Tänään aamuaurinko löysi tiensä sälekaihtimien välistä ja peittomyttyjen yli nenänpäähäni jo ennen aamuseitsemää. Se voisi tarkoittaa vauhdilla etenevää kevättä, mutta todellisuudessa syy oli yön aikana maahan satanut lumi. Valo hyppeli lumisista männyistä kristallisen kirkkaana makuuhuoneeseemme, jossa minä olisin mielelläni vetänyt peiton pimeydeksi kaiken ylle. Takana liian vähän unta, vaikka muuta piti.

Kuopus oli tietenkin toista mieltä. Maitoa, sanoi pieni unipörröinen pää mönkiessään kiinni kylkeeni ja kurkatessaan paitani alle.

Onni on tässä hetkessä, yritin toisella itselleni. Sillä siinähän se oli, auringossa, perheessä, pehmoisiksi nukutuissa lakanoissa. Perjantaikin vielä, onpas ihanaa! Mutta silti aivoni syöksähtivät saman tien tekemättömiin töihin. Juoksen vasta tiistain kohdilla sydän tykyttäen, mutta nyt pitäisi olla jo valmiina laskeutumaan letkein askelin viikonloppuun.

Maiseman takaisin talveen heittänyt lumi oli kuin käsky ottaa askel takaisin myös omassa elämässä. Jokin on vinossa, vaikka kaikki on täydellisesti. Kuluneet kuukaudet elin rehellisesti sitku-elämää, sillä tilanne nyt oli sellainen. Väliaikainen ennen onnen uutta kukoistusta. Sitku mies jää hoitovapaalle on taas paremmin aikaa. Nukkua, olla, nauttia, oppia ja tehdä. Sitku. Sitku. Sitku niin onni.

Ja sitku se hetki on tässä, en saa oikein mistään kiinni. Aika kieppuu edessäni kuin tuulessa pyörivä höyhen. Lällänlällänlieruu, et saa mua kiinni! Mihin se aika oikein on mennyt, joka minun piti saada lisää vuorokausiini? Harmoninen tasapaino tuntuu koko ajan livahtavan käsistäni nurkan taakse juuri kun meinaan saada napattua sen syleilyyni. Minulla on tässä kaikki palikat onneen, mutta en silti hallitse tilannetta.

Olen oppinut ja harjoittelemalla hyväksynyt, että kaikkea ei tarvitse saada nyt. Myöhemminkin ehtii. Olen karsinut ja jättänyt ympärilleni tarkkaan valitut elementit. Ne, joista saan voimaa, ne joita rakastan ja ne, jotka koen merkityksellisiksi. Ja silti joku nakertaa energiaani ja aikaani huomaamatta.

Energiavarastot ovat toki pohjia myöten koluttuja jo valmiiksi, eikä niiden täyttäminen näemmä onnistu ihan niin sutjakasti kuin kuvittelin. Teepannu pitää täyttää ja antaa teelehtien hautua siellä rauhassa. Vasta sitten siitä voi taas kaataa muiden mukeihin.

Esikoinenkin herää. Lakanat kahisevat hetken, ja hän kömpii nojaamaan käsiensä varaan. Ei sanota mitään, vaan katsellaan toisiamme hymyillen. Suurin opettajani, elämäni muuttanut esikoinen. Vaikka tunnistan hänessä samaa malttamattomuutta kuin itsessäni, hän on silti se, joka oli minulle ensimmäisenä opettamassa pysähtymistä. Sitä kuuluisaa hetkessä elämistä. Vähän pakkokin on. Elämä on lapsiperheessä välillä niin kaaosta, että on ihan turha murehtia ensi viikkoa. Katsotaan sitä sitten, mutta juuri nyt halitaan ja kutitellaan pikkuisia masuja.

Ja silti se murehtiminen kaivautuu ulos kolostaan jostain sydämen takaa ja alkaa melskata siinä kesken rauhallisen aamuhetken. Niin paljon tehtävää, niin vähän aikaa! Ahdistu, tee, juokse!

Välillä on vaikeaa erottaa, koska tarvitsisi oikeasti juosta ja koska pysähtyä. Toisinaan tarvitsee tehdä vapaapäiviksi suunnitellut päivät töitä, että tilanne tasaantuu ja mielessä kutkuttavat tai vaihtoehtoisesti jopa ahdistavat työt saa tehdyksi. Ja sitten välillä pitäisi ottaa työpäiviksi suunnitellut päivät vapaaksi, että ajatukset ehtivät leijua ja inspiraatio palautua. Nyt olisi tarvetta molemmille.

Muuten tämä sitku-elämä vain jatkuu. Aina tulee uusi viikko ja uusi syy sanoa sitku. Tahdon elää nytku elämää. Nyt kun onni on tässä.

Jaa: