Kaupallinen yhteistyö: Fazer Leipomot Oy

En oikein tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta aion nauttia siitä niin kauan kuin sitä jatkuu. Elokuussa rytinällä alkanut arki on sujunut jotenkin niin hyvin, että pelkään sen ääneen sanomisen rikkovan jonkin taikasäikeen, joka tätä kaikkea kannattelee. En tietenkään onneksi koe, että arki olisi lähtökohtaisesti kaaosta, väsymystä ja kadonneita lippalakkeja, mutta jotenkin kaikki on nyt erityishyvin: elo on hämmästyttävän soljuvaa, rauhallista ja samalla energistä.

Ehkä odotin esikoisen koulunalun ja elokuisen kirjadeadlineni olevan kaksi liian isoa juttua samalle kuulle. Olin valmistautunut siihen, että koulunaloitus vaatii paljon ylimääräistä aikaa sekä energiaa uudenlaisten käytäntöjen opetteluun. Pelkäsin, että asettamani kirjoitusaikataulu on sittenkin liian tiukka, ja että vedän itseni väsymyksestä henkihieveriin heti arjen alkajaisiksi. Mutta sitten arki yllätti lempeydellään.

Olen kirjoittanut monia kertoja aikaisemminkin, kuinka välillä havahdun siihen, että vanhemmuus on parasta juuri nyt. Ja että miten yllättyykään, kun tajuaa taas kuukausia tai vuosia myöhemmin, että eipäs, se on itse asiassa vielä parempaa nyt. Nyt elokuussa olen taas havahtunut siihen onnentunteeseen, joka ravistelee sisuskaluja kuin joku nappaisi ottaisi oikein riehakkaaseen haliin.

Elo koululaisen ja viskarin äitinä on mahtavaa. Koulujen alkaessa jokainen vanhempi elää vähän uudestaan myös sitä hetkeä, kun itse oli seitsemänvuotias ja kantoi selässään kantajaansa nähden jättimäistä reppua. Itselläni on koulusta pääasiassa mukavia muistoja (jos ei nyt mennä yläasteeseen, jolloin teiniys pisti kaiken vähän vinksalleen), ja on huojentavaa huomata, miten innolla oma lapsi nyt saa kokea niitä samoja asioita: valtavat harppaukset itsenäistymisessä, uudet kaverit, ikioma pulpetti ja ahaa-elämykset, joita voi tietäväisenä sitten opettaa eteenpäin pikkusisarukselle.

Muistan yhä ne elokuun päivät 90-luvun alussa, kun uusia koulukirjoja repussani kuljin humisevana aaltoilevan viljapellon laitaa mummilleni. Nuuskuttelin präniköiden koulukirjojen huumaavaa tuoksua sillä aikaa, kun mummi kaivoi esiin kontaktimuovin, viivoittimen ja sakset. Minä toimin apurina ja mummi päällystysmestarina, kun uudet kirjat saivat päällykset. Mummin tekniikka oli paras, eikä kirjoihin tullut yhtään kupruja. Kun kirjat oli päällystetty, tehtiin läksyt ja syötiin leipävälipalaa pyöreän pöydän ääressä: ruisleipää voilla sekä kurkulla ja lasi maitoa.

Tuo mummilta oppimani päällystystekniikka oli näemmä tallentunut selkärankaani, sillä sieltä se nyt parin vuosikymmenen tauon jälkeen aktivoitui. Miten voikaan olla, että yhtäkkiä minä olen se, joka ne ekaluokkalaisen kirjat päällystää (vaikka jälkeenpäin tajusin, että vuoden käytössä olevia tehtävävihkoja ei ehkä tarvitsisi muovilla kovettaa kestävämmäksi) ja joka sen jälkeen valmistaa iltapalaa lapsen tehdessä läksyjä pyöreän pöydän ääressä.

Meillä syötiin omassa lapsuudessa tosi harvoin yhdessä perheen kanssa arkisin. Olin juuri sellainen avainkaulalapsi kuin 90-luvulla tapana oli. Kuljin koulusta kotiin yksin tai kavereiden kanssa kotiavaimet kiemuralle menevässä neonvärisessä lenksussa, ja söin mitä milloinkin; lihapiirakoita, pinaattilättyjä, leipää tai pelkkiä kaurakeksejä. Tai sitten menin mummille syömään. Iltapalaakin kaikki söivät yleensä omassa tahdissaan, jos yrittäjävanhemmat olivat silloin vielä edes kotona.

Ehkä siksi arvotan perheen yhteiset ruokailut niin korkealle. Ei meilläkään aina olla yhtä aikaa kotona, kun yksi tekee kolmivuorotyötä ja minunkin työaikani ovat eläväisiä, mutta mahdollisuuksia saman ruokapöydän ääreen kokoontumiseen on paljon enemmän kuin omassa lapsuudessani. Vaikka olen aamupalaihminen,  arkisin tykkään iltapalojen rauhallisesta tunnelmasta. Silloin ehtii juoda teekupin rauhassa, hyssytellä tahtia, vaihtaa kuulumisia ja iltojen pimetessä sytyttää kynttilänkin. Ei ne kliseet suotta synny!

Iltapalapöytäämme kuuluu mitä milloinkin, mutta aika varmasti siellä on jotain marjapitoista, kuten smoothieita, kauden kasviksia ja hedelmiä sekä tietenkin leipää. Meidän koko perheen leipämakumieltymykset ovat perin suomalaiset; tykätään kaikista eniten joko ruisleivästä tai kauraleivästä. Nyt pöytään katettiin yhteistyökumppanini Fazer Puikulan Täysjyväruista, jonka kaverina mukana kulkee Fazer Puikula Pehmeämpi 100Kaura-leipä.

Käteen muotonsakin puolesta sopiva Puikula täysjyväruis on niin klassikko, että se tuskin esittelyjä kaipaa, mutta kelta-raitaiseen pussiin sujahtaneet Puikula 100Kaura-leivät ovat tämän vuoden uutukaisia. Makutestinkin voittanut 100Kaura on juuri sitä, mitä nimikin kertoo: 100 prosenttisesti suomalaisesta kaurasta valmistettu kauraleipä. Kauraa on leivottu leipään jauhojen lisäksi hiutaleina, leseinä, jyvinä ja haudutettuna kaurapuurona.

Olenkin kertonut, että olen uunivoileipämutsi, jonka kiirepäivien päivällisbravuurina ovat uunivoileivät. Leipä kulkee meidän arjessamme pelastusviitta yllään. Se on sellainen kaveri, joka syöksähtää paikalle aina kun tarvitaan. Vielä ei onneksi ole tarvinnut kaivaa taikaviitan taskuista yhtään ylimääräistä taikapölyä mukaan.

Arki maistuu hyvältä juuri näin.