En tiedä, olisinko keholleni kiukkuinen vai kiitollinen. Se on tallentanut huokosiinsa 35 vuoden ajalta viisautta, joka ei aina tavoita levotonta mieltäni. Siksi kehoni on oppinut reagoimaan äkäisemmin ja nopeammin.
Tänä viikonloppuna kehoni päätti, että kuluneet viikot ovat nostaneet sressikierroksia niin korkealle, että on aika laittaa keho hetkeksi varikolle. Kai se osaisi lukea almanakkaakin ja tajusi, että on kätevästi sellainenkin viikonloppu, kun ei ole mitään suunnitelmia. Osasi kai päätellä, että tällaisena hetkenä levoton mieli ehkä malttaa kuunnella paremmin kehon viisautta, vaikka mieluiten olisin viettänyt ihanan leppoisan kevätviikonlopun lasten kanssa retkeillen ja museoissa luuhaillen.
Viime viikot vaivannut oksennus-migreeni yltyi vatsan nurin kääntäväksi taudiksi. En nyt sen tarkemmin maalaile taudinkuvaa painamaan teidän vatsalaukkujanne, mutta kerrottakoon, että puhdistus on ollut kokonaisvaltaista ja että olen lähinnä makaillut kodin erinäisillä pinnoilla puolihorteessa tai nähden sekavia unia. Tänään jo söin aamupalan, mutta se ei ollut paras idea. Tai no ehkä se oli parempi idea kuin ne salmiakkikarkit, jotka lasten leffakarkkikipoista eilen vedin tyhjään ja vereslihalla olevaan vatsaan.
Onneksi puolison työvuorot ovat olleet viikonloppuna lyhyitä, harrastuskaverien vanhemmat ovat napanneet minunkin mukeloni mukaansa ja että Woltista saa loihdittua nälkäisille perheenjäsenille ruokaa napin painalluksella ja 45 minuutissa.
Ja mikä tärkeintä, onneksi lapset ovat jo sen verran isoja, että voin heidän läsnä ollessaan torkkua sohvalla kylmää tuskanhikeä valuen, kunhan vain hyväksyn sen, että sillä aikaa kaikki talouden paperit on silputtu keppihevosten heinäksi ja sängynpeitoistani on rakennettu maja eteiseen, jota kukaan ei ole imuroinut viikkoon.
(Ja tietenkin imuroin heti, kun pystyssä oleilu ei aiheuttanut akuuttia pyörtymisvaaraa. Tein sen neljässä eri osassa, välillä lepäsin, sitten taas imuroin. En vain kestänyt olla röynäisenä röynäisen keskellä. Taisinkin jo sanoa, että kehoni on monessa viisaampi kuin mieleni.)
Ehkä tämä on ihan ehta vatsapöpö, mutta itse viime viikkojen oireilua katsoen sanoisin sen olevan enemmän psykosomaattista; uupumuksista oppineen ja kai ikuisesti jaksamisen kanssa vajavaiseksi jääneen kehon tapa pistää jarrua päälle jo hyvissä ajoin ennen kuin tulee täydellinen stoppi.
En tiedä, missä vaiheessa almanakkani on taas päässyt näin holtittomaan kuntoon. Tai paremminkin hallitsemattomaan, sillä ei siellä periaatteessa ole mitään ylimääräistä. Yhä edelleen karsin kaikki menot isolla kädellä, mutta nyt huomaan haaveilevani asumisesta pienessä töllissä metsän keskellä, josta olisi helppo perustella sekä itselleen että muille, ettei nyt ole mahdollista kuulkaa nähdä, tehdä tai lähteä. Olen edelleen mustasukkaisen tarkka vähintään 7,5 tunnin yöunistani, mutta silti voisin yhdeksän tunnin yöunienkin päälle nukkua päiväunet. Pidän sähköpostini käytön hallinnassa.
