Kaupallinen yhteistyö: Tully-elokuva
Jännitys heittää kuperkeikan vatsassa. Painan ovisummeriin viestinä saamani asuntonumeron ja soittokello kilahtaa. Olen menossa päiväksi perheen luo, jota en ole koskaan aikaisemmin tavannut. Tiedän vain sen, että perheessä on kaksosvauvat ja vanhemmat, joilla on apunaan pieni tukiverkosto ja lastinaan uupumus. Minä toivon voivani auttaa heitä, edes yhden iltapäivän ajan.
Ajatus lähti siitä, kun kävin katsomassa ennakkoon nyt viikonloppuna ensi-iltaan tulevan Tully-elokuvan. Leffassa väsynyt kolmen lapsen äiti Marlo saa veljeltään lahjaksi lastenhoitajan, joka auttaa vauvan kanssa öisin. Vieraan ihmisen päästäminen kotiin tuntuu aluksi Marlosta kummalliselta, mutta lopulta fiksu, oikukas ja hurmaava Tully onnistuu tuomaan kujeilevan ja lämmittävän auringon väsymyksen keskelle. Samalla Marlon ja Tullyn välille syntyy ainutlaatuinen side.
Tully on indie-elokuvahitti Junon tekijöiden uutukainen, ja se Junosta tuttu rosoinen aito fiilis näkyy myös Tullyssa. Valkokankaalle heijastetaan asiat kuten ne ovat, kaunistelemattoman kauniina: naisen jättimäiset vaipat synnytyksen jälkeen, väsymyksestä harmaa naama, roikkuva vatsa ja hölskyvät tissit sekä repaleiset nännit. Elokuva on kategorisoitu komediaksi, mutta siinä on niin monia kerroksia äitiyttä ja sellaista yllätyksellisyyttä, että elokuva tekisi mieli katsoa heti uudestaan.
Elokuva onnistuu tavoittamaan sen kokemani tunnekavalkadin, joka ei kai unohdu koskaan, vaikka aikaa ehtii kulua. Miten väsyneeksi, epätoivoiseksi ja ihmisten ympäröimänäkin yksinäiseksi itseni välillä tunsin vauvavuosien aikana. Samalla elokuvan yllä leijuu hento ja kaunis lupaus paremmasta, mikä kai saa aikaan sen, että edelleen leffatraileri saa itkemään. Hollywood kaipaa realismia äitiyteen, mutta omalla kohdallani ihan yhtä täyttä totta on ollut samaan aikaan myös vanhemmuuden onni ja ainutlaatuisuus.
Siksi kirjoitin viime viikon alussa Lähiömutsin Facebookiin ilmoituksen, jossa kerroin, että minulla olisi ajatus. Tahtoisin tehdä jotain konkreettista äitejä vaivaavalla väsymykselle ja yksinäisyydelle antamalla sitä, mistä kaikilla perheellisillä tuntuu olevan pulaa: aikaa. Tarjouduin jonkun lukijan kotiin jeesimään arjessa – mitä se tarvittava apu sitten perheessä olisikaan. Mietin tovin, onkohan tämä ihan hölmö idea, minkä jälkeen painoin julkaise-nappia.
Julkaisulleni alkoi sataa tykkäyksiä ja sydämiä samantien. Sitä jaettiin erinäisissä ryhmissä. Ilmoituksesta tuli hetkessä suosituin koskaan Facebookin kirjoittamani julkaisu. Sain siitä kiitosta niin kasvokkain kuin netissä. Alle vuorokaudessa sain lähes parikymmentä viestiä äideiltä, jotka mielellään ottaisivat vastaan apua ja lähtisivät mukaan projektiini. Ja minä kun hetken mietin, onkohan ideassani mitään järkeä!
Se, että sain ilmoitukseeni viestejä enemmän kuin olisin ikinä uskonut, oli sekä ihanaa että surullista. On ihanaa, että monet muut mutsit ovat fiksumpia kuin minä ja rohkenevat sekä etenkin ymmärtävät väsymyksen keskellä pyytää apua. Surullista on taas se, miten yksin monet vanhemmat pikkulapsiarjen keskellä ovat. Minulle kirjoitetut tarinat jäivät kummittelemaan mieleeni, niin syvä uupumus niistä monesta kuului.
Yritin miettiä, miten saisin annettua aikaani kaikille. Mutta vaikka saisin nipistettyä harvinaisesta koko perheemme yhteisestä ajasta yhden illan parin viikon välein, menisi melkein vuosi, kunnes olisin käynyt kaikkien apua pyytäneiden luona edes kerran. Halua auttaa on niin paljon, mutta aikaa niin vähän! Oli ihan mahdoton tehtävä valita joukosta vain yksi äiti perheineen, mutta ajattelin, että kaksosvauvat ovat tarpeeksi ”hyvä syy”. Ja niin päädyin viime viikolla erään minulle entuudestaan tuntemattoman perheen luo. Molemmat perheen vanhemmat olivat kotona, sillä minuun yhteyttä ottaneen äidin puolisolla oli vapaapäivä töistä.
Vietin perheen luona neljä tuntia. Tuona aikana ehdin imuroida, ripustaa pyykit, auttaa keittiön siivouksessa, käydä ruokakaupassa, ulkoiluttaa perheen koiran, ruuvata lastenhuoneen Ikea-kaapistoa kasaan, jeesiä lampun vaihdossa ja juoda kahvikupillisenkin. Vauvat pitivät minua onnekseni ihan ookoo-tyyppinä, sillä tutustumisen ja hyväksyvien hymyjen jälkeen sain pitää heitä sylissäkin. Se oli hienoa, sillä ajatuksenamme vanhempien kanssa oli, että jos vauvoista vain siltä tuntuu, lähtisin heidän kanssaan pienelle vaunulenkille. Näin vanhemmat saisivat vaikka vain vajaan tunnin kotitreffit ja ääriharvinaista kahdenkeskistä aikaa. Aika kuitenkin loppui kesken, ja minun oli pakko sännätä päiväkodille hakemaan omia lapsiani.
Nelituntisesta tuli itsellekin hurjan hyvä fiilis. Siihenhän auttaminen perustuu; se tuottaa mielihyvää myös auttajalle itselleen. Koirattomasta lenkki koiran kanssa oli aivan ihanaa, kun koiraperheelliselle se on kaksosarjessa hankalasti toteutettava rutiini, joka pitää toistaa neljä kertaa päivässä. Sain nuuskia vauvatuoksua ja tuntea vauvan nyrkin puristuksen sormeni ympärillä. Tuli myös opittua edes hitunen kaksosvauva-arjesta, josta itselläni ei ole kuin korkeintaan puolikas käsitys. Huomasin sen jo ensimmäisen puolituntisen aikana, kun pikkuisia uikkareita kuivumaan ripustellessani kyselin, että käyttekö koko perhe vauvauinnissa. Tietenkin; kahden vauvan kanssa uimaan ei voi mennä ainoana aikuisena.
Olen kaikki nämä pikkulapsiperhevuodet miettinyt, mikä olisi tässä elämäntilanteessa se konkreettinen hyväntekeväisyystapa, johon resurssini riittävät. Missä voisin olla apuna juuri nyt, tällä elämänkokemuksella. Tällainen niin sanottuna äitimentorina toimiminen voisi olla se juttu, kunhan vielä tovin keräilen menneiden vuosien kuluttamaa jaksamista takaisin. Näin alkuun lupasin ainakin yhden asian: järjestän vielä ne kotitreffit tuon kaksosperheen vanhemmille.
Toivon myös, että nappaatte esimerkistä kopin. Toivoisin niin, että pikkulapsiperheiden auttaminen ja avun vastaanottaminen olisi perusolettamus yhteiskunnassa ja ihmisten tuttavapiireissä. Jos vain voit, anna jollekin tutulle vauva- tai pikkulapsiperheen äidille omat kätesi ja sydämesi käyttöön vaikka vain muutamaksi tunniksi. Sinäkin aikana ehtii saada aikaa tullymaisia juttuja!
Tully-elokuvan lipunmyynti alkaa än yy tee NYT. Ensi-iltansa elokuva saa nyt perjantaina 4. toukokuuta. Leffan viralliset hastagit ovat #Tully ja #Leffamaailma.
Toinen ja viimeinen kuva stillkuvia elokuvasta Tully, loput kuvat ovat minun ja kaksosperheen päivän aikana napattuja tilannekuvia.
Ihana ajatus ja leffa kuulostaa tosi hyvältä myös! Nyt vaan jäi vaivaamaan ne perheet joiden luokse sinä et ehdi. Voitaisiinko me muut lukijat osallistua jotenkin? Itse olin todella uuvuksissa vielä viime kesänä ja onnekseni sain apua julkiselta puolelta (mm. neuvolan perhetyö). Nyt kun energiaa taas riittää olisi ihanaa laittaa itsekin hyvä kiertämään. 🙂
No mä mietin sitäkin, että voisivatko paremmissa energiatiloissa olevat lukijat auttaa jotenkin, kun kelailin keinoja, millä voisin auttaa kaikkia niitä, jotka muhun yhteyttä ottivat. Voisihan sitä miettiä! Että jos mä saisin osapuolilta luvan diilailla yhteystietoja, avuntarvitsija ja avunantaja löytäisivät toisensa.
