Vietimme hiljan ystäväperheen kanssa mansikkaloman vanhempieni luona Pohjanmaalla. Tämä oli neljäs kesä, kun matkasimme yhdessä Vähäänkyröön kahden mutsin ja neljän muksun kokoonpanolla.
Ensimmäinen yhteinen mansikkamatka nelisen vuotta sitten tehtiin, kun Unelmahommissa-kirjaprosessin aikaan tarvitsin lomapäiviin muutamia tunteja kirjoitusaikaa, puoliso oli reissussa ja vanhemmillani oli meneillään vilkkain sesonki marja- ja vihannestilallaan. Niinpä ystäväni Outi lupasi lähteä mukaan kaitsijaksi.
Sittemmin reissuun on lähdetty ihan vain siksi, että on kivaa voida viettää yhdessä isommalla sakilla aikaa maalla. Yhteinen mansikkaloma kavereiden kanssa taitaa olla jokaisen neljän muksun kesän odotetuin juttu. Ystävänkin lapset kutsuvat vanhempiani mummiksi ja paapaksi, ja vanhempieni kotitaloa mummilaksi.
Mummilan luontaisedut ovat kesällä makoisat: mansikoita ja vihanneksia saa hakea suoraan pellosta jokaiselle aterialle. Lomaviikon vikoina päivinä talon omassa käytössä olevasta hedelmätarhasta löytyi kauden ekat vadelmat ja jättimäisen kokoiset makeat mustaherukat. Pihapiirissä on lapsille tekemistä polkuautoista trampoliiniin ja kavereita piisaa.
Vaikka me olimme matkassa sesongin kuumimpaan aikaan, näin elokuun alussakin ehtii vielä saada palasen mansikkakesää talven varalle pakkaseen sekä muistoihin. Jos mahdollisuuksia on, ettekä vielä ole käyneet, tehkää ihmeessä mansikkaretki lapsuusmaisemiini. Tilamyynti on tällä viikolla auki vielä lauantaihin asti, ensi viikollakin muutaman päivän.
Äitini ja isini viljelevät mansikat ilman torjunta-aineita, ja niitä saa ostaa valmiiksi poimittuna, mutta minä suosittelen poimimaan itse. Mansikoiden poiminta Kyrönjoen varren maisemissa on iso osa elämystä sekin – vaikka teini-Hanne oli kyllä ihan toista mieltä aikoinaan. Poiminnan jälkeen tai vaikka välissä voi istahtaa lapsuuskotini terassille katettuun pikkukahvilaan, jossa asiakkaille tarjotaan ilmaiseksi kahvit, mansikkamehut ja äitini tekemät sokeririnkelit, eli donitsit.
Mansikkapäivään voi yhdistää myös muuta tekemistä Vähässäkyrössä. Pienten pitäjien ihanuus on, että pienetkin asiat tuntuvat isoilta. Me teimme lähes joka päivä tikusta asiaa ja pienen retken lähiseuduille pyöräillen (juu, körötellen hitaasti ilman kypäriä – muistakaa te napata kypärät kotoa mukaan, jos pyörällä lähdette).
Ensinnäkin kirpputorit, tietenkin. Kuten tiedätte, omaan makuuni ovat eniten hyväntekeväisyyskipputorit, joissa on lattiasta kattoon pengottavaa ja joissa oikeasti voi tehdä hyviä, hauskoja, persoonallisia ja laadukkaita löytöjä muutamalla lantilla.
Kun matkaa Vaasasta vanhempieni marjatilalle, kolme kilometriä ennen mansikkapeltojen ilmestymistä joenvarsimaisemaan, löytyy Merikaarron riippusillan kupeesta Lähetyskirpputori.
Olemme vuosien varrella löytäneet sieltä vaikka mitä; vintagevaateeaarteita, kauniita vanhoja astioita, upeita ysärilastenvaatteita, laadukkaita merkkikenkiä menneiltä vuosikymmeniltä, hassuja hattuja ja vinkeitä leluja. Hinnat pyörivät ilmaisesta muutamaan euroon.
Toinen uudempi hyväntekeväisyyskirpputori on sitten Seinäjoen suunnasta tullessa Vähänkyrön keskustassa, eli kirkonkylällä. Sinne on vanhempieni marjatilalta noin viitisen kilometriä matkaa. Kävimme ViaDia-kirpputorilla nyt ensimmäistä kertaa. Siellä eivät vielä näkyneet aikojen aarrekerrostumat, mutta toisaalta tila oli myös siisti.
Osuimme paikalle kassitarjouksen aikaan. Niinpä sain vitosella lapsille kaksi t-paitaa, hupparin, suloisen vanhan koirapehmolelun ja läjän koruja sekä pinnejä. Samaan hintaan mahtui vielä itselleni ohut 100 prosenttisesta villasta valmistettu takki, flanellipaita puhkikuluneen flanun seuraajaksi ja kauniisti patinoitunut nahkainen vyö, joka on täydellinen retkikäyttöön.