Silti jokainen pienikin muuttuja laittaa pakan ihan sekaisin. Siihen riittää se, että Word jumittaa, itselleni vielä vieraassa osakeyhtiön kirjanpidossa on epäselvyyksiä, WordPress kaatuu tai tietokone on niin täynnä, että joudun ennen uusien kuvien editoimista alkaa arkistoida vanhempia kuvia. Olen myös tavattoman huono aikatauluttamaan päiviini kaiken perusviikoista poikkeavan. Vaikka käyn luennoimassa parin kuukauden välein erinäisistä aiheista, joka kerta yllättää, miten paljon aikaa valmistautumiseen ja itse esiintymispäivään menee, vaikka luento itsessään olisi tunnin mittainen.
Viime torstaina niitin kolme tuntia paskaa OmaVeron ja kirjanpidon parissa, suunnittelin pari tuntia tulevaa kirjaa (joo, palaan siihen myöhemmin!), Skype-palaveerasin pari tuntia kirjasta sekä Unelmaduunarit-podcastin tulevasta kaudesta Satun kanssa, naputtelin raportteja tunnin verran ja yritin vastata edes osaan sähköposteista vajaassa tunnissa. Siinä se työpäivä sitten menikin. Kaikki asiat kuuluvat työhöni, mutta silti tuntui, että en ollut ehtinyt tehdä ollenkaan töitä. Se fiilis iskee joka kerta, jos en ole ehtinyt tehdä tuntiakaan sitä ydinjuttuani; kirjoittamista. Ei riitä, että teen jotain, joka liittyy kirjoittamiseen. Haluan tehdä sitä itseään; kirjoittaa.
Tuntuu, että teen, teen ja teen, mutta oikein mitään ei tule valmiiksi. Mitään, mitä voisi pitää kädellään, katsoa tai tuntea. Uppoan helposti flow-tilaan, mutta silti tuntuu että en siinäkään ehdi nauttia tarpeeksi. On jo kiire tekemään seuraavaa asiaa, selättämään to do -lista, jonka sarakemäärät pysyvät vakiona, vaikka kuinka tekisi ja tekisi. Mitään ei ole liikaa, enemmänkin liian vähän, ja silti ei ehdi. Sitten tietenkin tässä vaiheessa kannattaa piinata itseään ajatuksilla siitä, miten muut ehtivät tsiljoonasti enemmän ja juoksevat vielä hymyillen maratonin siihen päälle – miten helvetissä ne sen tekevät?
En tiedä. Onhan tässä jo yli vuoden ajan mennytkin kivan tasapainoisesti, joten kai se tasapaino tarvitsee tasaajakseen tämän perusnarinan. Yin ja Yang, onnellisuuden ja kauhun balanssi.
Mutta sen tiedän, että tahdon voida pysähtyä kuuntelemaan lintujen kevätlauluja muutenkin kuin avoimesta parvekkeen ovesta samalla kun täristen kotisohvalla mietin, uskallanko kääntää asentoa vai käännänkö siinä samalla vatsani nurin.
Pitää käydä uusimassa migreenilääkeresepti, joka toivottavasti sitten taas pian jää tarpeettomaksi. Jos kaikki menee hyvin, ensi viikolla pääsen kuukauden tauon jälkeen taas salille. Menen ihan jumiin ja kipeäksi, jos en pääse jumppiin, mutta viime aikoina en ole päässyt salille, kun olen ollut niin jumissa ja kipeä. Nurinkurinen kierre.
Sitten vain laitan tämän kaiken hoitumaan jotenkin niin, että taas voin jäädä juhannuksena lomille siinä viime vuodelta tutussa ihanassa tunteessa, että en kuollakseni tarvitse lomaa. Jotenkin. Ei tässä kuitenkaan vielä hätää ole. Keho vain on viisaampi kuin mieli.
Oon miettinyt teitä bloggaajia (muutamia, joita seuraan) usein.
