Yksi saariretki kuukaudessa pitää mielen mörrimöykyt ja vatsaan pesiytyvät stressipallerot poissa. Kokonaisvaltaisimmin suolapärskeiltä maistuva lääke toimii vähintään yhden yön yli kestävän retken aikana annosteluna, mutta ihan vain piipahduskin saaristoon riittää. Pienemmän annoksen teho tuli todettua, kun teimme naapureiden kanssa päiväretken Espoon saaristoon.

Elettiin niitä heinäkuun lopun helteisiä päiviä, kun oranssina helottava aurinko sai kesähepeneet liimautumaan selkään ja lapset olivat sitä mieltä, että ainoat vaihtoehdot päivien puuhille olivat uiminen, pulikointi tai pärskötys. Meri kuitenkin velloi surullisena sinilevää, maauimalat tulvivat kesälomalaisia ja kotipihan pari sangollista vettä vetävään kahluualtaaseen eivät mahtuneet kaikki pienet kippuravarpaat yhtä aikaa.

Lähdimmekin metrolla Espooseen, jossa huristelimme bussilla saaristovenesatamaan. Minä olin haaveillut reissusta Pentalaan sen jälkeen, kun olin kuullut sinne viime vuonna avatusta Espoon kaupunginmuseon ylläpitämästä saaristomuseo Pentalasta. Sinne pääsee samoilla saaristoveneyhteyksillä kuin esimerkiksi puolisalaiseen saunasaari-Gåsgrundiin ja Rövaren-lempparisaareemme. Saaristoveneet kulkevat vielä elokuun loppuun saakka.

Naapurin muikki taas tiesi purjehdusreissuiltaan kertoa, että Pentala on saari, joka keskellä on järvi, jonka keskellä on saari. Vähän kuin saarien maatuskanukke siis! Sisäjärvi lupaili myös sitä, että olisi ehkäpä mahdollisuus pulahtaa luonnonvesiin uimaan. Että uikkarit sekä eväät kassiin ja menoksi!

Vaikka Pentala on museosaari, sinne voi tulla retkeilemään ja viettämään päivää myös ilman museomaksua. Saaressa on luontopolku, kesälampaita ja sisäjärven lisäksi hiekkainen uimaranta. Me söimme eväät vanhan saaristolaistalon pihamaan omenapuun alla, mutta saaressa on myös saaristoravintola Paven sekä kahvila, josta saa jäätelön lisäksi esimerkiksi leipiä. Juokseva vesikin on, joten vesipullonsa saa täytettyä hanasta ja kakkansa vedettyä vessasta alas.

Myös useimpiin museorakennuksiin sekä museo-ohjelmaan voi osallistua ihan ilmaiseksi. Maksullinen on vain Gurlin talo, jonne pääsee ainoastaan opastetuilla museokierroksilla. Me vilautimme Museokortteja ja varasimme meille kierroksen. Ja voi saaristounelmat sentään kierros kotimuseossa oli ihana!

Gurlin talo on nimetty sen viimeisen kokovuotisen asukkaan, Gurli Nyholmin mukaan. Maatalon tyttö muutti saariston tyrskyihin kalastajapuolisonsa perässä, ja talossa on kaikki tulitikkuaskeja ja valokuvakehyksiä myöten siinä asennossa kuin Gurlin viimeisinä elinvuosina. Keittiön rätisevästä radiosta kuluu merisää.

Opastetulle kierrokselle ei oteta kuin 12 vierasta, mikä teki vierailusta talossa intiimin. Ihan kuin olisimme olleet kyläilemässä persoonallisena naisena tunnetun Gurlin luona. Taitavan oppaan kertomat tositarinat Gurlista ja saariston elämästä 1900-luvulla pysäyttivät lapsetkin kuuntelemaan ja muistuttivat siitä, että joka ikisellä ihmisellä on mielenkiintoinen elämäntarina kerrottavanaan.

Gurlin tarinan jälkeen me patikoimme ensin katsomaan lampaita ja sen jälkeen humisevan metsän läpi saaren keskellä olevalle järvelle. Vesi oli tummaa ja raskasta kuin sametti, kun liu’uimme pitkin karheaa rantakalliota veteen. Tiesin jo siinä hetkessä, että näitä hetkiä tulen kaipaamaan ihan pian; veden viileydestä raukeaa oloa ja uintireissujen jäljiltä sammaleelta tuoksuvia hiuksia.

Kotimatkan ajan lapset leikkivät kotimuseokierroksella kuultujen tarinoiden innoittamana saaristonlapsia, ja itse mietin taas, että hitsiläinen. Jotain niin oikealta tuntuvaa saaristoelämässä on, siinä luonnonarmoilla ja äärellä elämisessä. Käppyrämännyissä ja meren pauloihinsa saavissa tuulissa. Hulluksihan minä saaristolaisena tulisin, kaipaisin liian paljon sen rinnalle, mitä saisin. Mutta silti. Vuosi vuodelta tuntuu vahvemmin, että minun elämäntarinastani puuttuu tämä kappale, saaristolaisuus.

Jaa: