotaan. Samaten lasten kaverit tietää sen, eikä ole tullut sanomista, ja kivasti meillä pientä väkeä ramppaa, vaikka välillä mietin, olenko liian tiukkis 😀
Mutta juu, meillä on käynyt monen vuoden ajan kerran kuussa siivooja ihan juurikin mielenrauhan takia.
Juuri tästä syystä lasten saamisen yrittäminen arveluttaa: siedän painetta heikosti, joten väsyttää jo ajatuskin lapsen itkupotkuraivareista. Olen introvertti, herkkäkin. Olisin varmasti joko se huutava äiti tai sitten se, joka apaattisesti antaa lapsen huutaa, kun itse ei jaksa enää toisen uhmaan reagoida.
Silti haaveilen ajasta, jolloin voisin lukea omalle lapselleni tietyt kirjat, antaa iltasuukot, leipoa yhdessä, rakentaa legoilla, tai ylipäätään katsoa, kun toinen kasvaa toivottavasti onnelliseksi ihmiseksi.
En tiedä, kumpi on huonompi vaihtoehto. Se, että lapsia hankkii ja ottaa riskin, että on kauhuäiti jollaista he muistelevat terapiaistunnoissa, vai jättää hankkimatta ja ottaa riskin, että menettää paljon elämästä ja saa kenties kehitettyä parempaa jaksamista vasta, kun on jo liian myöhäistä lapsia saada.
Olisiko mahdollista toivoa postausta vanhemmuuden hyvistä puolista, niistä, mitkä saavat jaksamaan uhmakausien läpi?
Mä meinasinkin aloittaa tämän postauksen sillä, että tämä on nyt juuri niitä parjattuja tekstejä, joissa vanhemmuudesta luultavasti tulee sellainen kuva, että kukaan sen lukenut lapsia pohtiva ei sen jälkeen tahdo lisääntyä 😀
Mutta toivon, että vaikka nyt keskityinkin kertomaan vanhemmuuden synkistä sävyistä (koska niistäkin pitää puhua), tästäkin voidaan lukea myös se vanhemmuuden onni. Toivon, että vaikka Lähiömutsi onkin valikoituja havaintoja arjesta, elämästä ja lapsiperhe-elosta, kokonaisuudessaan sieltä välittyisi se arkinen onni, mitä perheellisyys tuo mukanaan. Ettei siitä erikseen tarvitse postausta tehdä, vaan se tunne heijastuisi kaikesta, myös tästä postauksesta.
”Ettei siitä erikseen tarvitse postausta tehdä, vaan se tunne heijastuisi kaikesta, myös tästä postauksesta.”
Toki, aina heijastuu, ja on hyvä, että se arkirealismi huonoinekin puolineen tuodaan esiin, nimenomaan se, koska yleensähän kuulee vain siitä, miten lapset ovat elämän tarkoitus ja valo, ja siinä hehkutustulvassa tulee se olo, että ne lapset pitää hankkia, vaikka valmiuksia ei olisikaan.
Ja toisaalta olisi mukavaa, että huonojen puolien lisäksi niitä hyviä puoliakin koottaisiin yksittäisiin postauksiin eritellymmin, jotta me epäröivät voisimme vertailla kokeneiden kokemuksia omiin pelkoihimme konkreettisella tavalla. 🙂 Sitä ainakin minä pohdin: olisiko minulla tarpeeksi hyvää annettavaa lapselle, mitkä asiat tekevät äitiydestä niin mahtavaa, että se kannattaa kokea. En tiedä, selitänkö ajatustani kovin selkeästi. 🙂
Minusta kuulostaa siltä että tavallaan tiedät jo miksi äitiys on niin mahtavaa. Juuri ne hetket joita kuvasit. Kun lapsi tulee keittiöön kun kokkaat ja kysyy ”saanko auttaa”. Annat kauhan käteen ja sanot että lisää vähän tätä ja vähän tuota ja nyt sekoita. Se onni mikä lapsen kasvoilla näkyy ja intensiivinen uteliaisuus pieniä arjen asioita kohtaan. Jos olet unohtanut miten ihmeellinen otus muurahainen on niin pieni lapsi muistuttaa sinua siitä kysymyksillään ja havainnoillaan. Tai kun saat ensikertaa lukea sinulle rakasta kirjaa lapsesi kanssa. Saat jakaa rakkaimpasi kanssa jotain sinulle tärkeää.
On ihana mennä yhdessä syömään kesän ensimmäiset kioskijätskit tai istua sylikkäin katsomassa elokuvaa jota lapsi kommentoi ja kyselee.
Jokainen lapsi on erityinen, mutta jos lapsi on erityistä tukea tarvitseva niin on hienoa huomata hänen kehittymisensä omaan tahtiinsa. Silloin arki on varmasti huomattavasti raskaampaa, mutta myös onni tulee pienemmistä asioista ja on ylitsevuotavaisempaa.