Harmittaa se, että meidän nuorehkojen aikusten elämä, työelämä, perhe-elämä on vieläkin 2019 niin kuluttavaa. Ei ole puute ruuasta, on sähköt ja valot, on rokotteet ja särkylääkkeet, ne perusjutut ja vielä säästötiliä ja vaikkapa elämyksiä päälle. Ja silti ei ehkä olla yhtään onnellisempia kuin isoisoisoäiti 1800-luvun alussa.
Mä en tiedä ratkaisua mutta pettynyt olen. Asiat voisi olla paremminkin. Mikä pitäisi fiksata, jotta ne olisi?
Mun ratkaisuna on ollu sosiaalisen kanssakäymisen vähentäminen, pienet ”mikrokohteliaisuudet” ja niiden jakaminen, ja tunnin päiväunet/loikoilu silmät kiinni, joka päivä töiden jälkeen. Mutta kaikkea sekään ei ole ratkaissut.
Onnellinen kyllä väitän ja koen olevani, tosi tosi onnellinen, kaikkineen. Toivottavasti samoin koki se isoisoisoisoäitikin. Mutta joo, onhan se nyt kummallista, että vaikka edellytykset elää mielekkäämpää elämää ovat nyt paremmat kuin silloin 1800-luvun alussa, murheita silti piisaa. Murheiden muoto on vain muuttunut.
Mä kuuntelen paraikaa äänikirjana Yuval Noah Hararin kirjaa Sapiens, ihmisen lyhyt historia. Ihan penteleen mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos. Kirjasta tuli mieleen Hararin erinäisiin tutkimuksiin ja historiallisiin totuuksiin perustuva väite siitä, että ihmisen onnellisuus alkoi laskea, kun se siirtyi maanviljelyyn. Lyhyesti sanottuna agraariyhteiskunnassa ihmiset joutuivat tekemään raskaampia töitä kehoa kuluttavissa työasennoissa, työpäivät olivat pitkiä, he söivät yksipuolista ruokaa ja ihmisten eriarvoisuus alkoi kasvaa. Keräilijä-metsästäjillä töitä eli ruuan hankkimista oli nelisen tuntia päivässä, he saivat liikkua ihmiskeholle luontevasti luonnossa, he söivät monipuolisesti ja heille jäi runsaasti aikaa viettää läheistensä kanssa aikaa. Näin niinkuin mutkia oikoen.
Tätä asiaa liipaten kirjassa kerrotaan myös siitä, että onnellisuus on synnynnäistä. Nyt kun voisin kirjasta tarkistaa, mihin tämä perustui (äänikirjojen huonous), mutta jotenkin se liittyi hormoneihin, ehkä dna:hankin. Mutta pointti on se, että jotkut ihmiset nyt vain _kokevat_ olevansa onnellisia tai onnettomampia, koska se on heillä sisäsyntyistä, oli heidän tilanteesa mikä tahansa. Hetkelliset onnenpilkahdukset, jotka nostavat onnellisuushormonia, toki vaikutavat tähän, mutta pian tilanne on taas stabiili; se, mihin ihminen on syntynyt. Mielenkiintoinen väite, johon kyllä pystyn tuttavapiiristä löytämään heti esimerkkejä. Omalla kohdallani kuitenkin väitän ilman mitään tieteellistä tutkimusperää, että omaa mieltään pystyy kyllä myös muokata, vaikka Harar väittää, että tämä on vain induvidualismia korostavan nyky-yhteiskunnan luulo, joka ei pidä paikkansa.
No oli miten oli, omalta kohdaltani sanoisin, että perhe-elämä on kuluttavaa siksi, että ei ole enää sitä sukua, perhettä ja kylä-yhteisöä ympärillä kasvattamassa, vaan jokainen perhe on liian paljon omillaan.
