Tänään minä ja lapset olimme aamupäivän ilmastolakossa. Aamupalan jälkeen emme lähteneetkään päiväkodille, kouluun ja töihin, vaan aloimme askarella mielenosoituskylttejä.
Toinen lapsista tahtoi piirtää kylttiinsä maapallon ja muistuttaa, että ei saa roskata luontoa. Toinen tahtoi kirjoittaa, että älkää lentäkö niin paljon lentokoneilla. ”Kun niitä kuitenkin käytetään, mutta jos ihmiset lentäisi edes vähemmän.” Miten paljon aikuista viisaampi nelivuotiaskin jo voi olla! Vähemmän vaativa muoto oli kuitenkin niin pitkä iskulauseeksi, että se muuttui muotoon ei lentokoneille ja pehmennykseksi annettiin vaihtoehto kyllä junille.
Sitten lähdimme naapurin muijan sekä heidän sakin koululaisen kanssa Eduskuntatalolle. Naapurilla oli mukana myös kolme puuntainta, jonka hän myöhemmin kävi istuttamassa metroradan varteen osana Miljoonan puun talkoita. Niin saa tehdä. Jos Helsingissä hoidettuun puistoon tahtoo istuttaa puun, siihen tarvitsee luvan, mutta kaupungin metsiin ja jättömaille puita saa istuttaa.
Paikalla Eduskuntatalon edustalla oli tuhansia nuoria ja lapsia sekä joukko nuorempiaan tukevia aikuisia vaatimassa päättäjiltä nopeita, vaikeita ja konkreettisia ilmastotekoja. Nuoret ja lapset ovat siihen valmiita, kuten minäkin.
Kyllähän siinä alkoi silmäkulmassa erittyä joku muukin kuin orastava silmätulehdus: suru, että näin pitää olla, mutta myös liikutus toivosta. Omat lapseni mukana tulevaisuuden aikuisten joukkoa, joka vaatii muutosta nyt, ei vasta sitten tulevaisuudessa. Tällä menolla kun sitä tulevaisuutta ei ole. Kuulostaa dystopialta, mutta on totta. Vanhat jäärät eivät vain tahdo sitä uskoa, vaikka tiede sen selkeästi osoittaa.
Mielenosoittajajoukon keskellä tunsin taas voimakkaammin sen, miten edustan sitä viimeisintä sukupolvea ennen noita nuoria ja lapsia, joiden joukko ylettyi tänään Eduskuntatalon rappusilta Musiikkitalon edustalle. Ennen niitä, jotka ympäri maailmaa tänäänkin vaativat tekoja ilmaston hyväksi.
Tuntuu, että me 1980-luvulla syntyneet olimme se viimeinen hälläväliä-rälläävä nuorisoikkäluokka, jonka jälkeen tyhmyys alkoi taittua. Nykynuoriso on hemmetin fiksua jengiä. Ja kuten tiedetään, viisaampiaan kannattaa kuunnella.
Moi! Saako kysyä, miten käsittelette asiaa lasten kanssa? Vaikuttaa, että teidän lapset ymmärtävät tilanteen jopa paremmin kuin minä, tarttuvat toimeen, eivätkä silti vaikuta ahdistuneilta. Itse olen 90-luvun lapsi (eli kohta kolmekymppinen!), ilmastoasiat ahdistaa ja tuntuu vieläpä, että moni kavereista ei edes ajattele asiaa. Mieltä lämmittää lasten suhtautuminen asiaan ja toivon, että saisin tuollaista asennetta itsekin 🙂
Tottakai saat kysyä 🙂 Mitään ihmeempiä kikkoja minulla ei tosin ole antaa. Puhutaan lasten kanssa ilmastonmuutoksesta ihan osana arkisia keskusteluja. Kerromme syitä esimerkiksi perheemme kulutusvalintoihin ja keskustelemme ilmastonmuutoksen aiheuttamista asioista nyt ja tulevaisuudessa.
Mistään maailmanlopusta emme kuitenkaan puhu. Pidämme kuitenkin mukana toivon; että nyt kun tehdään isoja yhteiskunnallisia ja kansallisia päätöksiä, suunta saadaan vielä muuttumaan. Eiväthän lapset sitä tietenkään täysin ymmärrä, harvat aikuisetkaan ymmärtävät (en itsekään), mutta olemme koittaneet selittää esimerkiksi tukien ja toisaalta kiristetyn verotuksen vaikutuksista vaikkapa lento- ja junamatkailuun.
Ekaluokkalaisen luokalla näistä asioista on myös puhuttu. Meidän ollessamme ilmastolakossa, oli koulussa sillä aikaa keskusteltu ilmastolakosta ja katsottu tämä aiheeseen liittyvä Lasten uutiset -jakso. Eskarissakin asiasta viime vuonna puhuttiin, sen innoittamana lapset tekivät tämän julisteen, joka lopulta päätyi Kansallismuseon arkistoihin.