Kuulostat lyhyen kuvauksen perusteella vähän minulta. Kyllä huudan lapsilleni, mutta samalla saan myös sopia heidän kanssaan. Lapsi rakastaa äitiä vaikka tämä välillä huutaisi. Ja jos lapsella on valtaisa uhmakohtaus voi jonkun lapsen kohdalla oikeasti ollakin paras jättää lapsen huuto huomiotta ja palata asiaan kun lapsi on huutanut kiukkunsa ulos. Meillä nuorimmainen varsinkin on juuri sellainen että kun raivo on päällä häneen ei saa edes koskea. Istun vaan vähän matkan päässä ja odotan että juuto lakkaa ja lapsi itse kömpii syliin. Ja voi sitä rakkauden määrää kun itkusta ja vähän räästäkin märkä lapsi tulee, painautuu syliin ja huokaisee tunteenpurkauksen väsyttämänä. Sitten hiljaa jutellaan sylityksin ja vähitellen ilo palaa lapseen. Lapset eivät jää märehtimään asioita vaan kun tunne on ohi se on ohi. Toki sitä muistellaan ehkä myöhemmin, mutta lapset eivät yleensä jää aikuisten tavalla vellomaan tuntikausiksi johonkin tunteeseen. He elävät hetkessä.
Anna tuossa hyvin kommentoikin jo sitä, mitä minäkin ajattelin. Että tuntuu, että olet jo asiaa perusteellisesti pohtinut. Minä en tahdo näin isoon asiaan ottaa suoraan kantaa suuntaan tai toiseen 🙂
Koen vieraaksi ajatuksen, että listaisin hyviä puolia lapsen hankkimisessa. Koiran tai kissan kohdalla se voisi vielä toimia, mutta tuntuisi väärältä ja kornilta tehdä niin lapsen kanssa. Toivottavasti ymmärrät <3 En minä tässäkään postauksessa vanhemmuuden huonoja puolia eritellyt, toivottavasti kukaan ei lukenut sitä niin, vaan teemana oli sanoittaa ja kommentoida meneillään olevaa keskustelua tällaisen ns. suorittajavanhemman näkökulmasta.
Suorittajavanhempien sukupolvi. Monesko sukupolvi olette omassa suvussanne, jolla on ollut aito mahdollisuus suunnitella omaa lapsilukua? Toinen, enintään kolmas? Osa vanhemmuuden paineista johtuu varmasti siitä, että nykyään vanhemmuus on tietoinen valinta. Kun lapsia hankitaan, ne pitää myös hoitaa. Unohdamme helposti kuinka vähän aikaa luotettavat ehkäisymenetelmät on olleet käytössä. Tämä on muovannut käsitystämme vanhemmuudesta.
Totta kai nykyvanhemmuden paineet johtuvat juuri siitä, että yleensä päätös vanhemmuudesta tehdään
tietoisesti. Se on selvä, siitähän varovaisuus juuri kumpuaa. Ennen lapsia myös ”tehtiin” vanhuuden turvaksi ja jatkamaan vanhempiensa ammattia (kuten muualla päin maailmaa, jossa myös ehkäisykeinot ovat edelleen puutteelliset, on edelleen tapana). Vaikka edellisillä sukupolvilla on ollut jo mahdollisuus nauttia seksuaalisuudesta ilman ajatusta lisääntymisestä, ovat lapset olleet edellisten sukupolvien esimerkin myötä vielä niin normi, että asiaa ei ole harkittu sen kummemmin.
Olen tässä nyt miettinyt eilisen ja tänään tuota kirjoitustasi. Itse ajattelen niin vanhemmuuden(kin) suorittamisesta, että taustalla on aina pohjimmiltaan joku syy ja tarve, johon suorittaminen vastaa. Esim. toiset hakevat sillä (tiedostamattaankin) vaikka omien vanhempien hyväksyntää tai sitä että kelpaa, joku kontrolloi elämäänsä sitä kautta, kolmas peittää sillä masennuksensa jne. Iso osa ihmisistä tahtoo lapsilleen parasta ja perustelee asiaa myös sillä (eikä perustelu sinänsä ole huono tai väärä), mutta lapsethan ei itsessään vaadi ketään suorittamaan. Lapsille riittää kun saa rakkautta, rajoja ja huolehditaan muista perustarpeista kuten ruuasta ja puhtaudesta. Jos suorittamisesta haluaa eroon, vaatinee se suurta itsetutkiskelua ja ehkä jopa ammattilaisen apua.
Itse omaan suorittajaluonteen mutta vuosien prosessin tuloksena pystyn pitämään sen pois päältä ja aktivoimaan tarpeen tullen kun siitä on hyötyä (esim. jos tarvitsee opiskella ja saada tehokkaasti valmista). Vanhemmuuteeni tuo suorittaminen ei ole ulottunut pl. imetys.
Mietin myös lukiessani sitä, että olen varmaan jollain tasolla mainitsemasi boheemi äiti. Se, että kestän varsin hyvin kaaosta ja meteliä ja olen laiska siivoamaan, ei silti poissulje sitä että hermot menee aika ajoin ja silloin helposti huudan lapsille. En tosin itseäni jaksa syyllistää noista loputtomiin vaan sovitaan lasten kanssa asia (eli pyydän anteeksi) ja pyrin kertomaan miksi keitti yli. Omalle ajalle on myös tarve, tosin itselleni työ edustaa sitä hyvin paljon ja auttaa jaksamaan. En jotenkin itse näe mitenkään tätä nk. boheemia äitiyttä vastakohtana tai ratkaisuna helpottaa omia vanhemmuustuskia, koska samat asiat siitä huolimatta nousee vanhemmuudessa esille. Sen tosin tunnistan eroavaisuutena että itsellä on vahvasti taustalla se mainitsemasi luottamus että kyllä tästä hyvä tulee (vaikkei suorittaisikaan). Itse asiassa iso osa läheisistäni suhtautuu lasten kasvatukseen samalla tavalla vaikkei lapset silti mitenkään heitteillä ole.
Oma äitiyteni (ja boheemiuteni) perustuu pitkälti siihen että olen aika laiska äiti. Käytännössä tämä tarkoittaa esim. sitä että meillä päikkyikäiset lapset (2 lasta) eivät harrasta mitään koska päikkypäivä on heille aivan riittävä ”harrastus ja ajanviete” enkä toisekseen jaksa pieniä kuljetella pitkin kyliä iltaisin. Tämä osaltaan taas vaikuttaa siihen että
en itse väsy liikaa, koska päävastuu arjen pyörittämisestä on (yhteisestä sopimuksesta) minulla. En myöskään ole lasten viihdepankki, vaikka heidän kanssaan touhuankin kaikenlaista.
Vielä viimeisenä haluan kommentoida tuota, että pilaako oma vanhemmuus lapsen elämän. Noh, siinähän me ollaan sen edessä että näin voi olla, mutta silti näillä mennään. Lastenpsykiatri Janna Rantala on kirjoittanut hyvän kirjan ”Äiti älä tottele” ja vahva lukusuositus sille näiden teemojen osalta. Toisaalta muistaakseni Raisa Cacciatore on sanonut että kaikki on korkeintaan keskinkertaisia vanhempia, ei sen parempia.
Jokaiselle itsetutkiskelu ja jopa se ammattilaisen apua on varmasti hyväksi, oli sitten vanhempi tai ei, se on totta.
Mä halusin tällä tekstilläni sanoa myös sen, että vaikka jonkin mittapuun mukaan varmasti etenkin vauvavuosina menin suorittajavanhempi-kategoriaan, olin ja olen mitä olen, koska koen sen itselleni omimmaksi ja antoisimmaksi tavaksi olla äiti. Että se mikä toiselle on suorittamista, boheemia tai mitä lie, on toiselle ominta. Halusin sanoa, että vaikka mediassa on nyt kirjoitettu negatiiviseen sävyyn suorittajavanhemmista, ei tarvitse sitä alkaa stressata. On ihan ok olla se ns. suorittaja, JOS se itsestä tuntuu hyvältä.
Miten paljon väsymys korreloi minkäkin äitiystyypin (ai että vihaan tuollaista tyypittelyä, mutta itsepä siihen lähdin jo postauksessa), onkin sitten mysteeri. Mutta varmasti suorittaja väsyy pitkässä juoksussa todennäköisemmin.
Se luottamus siihen, että hyvä tästä tulee on pakkokin olla taustalla, että uskaltautuu vanhemmaksi tai ylipäätään elämässään mitään. Itselläni on tämän suhteen kuitenkin vahva halu kontroloida asioita, pitää huolta, että hyvin menee. Ja juu, kyllä on tämänkin asian kanssa itseään niin perinpohjin tutkiskeltu 😀 Tietty osa on persoonaa, tietty osa sitten jotain muuta.
Tuon Janna Rantalan kirjan olenkin lukenut (toki, kirjan ilmestymisaikaan suorittamalla luin – heh – kaikki käsiini saamat kasvatus- ja perheteemaiset tietokirjat, nykyään enää valikoidummin).