Työelämä taas on kuluttavaa siksi, että mahdollisuuksia on niin paljon. Ainakin itseni se tekee nöyräksi, että voin tehdä niin monia asioita, joita ihan vain sata vuotta sitten ei olisi ollut ihan vain sukupuoleni perusteella mahdollista tehdä Suoemessa. Ja yhä edelleen ihan vain naiseus voisi muualla maailmassa olla este sille, että ylipäätään osaan vaikka edes kirjoittaa. Jos mahdollisuuteni tehdä olisivat pienemmät, tyytyisin vähempään. Haluaisinko tehdä niin? En. Siksi tulen välillä ahnehtineeksi liikaa.
Työelämässä on muuttunut ihan vain 20–30 vuodessa se, miten suuria kokonaisuuksia ja miten monipuolista osaamista vaaditaan. Jos nyt vaikka mietitään radiotyötä, jossa jonkin aikaa olin, tehtiin siellä kaikki itse. Ennen oli erikseen toimittajat ja juttujen editoijat, juontajat ja äänitarkkailijat. Ja kaikista vielä nettijutut, kuvat, somenostot ja mielellään videot perään – itse, tietenkin.
Menneeseen verrattuna nykypäivänä on myös mahdollista olla kiinnostunut niin monista asioista – maailma ja sen tiedot ovat avoinna siihen. Välillä melkein toivon, että olisin kiinnostunut vain parista asiasta, mutta ei, tahtoisin opiskella kaikkia tieteenaloja, käydä savikurssin, ymmärtää sekä taidetta että politiikkaa ja lukea sekä kasvatukseen että kahviuuttoon liittyviä teoksia. Jonkinlaista yltäykylläisyyden ahneutta kai sekin.
Ihania ratkaisuja sinulla. Sosiaaliset kanssakäymiset ovat siitä jännä juttu, että toisille ne ottavat ja toisille antavat. Mä kuulun enemmän siihen sakkiin, joille ne antavat, vaikkakin lapsia saatuani olen alkanut kaivata yhä enemmän aikaa vain itsekseni. Mikrokohteliaisuudet on mahtava juttu, niistä tulee antajalleenkin niin hyvä mieli. Mutta miten ihmeessä onnistut tekemään ja mahduttamaan iltaan tuon jokaisen työpäivän jälkeisen TUNNIN loikoilun – mäkin tahdon!
Ethän tee itse kirjanpitoa, vaan sulla on kirjanpitäjä?
Sen muutaman satasen mitä se kuukaudessa maksaa, säästät tuhannesti takaisin ajansäästössä ja hermoissa <3
En sentään, hui! Mutta olen kai liiaksi pedantti ja tarkistan kaikki maksut, laskut ja kuitit aina itse – ja järjestän ne nättiin tiliotetta vastaavaan pinoon. Välillä kirjanpidossa on myös ollut epäselvyyksiä, jotka olen itse huomannut. Siksikin olen tullut varovaiseksi. Loppupeleissä yrittäjä itse kun on kirjanpidostaan vastuussa, jos nyt vaikka yksinkertaisuudessaan veroja on jäänyt maksamatta.
Nyt kuluneet kuukaudet aikaa ja hermoja on vienyt myös uudenlainen tilanne, kun vaihdoin toiminimen osakeyhtiöksi vuodenvaihteessa (ja minusta tuli taas vuosien jälkeen palkansaaja oman yritykseni toimesta), ja kirjanpitoon sekä verotukseen liittyvissä asioissa on siksi ollut paljon ylimääräistä selvitettävää, muutettavaa ja säädettävää. Säädön määrä on saanut välillä jo ihan absurdeja mittasuhteita (sellaisia, joihin verottajan asiakaspalvelija totesi, että miten tämä on edes mahdollista), mutta toivoisin tilanteen nyt hiljalleen rauhoittuvan. Yritysmuodon muuttaminen on syönyt kohtuttomasti aikaa ja energiaa, mutta toivon muutoksen hyvien puolien tässä hiljalleen tulevan esiin.