Vähänkyrön kirkonkylältä löytyy myös kesäkahvila, jonne sinnekin teimme pyöräretken yhtenä mansikkalomapäivänä. Cafe Kanttorila toimii 1700-luvulla rakennetussa vanhassa kanttorilassa. Tila on ollut tyhjillään vuosikymmeniä, ja onkin ihanaa, että talo saa taas elämää sisälleen. Seinille on kiinnitetty talossa lapsuutensa viettäneen muisteloita.
Tilassa haisee harmittavasti siltä miltä sen kostuneet tapetit näyttävät, mutta punaisen hirsitalon edestäkin löytyy tarvittaessa tilaa istuskeluun. Tarjolla on ainakin kahvia, nisua ja leivänkänttyä sekä ilahduttavan hyvä valikoima jätskejä. Myynnissä on myös paikallisten tuottajien ja käsityöläisten tuotteita, kuten tervajokelaisen Mustalintu-saviverstaan astioita, käyttöesineitä ja käsintehtyjä laattoja.
Ihan Cafe Kanttorilan vieressä olevassa vanhassa viljavarastossa toimii Vähänkyrön kotiseutumuseo. Me teimme sinne retken helteisenä ja hepuloivana päivänä, joten ne lapset, jotka näyttivät siltä kuin eivät olisi koskaan käyneet museossa (tai ihmisten ilmoilla ylipäätään), olivat meidän. Ehdimme sekasorrolta, marinalta ja marmatukselta silti nähdä palasen museon esittelemää entisaikojen talonpoikien elämää.
Kaiken sekoilun jälkeen meillä oli kuitenkin vielä sen verran pokkaa jäljellä, että laitoimme piknikin pystyyn museon edustalle; vanhojen aittarakennusten, kirkon ja Kyrönjoen maisemiin. Ilma väreili kuumuutta, lapset leikkivät hippaa hiki päässä ja me aikuiset maadoitimme itseämme viltillä kahvin ja herneiden voimin.
Kiitos mansikkakesä 2019, äiti ja isi sekä Vähäkyrö – ensi kesänä sekoillaan taas varpaat ravassa ja sormenpäät mansikoista punaisena!
Hauska lukea melkein omista lapsuusmausemista. Melkein saman kylän flikkoja ollaan, minä elänyt lapsuuteni tosin luultavasti noin 15 vuotta aiemmin kun sinä. Itsekin olin vanhemmillani käymässä pari viikkoa sitten. Kanttorilassa piti piipahtaa, mutta jäi kotoilun jalkoihin.
Kiva kuulla, että linjoilla on muitakin kyröläisiä! Kotoilu kuulostaa just hyvältä. Mekin voitaisiin etenkin näin kesäisin viettää helposti koko Pohjanmaan-reissu poistumatta vanhempieni kotipihapiiristä 🙂
Ihanan rennon kuuloinen mansikkaloma 🙂
Pakko kysyä tuosta ekassa kuvassa näkyvästä vyöstä (joka on kai se kirpparilta löytynyt?), onko se vanha partiovyö? En saa kunnolla selvää soljesta, mutta näyttää erehdyttävästi samalta kuin mun isän kokoelman aarteet. Voin kuvitella, miten hyvä se on retkikäytössä!
Mäkin katoin heti, että partiovyö! Itelläni oli lapsena samanlainen, tosin se ei koskaan ollut retkillä mukana, partiopaidan kanssa vain virallisimmissa tapahtumissa 🙂 Mutta on varmasti kyllä tosi hyvä!
Mä mietin ostaessani, että voisiko se olla partiovyö. Kiva tietää, että on! Niitä oli myynnissä kaksin kappalein kirppiksellä. Siinä on nahkaan kirjoitettu koristekuvion Lappi, Lapland, Inari ja soljessa ”good luck. Be prepared”. Ja sekin on merkittynä, että jollekin Anssille tämä omani on aikaisemmin kuulunut.
Mulla itselläni on partioajoilta vain huivi. Kävin joskus yläasteikäisenä tovin partiossa, suoritin tuolloin vartionjohtajakurssinkin. Pohjanmaalla partioon ja sen jokapäiväiseen toimintaan liittyvä vahvasti kristillinen sivumaku sai kuitenkin jättämään homman siihen. Harmi, sillä niin paljon nykyelossa olisi iloa, jos kaikkea ei metsäreissuilla tarvitsisi oppia kantapään kautta tai mukana kulkevilta Nuuskamuikkusilta.