Niin ihanaa, että tahdot laittaa saamasi hyvän kiertämään <3
Mä oon ainakin messissä jos sais jotenkin onnistumaan!
No hei, laita mulle vaikka Lähiömutsin Face-sivujen kautta yksityisviestiä, jossa kerrot yhteystietosi, niin voin koittaa diilata niitä halukkaalle väsyneelle mutsille eteenpäin 🙂
Ihanaa, että olit auttamassa! <3 Laitathan kaikille suhun yhteyttä ottaneille vielä tiedon lapsiperheiden kotipalvelusta. Se on lakisääteinen palvelu ja tarjolla jokaisessa kunnassa. Ei tarvitse olla mikään ”ongelmaperhe” ottaakseen sinne yhteyttä, vaan syyksi riittää esim. se, että vauvoja on kaksi tai että lapsi ei nuku. https://www.hel.fi/sote/toimipisteet-fi/aakkosittain/kotipalvelu
Joo, totta, tuosta asiasta pitäisi kertoa enemmän. Itsekin uupumuksen syvimpinä hetkinä mietin, että kaupungin kautta voisi saada apua, mutta sitten olin liian väsynyt selvittämään, mistä ja miten. Olisi ollut mullistavaa saada nukkua edes kerran putkeen muutaman tunnin.
Ihana idea ja toteutus! Voisitko tehdä vielä postauksen niistä uupumuksen selätyskeinoistasi?
Oli ihana voida tehdä jotain konkreettista! Nyt toivon, että pystyn lähitulevaisuudessa irrottaa aikaa tällaiseen säännöllisesti.
Uupumusta tuskin koskaan pystyn selättämään täysin, siihen ajatukseen olen nyt totutellut. Ainakin itselleni ne ajat jättivät niin syvät haavat, että arvet ovat aina esillä. En enää koskaan ole ihan entiseni; en ainakaan vielä pitkään aikaan. Yritän muistaa sen aina sanoa, sillä ainakaan itselläni mitkään ihmeparantumiset eivät ole totta. Elämä on nyt tosi tosi hyvä, mutta menneisyys on jättänyt kehoon jälkensä.
Mä olen uupumuksen selättämisestä ja sen uudestaan potkimisesta matkan varrella kirjoitellut aina silloin tällöin. Itselläni tärkeimmät keinot ovat olleet ystävien vertaistuki ja neuvot, tasa-arvoinen vanhemmuus ja etenkin miehen pitkät hoitovapaat, oman työpaletin rankka karsinta sekä työmäärän kohtuullistaminen, päiväkodin tuki niin hoidossa kuin kasvatuksessa ja nukkumisen tietoinen opettelu sen jälkeen, kun valvominen oli enää päälle jäänyt tapa lasten kanssa valvotuista vuosista. Tärkeää on ollut myös sen ymmärtäminen, että en vain voi olla kaikessa samaan aikaan täydellinen tai edes hyvä, vaan painotuksia on vaihdeltava elämäntilanteen mukaan.
Arvostan! Sitten kun omat lapset on kasvaneet niin musta ois myös ihana jeesata jotain vauvavuoden uupumuksessa. Toivottavasti tähän löytyisi joku toimiva yhteiskunnallinen kanava avun tarvitsijan ja tarjoajan välillä. Liian usein auttaminen tuntuu kaatuvan turhaan byrokratiaan. Esim vuosia sitten yritin tarjoutua vanhukselle kaveriksi hoitokotiin, olisin päässyt tyyliin kerran viikossa käymään niin ei se onnistunut ilman että ois pitänyt käydä ystäväkoulutuksessa joka järjestettiin automatkan päässä jne. Tuntui vähän oudolta, vaikka ymmärrän että tällaisen ”etukäteisvalmennuksen” syy on varmasti hyvä
Samaa olen kelaillut – olispa mahtavaa, että olisi joku kanava, jota kautta avuntarvitsija ja avuntarjoaja löytäisivät toisensa.
Mä olen käynyt SPR:n ystäväkoulutuksen miehen hoitovapaan aikana. Muulloin tuollainen kerran viikossa tiettyyn aikaan -harrastus tai hyväntekeväisyys ei olisi onnistunutkaan. Sitten kuitenkin taas arki iski, eikä sille varsinaiselle auttamiselle ole tuntunut löytyvän slottia. Puhuttiin paikallisen SPR:n yhteyshenkilön kanssa, josko voitaisiin lasten kanssa ryhtyä kaveriksi juurikin vanhukselle. Yksin pääseminen on hankalaa, mutta jos lapset saisivat olla mukana, sitten pääsisin ainakin joka toinen viikko. Tämä ajatus jäi sitten kuitenkin arjen jalkoihin. Mutta kyllä tämä tästä, hiljalleen.