Uupumuksen kanssa itse tänä vuonna rankasti taistelleena uskon ymmärtäväni sua ainakin vähän. Jotenkin tuntuu, että ehkä en enää ikinä palaa niin jaksavaksi, vauhtia ja stressiä kestäväksi kuin ennen uupumistani. Mieli laukkaa vaikka missä suunnitelmissa samalla kun yhä uupunut kehoni tarjoilee flunssaa, keuhkokuumetta (!) ja migreeniä. Yritän ottaa tämän pohjakosketuksen oppituntina oman itseni henkisestä ja fyysisestä rajallisuudesta, saa nähdä opinko mitään, toivon ainakin niin. Lähinnä kai yritän sanoa, että et ole olojesi kanssa yksin, rauhaa, lempeyttä ja valoa kevääseen sinulle! 🙂 t: Pitkäaikainen lukija
Omasta uupumuksestani on jo useampi vuosi, mutta se jätti jaksamisen ikuisesti vereslihalle. En ole ikinä enää se sama aikaansaava ja jaksava itseni, ja sen kanssa vain on tultava toimeen. Hurjasti siis lempeyttä ja ymmärrystä omaa itseä kohtaan sinnekin <3 I
Olisko sun mahdollista palkata osa-aikainen assari hoitamaan juoksevia asioita? Kuulostaa siltä että vois tulla tarpeeseen. Ja jos ehtisit sit tehdä enemmän kirjoittamista niin ehkä se vois olla taloudellisestikin mahdollista!
Olisi mahdollista, kyllä, ja sitä olenkin jo pitkään pohtinut. Pitäisi vain ensin hahmottaa, mitä kaikkea voisin ulkoistaa ja toisaalta mitä kaikkea tahdon ulkoistaa. Mutta hurjasti on sellaista pientä sälää, jonka hyvinkin voisi hoitaa joku muu kuin minä. Jospa sitten saisin paremmin aikaa kirjoittamiselle <3
Huh, itelläni menisi kaikkien yrityshommien kanssa sormi suuhun!
Mutta ajankäyttöön sain selkeää järjestystä kun luin oliko se nyt joku Anna Perhon kirja, jossa neuvottiin tekemään lista asioista (ihan konkreettinen, paperille) ja aikatauluttamaan ne. Eli asiat, jotka pitää tehdä nyt tänään ja asiat, joilla ei ole kiire ja näille asettaa myös ajan, esim. ensi viikon torstai klo 10. Näin pystyy hahmottamaan, mitä tänään tekee ja mitä ei tänään kannata stressata. Itseäni tämä ainakin on auttanut jonkin verran hahmottamaan sitä ettei mulla loppunsa kiire oo mihinkään 🙂
Tää saatto olla sulle tuttua kauraa, mutta ehdotinpahan vain.
Mä olen aina sanonut, että jos minä pystyin perustamaan yrityksen ja osaan sitä lain mukaisesti ja ihan menestyksekkäästikin pyörittää, kuka vain osaa! Olen ihan uuno kaiken byrokratian ja numeroiden kanssa, mutta kyllä niidenkin kanssa oppii pelaamaan. Ja vastapainoksi yrittäjyys on tuonut valtavasti hyvää <3
Joo, tuo mainitsemasi kirja on varmaankin Anna Perhon Antisäätäjä-kirja. Tuttua kauraa toki moni asia, mutta mulle sen lukeminen teki silti hyvää. Välillä tarvitsee vain muistuttaa itseään, miten hommat kannatta tehdä. Anna oli myös meillä Unelmaduunarit-podcastissa haastateltavana, ja siitä tuli henkilökohtaisesti ajatellen yksi antoisimmista jaksoista. Sen voi kuunnella täällä. Sen myötä esimerkiksi laitoin oman sähköpostikäyttöni uusiksi, mikä mullisti työpäiväni.
Mulla on myös tuollainen viisas kroppa, raskaiden vuosien paineessa oppinut. Jos en tajua levätä se pakottaa makaamaan liikkumatta pimeässä ja nukkumaan pahimman uupumuksen pois. Mieli on puolestaan on oppinut kuuntelemaan ja seuraamaan varomerkkejä. Nykyään pystyn usein pysähtymään ennenkuin kroppa vetää liinat kiinni, kaikki pois käsistä ja lepoa.
