Koti tuoksuu nuotiosavulle ja erämaiden tervaisille tuulille. Olohuoneen lattialle on räjäytetty rinkka, ja eteisen seiniin nojailee perhovapoja. Pyykkikone myllää tuntureilla muhinutta villaa, ja pihan pyykkinauruilla roikkuu telttaa ja makuupussia.

Vaihdoin parisängyn petivaatteet yli viikko sitten, mutta vasta viime yönä toisenkin puolen lakanat menivät unesta ryttyisiksi.

Yhdeksän päivää ilman häntä.

Kun puoliso joskus alkukesästä kertoi, että hän on kalastussakkinsa kanssa suunnitellut vuotuisen pohjoisen-reissun elokuun puoliväliin ja että kokonaisuudessaan hän on poissa yli 9 päivää, olin että okei.

On tosi okei ja hyvä, että otat aikaa rakkaalle harrastukselle ja vietät aikaa ilman lapsia ja myös ilman minua. On supertärkeää nauttia ystävien seurasta ja hengitellä Lapin rauhallisuutta kaupunkiarjen vastapainoksi. MUTTA ETTÄ HELVETIN PERKELE SELLAISEEN AIKAAN SITTEN PÄÄTÄT OLLA POISSA!

Kun on tottunut jakamaan arkensa toisen kanssa ja on rakentanut kokonaisuuden voiden luottaa siihen, että kaikissa myllerryksissä voi ottaa toisesta tukea, välähtää hetken mielessä pelko siitä, miten hitossa tämän hanskaan yksinäni. Etenkin HELVETIN PERKELE SELLAISEEN AIKAAN, kun esikoisella on juuri alkanut SELLAINEN PIENI JUTTU KUIN KOULUN ENSIMMÄINEN LUOKKA ja itselläni on ihan vain yksi SELLAINEN PIENEN PIENI KIRJAKÄSIKIRJOITUKSEN DEADLINE.

Noniin noniin, sinä selviät siitä kyllä Hanne, hengitä syvään.

Olkaamme kaikki onnellisia siitä, että hän lähtee niin syvälle erämaahan, että häntä ei saa koko poissaolonsa aikana kiinni puhelimitse, ajattelin. Ei ainakaan tule mieleen soitella puheluita, joissa itku-ulvoen kiroan toisen siitä, että jätti minut yksin tämän paskan keskelle ja että siellä sitä vaan juodaan iltanuotiolla Jallua ja piereskellään makuupusseihin, kun itse en edes ehdi aamukahviani iltaan mennessä juoda ja nynnynnynnyy yhyy-yhyy.

Mutta kuten joka kerta ilman perhettä reissuun lähtiessäni hämmästyn siitä, miten nautinnollisen nopeasti se toinen todellisuus kotona unohtuu, yhtä hämmästyttävän nopeasti otan ainoana aikuisena arjen kaikki langat käsiini yksin.

Mieleni muuttuu kuin keskusohjausyksiköksi, jossa on avoinna satoja näyttöruutuja samaan aikaan, ja minä olen hakkeri, joka nakuttaa viiteen ruutuun yhtä aikaa elämänhallintakoodia ja murtaa arjen palomuureja itsensä kanssa yläfemmoja heitellen. Jukoliste tuntuu hyvältä hallita tätä kaikkea yksin!

Kävin kaupassa viikko sitten (+ yksi kauramaitotäydennyspiipahdus keskellä viikkoa), ja siitä on riittänyt ihania tuoreita ja värikkään herkullisia ruokia koko viikoksi. Kun kukaan ei ole sekoittamassa jääkaapin järjestystä ja tekemässä jotain tortilloja, kun minä suunnittelin risottoa, tai käyttänyt kaikkea pinaattia, vaikka minun piti tehdä siitä pinaattilättyjä, jotta saataisiin jääkaapin nurkassa odottava hillo käytettyä, aivojeni ei tarvitse käyttää aikaa korjausliikkeisiin.

Jo vajaassa viikossa totun siihen, että tiskikone täytetään minun tapaani, sängyn petauksessa tyynyt ovat just kuten tahdon ja että lasten aamutoimet tehdään tietyssä järjestyksessä. Luomme lasten kanssa oman rytmin, jossa ei enää tarvitse selitellä, että juu, isillä on eri säännöt tämän asian kanssa, mutta niin saa ollakin, mutta minun kanssani me toimimme näin. Parissa päivässä minun typeriä sääntöjäni ruutuajan suhteen ei enää muisteta marista. Laatikkopyörän akkua on aina niin paljon jäljellä kuin tiedän olevankin, eikä kukaan tule työvuorosta tai harrastuksista kolistellen kotiin juuri kun lapset ovat nukahtamaisillaan.

Pyykkikorit pysyvät tyhjinä, kun kukaan ei ole laittanut välissä väripyykkiä, vaikka ajattelin laittaa ne vasta tänään, että esikoisen lempimekko ehtii mukaan, jotta hän ehtii saada sen koulukuvauksiin päälle ja että sen sijaan pesuun olisi pitänyt laittaa pyyhkeet ja lisäksi nuo pieneksi jääneet välikausivaatteet, jotta ehdin ne vaatteet sitten ajoissa viedä kirpputorille, jonka pöytäpaikan aion varata heti kun olen ensin siivonnut vaatehuoneen.

Ehdin tehdä paljon töitä, sillä löysäilyyn ei ole varaa, ja nautia lasten kanssa leppoisista illoista sekä viikonlopuista, sillä vaikka työpöydällä odottaa tikittävä deadline, ei sille voi tehdä mitään työpäivien ulkopuolella.

Eikä kukaan jätä kenkiään keskelle eteisen lattiaa, roskia rikkalapioon tai hammasharjoja keikkumaan muumimukin kokoisen lavuaarimme reunalle.

Sitten yhdeksän päivän jälkeen hän onkin taas täällä, ja pitää opetella pelaamaan tätä tetristä jälleen yhdessä, vaikka tahtoisin pitää itse kokonaan kiinni ohjaimesta. Pitää rauhoittua, antaa itselleen lupa nojata toiseen. Muistaa taas, että yhdessä minä olen parempi kuin yksin. Minä handlaan kyllä tämän yksinkin, mutta onneksi ei tarvitse. Minä olen myös me, ja meinä elämä on vahvempaa ja onnellisempaa.

Yhdeksän päivän jälkeen voi antaa ikävän muljahdella ja itkettää jälkijunassa. Kertoa kaikki hassut sattumukset, joita ei oikein voinut kertoa muille, kun kukaan muu ei olisi ymmärtänyt. Tuntea rakkautta niin vahvasti että sydän on läkähtyä. Silloin saa painaa nenänsä niskakuoppaan, joka tuoksuu vielä vähän oudolle, päiville kaukana meistä, ja antaa kaipauksen muuttua yhteiseksi.

Yhdeksän päivän toisenlaisen arjen jälkeen on taas kipeän onnellinen siitä, ettei ole joka yö nukkumassa yksin parisängyn toisella laidalla ja että juuri hän tahtoo tulla reissuistaan kotiin, meidän perheen yhteiseen kotiin, ja jättää kenkänsä ärsyttävästi keskelle eteisen lattiaa.