Toivottavasti en nyt mitään isoa etikettiä riko, kun pidän vyötä ihan retkillä. On siihen just hyvä, kun on ripustusklipsujakin parin kappalein kiinni. Mulla ei ole aikaisemmin ollut järkevää paikkaa puukolle (jota tuntuu retkillä tarviivan koko ajan), mutta nyt senkin saa sujautettua lenkistään roikkumaan vyöllä 🙂
Hei,
vaikka itse partiolainen olen, piti minunkin googlettaa, että onko vyön käytöstä olemassa mitään etikettiä. En löytänyt mitään mainintaa siitä, että sen käyttöä olisi jotenkin rajoitettu.
Itse olen (lippukunnasta riippuen) käyttänyt vartiolaisena partiopaitaa ja vyötä partioretkillä ja leireillä ihan normaaleissa toiminnoissa. Nykyisessä lippukunnassani (ja nykyinen paitani) taasen on enemmän paraatipaita, eli käytän sitä enemmän virallisissa tilaisuuksissa.
Omasta mielestäni et siis riko mitään etikettiä, kun käytät vyötä. Pikemminkin parempi vain, että on käytössä 😀
Toki muut partiolaiset voivat siitä olettaa, että olet itse partiolainen 😉
Ainakin olet partiohenkinen ja jos yhtään kiinnostaa, niin mukaan voit liittyä hyvinkin matalalla kynnyksellä. Pääkaupunkiseutu on täynnä lippukuntia ja SP:n nykyinen linjaus varmasti sopii sulle paremmin.
https://www.partio.fi/tule-mukaan/
Tiedäthän, kerran partiolainen – aina partiolainen…
Mäkin koen, että parempi vyön käytössä kuin kaapissa pölyttymässä. Ja tosiaan, kerran partiolainen, aina partiolainen. Että vaikka en nyt mihinkään lippukuntaan kuulukaan, en ihan kokemuksitta vyötä kantele 🙂
Partioon liittyminen on pyörinyt mukana ajatuksissa pitkään. Lähinnä lapsille. Helsingin lippukuntien meininki myös sopii omaan elämänkatsomukseeni paremmin – Pohjanmaalla kristinusko on edelleen tosi tosi vahvasti mukana partiolaisuudessa, ainakin omalla kotikylälläni.
Ehkä katsotaan asiaa sitten, kun meidän nuorimmainenkin voi liittyä. Sitten jo paremmin osataan sanoa, miten paljon kouluarjen yhteyteen voi ottaa harrastuksia, niin että tekeminen on kivaa, koulu ei kärsi ja unta sekä lepoa ehtii saada tarpeeksi.
Nyt oli taas pakko alkaa tonkia googlemapsia. Tiesin kyllä (on tästä joskus puhuttukin) että synnyinkotini on Vähässäkyrössä ja vähän samoja nurkkia on koluttu, mutta kun Merikaarrosta tuli puhe niin rupesin etsimään vanhaa kotipaikkaani. En ole yhtään varma löysinkö oikeaa taloa, mutta mietin olisiko se voinut olla Metsätie 8 heti kohta Kolkin sillan pohjoispuolella.
Kuulostaa kyllä ihanalta teidän loma <3 Vaikka en mitenkään päin osaa tuntea itseäni pohjalaiseksi vaikka siellä kävinkin syntymässä niin kuvauksesi Pohjanmaalta saavat usein kaipaamaan sinne (vaikka muistoni sieltä ovatkin lähinnä Kolkisilta josta sain painajaisia ja pelkäsin putoavani veteen ja se että koira sai naapurilta oman puikkojatskin ja söi sen pihatiellä 😀 ). Mutta niin kyllä monet muutkin kirjoituksesi saavat kaipaamaan paikkoihin joihin en yleensä edes harkitsisi meneväni. Osaat niin houkuttelevasti kuvata erilaisia tunnelmia.
Joo, siitä on ollut puhetta 🙂 Mulle Merikaarto ei ole niin tuttua seutua. Kävin kyläkoulun (joka on jo vuosikymmeniä sitten lakkautettu) omalla kylällä ja yläasteen sitten kirkonkylällä. Ruotsin-tunneilla kävin ala-asteen ajan Merikaarron koululla, mutta siihen Merikaarto-tuntemus sitten jäikin pitkäksi aikaa. Mutta sitten poikkis ja nykyinen aviopuoliso löytyi Merikaarrosta, minkä myötä myös Merikaarto tuli tutummaksi 🙂
Mahtavia nuo sinun muistot, jännä mitä lapsen mieleen jää 🙂 Vaikka koskaan ei voi sanoa ”ei koskaan”, minä en missään tilanteessa näkisi itseäni palaamassa synnyinseuduilleni. Vaikka pohjalaisuutta minussa vaalinkin, koen silti oloni paremmaksi muualla kuin lakeuksilla. Mutta lomatunnelmissa siellä on ihana käydä <3