Rankat vuodet ovat kyllä jättäneet jälkensä, jaksamisen rajat ovat paljon lähempänä kuin ennen.
Joo, kyllä sitä saa olla kehonsa viisaudelle kiitollinen, vaikka malttamaton mieli ei aina meinaakaan malttaa pysähtyä, vaikka keho jo antaisi vihjeitä siihen suuntaan. Pari päivää vaakatasossa ja pari päivää puolitehoista tekemistä siihen päälle auttoivat jo paljon, vaikka olisihan sitä toisellakin tavalla voinut ”rentoutua”.
Tällä hetkellä töitä 2 päivää viikossa opettajana ja olen tilanteeseen erittäin tyytyväinen. Muina 3 päivänä viikossa lapset eskarissa ja koulussa 9-13. Bonuksena myös se että saan olla koko kesän lasten kanssa kotona. Toki tilanne näkyy rahapussissa mutta sen kanssa pystyy elämään kun on toinen kokopäivätyöläinen taloudessa. Nim. Vakivirasta irtisanoutunut pätkätyöläinen
Ja taustalla uupuminen ja ammatillinen kriisi jotka vetivät synkkiin vesiin 3 vuodeksi
Mahtava kuulla, että olet pystynyt hölläämaan työelämässä, jotta pystyt keräämään voimia <3 En edes saata kuvitella, miten kuluttavaa työtä opettajuus on. Valtavan tärkeä vastuu yhteiskunnallisesesti ja vielä jokaista oppilasta koskien (itseeni, elämääni ja uravalintoihini ovat vaikuttaneet omalta osaltaan opettajat, etenkin yläasteen sekä lukion äidinkielenopettajani ja heidän sanansa, ymmärryksensä ja kannustuksensa, mistä olen ikuisesti kiitollinen), minkä päälle vielä kiire ja työympäristön hälyisyys.
Mulla on usein viikonloppuja, joihin ei ole mitään aikataulutettua menoa. En kestäisi elämää muuten. Tämä on toki yksilöllistä, mutta kyllä hölläämistä kannattaa tehdä kokonaisvaltaisesti jo ennen kuin rajat tulee liian lähelle. Ja tuokin on totta, että kaikkia mahdollisuuksia on nykyään ihan liikaa. Itse olen joutunut kovastikin painimaan sen kanssa että pakko tyytyä siihen mihin rahkeet oikeesti riittää vaikka mieli yrittääkin välillä lähteä laukalle ja sitä haluaisi elämäänsä tuhatta ja sataa asiaa
Mä itse tykkään suunnitella viikonloppuja etukäteen, etenkin jos olen kolmistaan lasten kanssa. Muuten menee helposti siihen, että kaikki hyppivät seinille 😀 Mutta tiukat aikataulutetut menot pyrin kyllä minäkin pitämään viikonlopuista poissa siinä mielessä, että en tahdo lauantaille ja sunnuntaille mitään harrastusmenoja. Ahdistaa ajatuskin. Ja ollaan myös sen verran meneväisiä, että viikonloppuharrastukset sitoisivat liiaksi pysymään omalla kylällä.
Saa nähdä, päädynkö joskus turnausvanhemmaksi, joka kulkee kaikki viikonloput lastensa kanssa erinäisissä kisoissa ympäri Suomen. Vaikka tahdon lapsieni löytävän mieleisensä harrastukset, pidän kovasti itseni puolesta peukkuja, että se jokin harrastus on itseohjautuvaa jo sitten lasten kasvettua, eli toisin sanoen lapset kulkevat itse harrastuksiinsa ja niihin liittyviin menoihin. Tähän mennessä näyttää siltä, että tämä kaino toiveeni voisi toteutua, mutta ehtiväthän nuo harrastustoiveet ja intohimot tuosta muuttua.