Kiitos, kiitos sydämeni pohjasta tästä tekstistä, kirjoitit minun ajatukseni tähän täydellisesti. Sain lapsen kolme kuukautta sitten ja tiesin jo valmiiksi olevani suorittajavanhempi. Tunnistan itseni niin hyvin tuosta, että ajan itseni loppuun ennemmin kuin kerron olevani väsynyt ja pyydän apua. Näytin tämän tekstin miehelleni, josko hän ymmärtäisi nyt minua hieman paremmin. Olen vain huomannut, että tällaisen suorittajan puolisona on melko helppoa olla. Suorittaja kun suorittaa kotityöt, koiran hoidon ja aktivoinnin, sosiaaliset kontaktit, metatyöt ja ihan kaiken puolestasi, mikäs siinä ollessa. Välillä voi sitten sanoa sille suorittajapuolisolle, joka on uupunut, että ”anna niitten pölyjen olla ja koiran tylsistyä”. Siitä kun ei ole mitään hyötyä. Jos annan niiden pölyjen olla, niin mietin niitä koko ajan ja niin koko ”lepo” on turhaa.
Kaiken tämän tekemisen keskellä, ja itseltään vaatimisen, joutuu vielä kaiken lisäksi puolustamaan omaa vanhemmuuttaan vanhempiensa sukupolvelle. Milloin olen liikaa vauvan kanssa, imetys on huono, aktivoin vauvaa liikaa (lukemalla ja juttelemalla), touhuan liikaa, nukutan vauvaa syliin joka on väärin jne. Koen hirvittävän raskaana jatkuvan oman vanhemmuuden perustelun ja puolustamisen, varsinkin ihmisille jotka eivät omaa vanhemmuuttaan ole koskaan miettineet sen kummemmin. Rakastan lastani yli kaiken ja hänen kanssaan jaksan vaikka mitä. Joskus sitä vain olisi oikeasti kiva kuulla, että hyvin menee ja olla olematta arvostelun kohteena.
Niin ihana kuulla, että näillä hajanaisilla ajatuksilla tulin sanoittaakseni myös muiden tunteita <3
Itselleni mieleenpainuvin kommentti omasta vanhemmudestani oli se, kun eräs anonyymi täällä blogissani kommentoi, että pilaan lapseni hemmottelemalla ja totuttamalla hänet liian hyvään. Kyseessä oli siis se, että vaunujen sijaan kannoin vauvaa lähelläni kantoliinassa. Siinä itkuinen vauva kun oli tyytyväinen ja rauhallinen, kun taas lattialla olo, pinnasänky ja etenkin vaunut saivat aikaan haukkovaa itkua kuin vauvaan ottaisi kipeää. Minustakin tuntui hyvältä ja oikealta pitää lasta siinä ihan lähellä, minkä lisäksi kantoliina vapautti käteni tekemään myös muuta.
Mietinkin, että jos vauvan pitäminen sylissä ja lähellä on pilalle hemmottelua ja liian hyvää lapselle, aion vastaedeskin hemmotella lastani niin piloille kuin vain suinkin voin <3
KiitosKiitosKiitos! Olet mahtava kun avaat suoraan asiaa, ei kliseitä, ei kiiltokuvaa vaan aitoa ja oikeaa elämää. Samaa kokeneena, samaa läpikäyvänä, iso kiitos kun puet kaiken sanoiksi. Tietää että en ole ainoa enkä pimahtanut 🙂 Ihanaa syksyä!
Kiitos kiitoksista. niin parasta kuulla, että tästä on saanut jonkinlaista vertaistukea <3 Ihanaa syksyä myös sinne!
Kiitos tästä! Mä luulin omaa väsymystäni synnytysmasennukseksi, kunnes neuvolapsykologi puhu uupumuksesta. Ja sit tuliki se tutkimus ja jutut siitä ♡ helpottaa myös muille kertomista, kun on kaikkea tämmöstä valmista tekstiä asiasta.
Oma kokemukseni on vähän erilainen. Olen syntynyt 80-luvulla. Äitini oli aikamoinen vanhemmuuden suorittaja. Muistikuviini on jäänyt synttärit joissa piti olla tarjoiluja sen seitsemää sorttia, äiti niitä teki ja oli ihan maassa jos joku meni pieleen, leluja oli paljon ja erilaisia, joku harrastus piti aina olla vaikka itseä ei olisi niin kiinnostanut, kenkien oli tärkeää olla laadukkaat (ei puhettakaan esim. Barbie-lenkkareista, heh) jne. Joskus äiti oli pidemmän aikaa töistä vapaalla ja muistan sen rennompana ajanjaksona.
Suorittajaäiti oli kuitenkin ihan ok sen rinnalla että vanhempieni parisuhde huononi vuosi vuodelta ja se heijastui ihan kaikkeen. Kotona oli turvaton olo. Viihdyin parhaiten yksin silloin.
Omien lasteni kohdalla toivon ottavani sopivan rennosti, mutta ennenkaikkea olemaan läsnä, kuuntelemaan ja rakastamaan. Ja pitämään parisuhteen kunnossa 🙂