Vietimme hiljan ystäväperheen kanssa mansikkaloman vanhempieni luona Pohjanmaalla. Tämä oli neljäs kesä, kun matkasimme yhdessä Vähäänkyröön kahden mutsin ja neljän muksun kokoonpanolla.

Ensimmäinen yhteinen mansikkamatka nelisen vuotta sitten tehtiin, kun Unelmahommissa-kirjaprosessin aikaan tarvitsin lomapäiviin muutamia tunteja kirjoitusaikaa, puoliso oli reissussa ja vanhemmillani oli meneillään vilkkain sesonki marja- ja vihannestilallaan. Niinpä ystäväni Outi lupasi lähteä mukaan kaitsijaksi.

Sittemmin reissuun on lähdetty ihan vain siksi, että on kivaa voida viettää yhdessä isommalla sakilla aikaa maalla. Yhteinen mansikkaloma kavereiden kanssa taitaa olla jokaisen neljän muksun kesän odotetuin juttu. Ystävänkin lapset kutsuvat vanhempiani mummiksi ja paapaksi, ja vanhempieni kotitaloa mummilaksi.

Mummilan luontaisedut ovat kesällä makoisat: mansikoita ja vihanneksia saa hakea suoraan pellosta jokaiselle aterialle. Lomaviikon vikoina päivinä talon omassa käytössä olevasta hedelmätarhasta löytyi kauden ekat vadelmat ja jättimäisen kokoiset makeat mustaherukat. Pihapiirissä on lapsille tekemistä polkuautoista trampoliiniin ja kavereita piisaa.

Vaikka me olimme matkassa sesongin kuumimpaan aikaan, näin elokuun alussakin ehtii vielä saada palasen mansikkakesää talven varalle pakkaseen sekä muistoihin. Jos mahdollisuuksia on, ettekä vielä ole käyneet, tehkää ihmeessä mansikkaretki lapsuusmaisemiini. Tilamyynti on tällä viikolla auki vielä lauantaihin asti, ensi viikollakin muutaman päivän.

Äitini ja isini viljelevät mansikat ilman torjunta-aineita, ja niitä saa ostaa valmiiksi poimittuna, mutta minä suosittelen poimimaan itse. Mansikoiden poiminta Kyrönjoen varren maisemissa on iso osa elämystä sekin – vaikka teini-Hanne oli kyllä ihan toista mieltä aikoinaan. Poiminnan jälkeen tai vaikka välissä voi istahtaa lapsuuskotini terassille katettuun pikkukahvilaan, jossa asiakkaille tarjotaan ilmaiseksi kahvit, mansikkamehut ja äitini tekemät sokeririnkelit, eli donitsit.

Mansikkapäivään voi yhdistää myös muuta tekemistä Vähässäkyrössä. Pienten pitäjien ihanuus on, että pienetkin asiat tuntuvat isoilta. Me teimme lähes joka päivä tikusta asiaa ja pienen retken lähiseuduille pyöräillen (juu, körötellen hitaasti ilman kypäriä – muistakaa te napata kypärät kotoa mukaan, jos pyörällä lähdette).

Ensinnäkin kirpputorit, tietenkin. Kuten tiedätte, omaan makuuni ovat eniten hyväntekeväisyyskipputorit, joissa on lattiasta kattoon pengottavaa ja joissa oikeasti voi tehdä hyviä, hauskoja, persoonallisia ja laadukkaita löytöjä muutamalla lantilla.

Kun matkaa Vaasasta vanhempieni marjatilalle, kolme kilometriä ennen mansikkapeltojen ilmestymistä joenvarsimaisemaan, löytyy Merikaarron riippusillan kupeesta Lähetyskirpputori.

Olemme vuosien varrella löytäneet sieltä vaikka mitä; vintagevaateeaarteita, kauniita vanhoja astioita, upeita ysärilastenvaatteita, laadukkaita merkkikenkiä menneiltä vuosikymmeniltä, hassuja hattuja ja vinkeitä leluja. Hinnat pyörivät ilmaisesta muutamaan euroon.

Toinen uudempi hyväntekeväisyyskirpputori on sitten Seinäjoen suunnasta tullessa Vähänkyrön keskustassa, eli kirkonkylällä. Sinne on vanhempieni marjatilalta noin viitisen kilometriä matkaa. Kävimme ViaDia-kirpputorilla nyt ensimmäistä kertaa. Siellä eivät vielä näkyneet aikojen aarrekerrostumat, mutta toisaalta tila oli myös siisti.

Osuimme paikalle kassitarjouksen aikaan. Niinpä sain vitosella lapsille kaksi t-paitaa, hupparin, suloisen vanhan koirapehmolelun ja läjän koruja sekä pinnejä. Samaan hintaan mahtui vielä itselleni ohut 100 prosenttisesta villasta valmistettu takki, flanellipaita puhkikuluneen flanun seuraajaksi ja kauniisti patinoitunut nahkainen vyö, joka on täydellinen retkikäyttöön.

Vähänkyrön kirkonkylältä löytyy myös kesäkahvila, jonne sinnekin teimme pyöräretken yhtenä mansikkalomapäivänä. Cafe Kanttorila toimii 1700-luvulla rakennetussa vanhassa kanttorilassa. Tila on ollut tyhjillään vuosikymmeniä, ja onkin ihanaa, että talo saa taas elämää sisälleen. Seinille on kiinnitetty talossa lapsuutensa viettäneen muisteloita.

Tilassa haisee harmittavasti siltä miltä sen kostuneet tapetit näyttävät, mutta punaisen hirsitalon edestäkin löytyy tarvittaessa tilaa istuskeluun. Tarjolla on ainakin kahvia, nisua ja leivänkänttyä sekä ilahduttavan hyvä valikoima jätskejä. Myynnissä on myös paikallisten tuottajien ja käsityöläisten tuotteita, kuten tervajokelaisen Mustalintu-saviverstaan astioita, käyttöesineitä ja käsintehtyjä laattoja.

Ihan Cafe Kanttorilan vieressä olevassa vanhassa viljavarastossa toimii Vähänkyrön kotiseutumuseo. Me teimme sinne retken helteisenä ja hepuloivana päivänä, joten ne lapset, jotka näyttivät siltä kuin eivät olisi koskaan käyneet museossa (tai ihmisten ilmoilla ylipäätään), olivat meidän. Ehdimme sekasorrolta, marinalta ja marmatukselta silti nähdä palasen museon esittelemää entisaikojen talonpoikien elämää.

Kaiken sekoilun jälkeen meillä oli kuitenkin vielä sen verran pokkaa jäljellä, että laitoimme piknikin pystyyn museon edustalle; vanhojen aittarakennusten, kirkon ja Kyrönjoen maisemiin. Ilma väreili kuumuutta, lapset leikkivät hippaa hiki päässä ja me aikuiset maadoitimme itseämme viltillä kahvin ja herneiden voimin.

Kiitos mansikkakesä 2019, äiti ja isi sekä Vähäkyrö – ensi kesänä sekoillaan taas varpaat ravassa ja sormenpäät mansikoista punaisena!