Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Miten voikin välillä olla näin täydellistä, mietin lauantaina notkuessani Hesarin ja kahvipannun lopun kanssa aamupalapöydässä. Lapset olivat syöneet jo aikoja sitten; toinen taitteli lastenhuoneessa Koululainen-lehden ohjeen mukaan pingviini-origamia ja toinen rakensi puista junarataa, joka ulettui olohuoneesta eteiseen ja sieltä keittiöön kautta takaisin olohuoneeseen. Helmikuun aurinko löysi lepattamaan ruokapöydän kannelle ja kaiuttimista soljui lempeitä säveliä.
Tässä, tämä hetki. Niin täyteen pakattuna onnea, että vaikka sen yrittäisi tallentaa valokuvaan tai lauseisiin, osa pursuisi yli.
Niitä hetkiä on arjessa valtavasti, välillä ihan vain pikaiseen piipahtavia hetkiä, kun onni loiskahtaa voimalla kehon läpi. Tavallisia arjen hetkiä, joita on vaikea selittää. Niin paljon vaikeampi kuin niitä konkreettisiin asioihin tarttuvia hetkiä ja kausia, kun vanhemmuudeltani kampataan jalat alta. Tiedättehän; miten väsy saa silmät verestämään ja ajatukset puuroksi, miten joka paikassa on kuraa ja hiekkaa, miten päivät ovat pelkkää kitinää ja kuinka paljon voi ottaa päähän, kun hartaudella laitettua ruokaa vain pyöritellään lautasella.
Vanhemmuuden ärsytykset etenkin pienten lasten kanssa ovat monesti niin konkreettisia, että niistä on helpompi kertoa ja niihin on muiden helpompi samaistua. Onni on taas utuista ja herkkää, niin paljon monivivahteisempaa ja henkilökohtaisempaa.
Luin lauantain Hesarista Juha Itkosen haastattelun Onnellinen perhe, jossa Itkonen harmittelee juuri tätä: koska lapsiperheen onnea on vaikea pukea sanoiksi, se ei yleensä nouse otsikoihin. Tai blogiteksteihin, kuten omalla kohdallani. Vanhemmuuden karikoissa seilaavat kirjoitukseni ovat aina suosittuja, kun taas arkisia onnenhetkiä välkkyvät tekstit jäävät ainakin ihan vain statistiikan numeroita katsoen kaiken sen taa.
Siitä seuraa helposti se, että lapsiperhearki näyttäytyy putkena räkää, oksennusta, täitä ja unettomia öitä, eikä siinä näkymässä putken päässä siinnä kuin korkeintaan Prisman loisteputkivalot.
Oli myös nostettava käsi ylös, kun Itkonen kuuden vuoden välein syntyneiden neljän lapsen isänä (kolmas ja neljäs lapsi ovat kaksoset) pohtii, että ihmisiä kahlitsee ajatus siitä, että lapsilla pitää olla pieni ikäero. Ja sitten eletään pikkulapsivaihetta keho, mieli ja parisuhde maitohapoilla, kunnes kaaos sitten on ohi ja mennyttä elämänvaihetta muistellaan kuin mitäkin talvisotaa. Vaikka meillä pieni ikäero on mahdollistanut tämän nykyisen melkeinpä autuaan onnellisen rauhanajan, saan itseni kiinni kertomasta sotajuttuja.
Itkonen kertoo Hesarin jutussa epäilevänsä, että nuoret aikuiset saattavat elää harhassa, jossa he lapsia pohtiessaan näkevät kaksi vaihtoehtoa: oma elämä tulee joko muuttumaan lapsiperhehelvetiksi tai sitten se jatkuu hyvänä ja tuttuna. Tähän oli otettu ingressiä myöten mukaan Itkosen ajatukset vapaaehtoisesti lapsettomista, mikä on täysin ymmärrettävästi ärsyttänyt vela-jengiä. Vaikka pointti on lopulta sama:
Elämä muuttuu joka tapauksessa, lapsien kanssa tai ilman. Yllätyksiä, onnea, kriisejä, surua, iloa ja merkityksellisyyttä on luvassa, oli sitten lapsiperheellinen tai ei. Ajatus siitä, että elämä pysyisi samanlaisena vuodesta toiseen ei pidä paikkansa, onneksi. Tämän olen huomannut, kun olen kasvanut lapsiperheelliseksi yhdessä läheisteni kanssa, joihin mahtuu perheellisiä, lapsettomuudesta kärsiviä ja lapsettomuuden vapaaehtoisesti valinneita. Elämä täyttyy ja toisaalla jää vajaaksi, lähti tienhaarasta kulkemaan mihin suuntaan tahansa.
Ja tämä on jotakin, mitä toivoisin voivani sanoa sille minulle, joka vajaa kymmenen vuotta sitten odotti esikoistaan ystäväpiirin ensimmäisenä ja kauhuissaan uskoi menettävänsä itsensä perheellistymiselle. Näin silloin vain sen, mitä minulla oli ja minkä pelkäsin menettäväni, mutta en osannut haaveilla, mitä minulla voisi olla uudessa elämäntilanteessa.
Enkä toki voi moittia siitä itseäni. Ihan samanlainen pakokauhuinen jarru iskee päälle yhä nykyäänkin, kun viimeisien (mahdollisesti) hedelmällisten vuosien valuessa on tullut tarve pohtia, olemmeko nyt tosiaan ihan varmoja, että perheemme on kokonainen. En juurikaan osaa nähdä, mitä iltatähti voisi tuoda mukanaan perheeseemme, kun pelot tämän nykyisen tutun ja ihanan menettämisestä ryskyvät hentoisten toiveiden yli.
Vaikka mikään ei säily täysin ennallaan ikuisesti, vaan elämä kulkee eteenpäin, tienhaarasta toiseen.
Saanko kysyä?
Millaista Helsingissä on olla vanhempi, ja tukea lasta ja elää mukana tän kehityksessä, kun ympärillä on niin paljon korkeasti koulutettuja ja menestyjiä.
Toki muuallakin Suomessa, mutta pääkaupungissa aivokapasiteettia ja uraihmisiä on eniten.
Aina on päiväkodissa ja koulussa joku, joka oppinut aiemmin lukemaan, aina joku lapsi, jonka vanhemmat on opettaneet sen puhumaan tieteistä ja taiteista kuin 30-vuotias. Oma lapsi ei olekaan kaikessa paras, toisin kuin pienessä kyläkoulussa maalla, jossa 6 oppilasta.
Miten vanhempi voi elää lannistumatta ja tuleeko paineita että oma lapsi ei pärjää tai että kilpailu kaikesta on niin kovaa?
Tätä miettinyt, kamppailen kouluikäisten vanhempana vieläkin näiden vertailevien tuntemusten kanssa.
Toki saa kysyä!
Olen vain ehkä vähän huono vastaamaan tähän, sillä en tunnista tätä lannistumista omasta vanhemmuudesta, mutta ehkä joku muu tunnistaa ja voi kertoa omia ajatuksiaan.
Itselleni kun mahdollisuus antaa omille lapsille kaupunkilapsuus on ilo, jonka olen tietoisesti maalla kasvaneena tehnyt. On onni, että heillä ympärillään erilaisia tapoja elää ja olla, että on valinnanvaraa niin harrastuksissa kuin ystäväpiireissä (tämä jälkimmäinen ei tietenkään ole itsestäänselvyys yhtään missään, mutta tarkoitan tällä sitä, että ei niin helposti jää ulkopuolelle, kun on teoriassa parempi mahdollisuus löytää isosta laumasta kaltaisiaan).
Mutta kun mainitsit lukemisen, se kyllä resonoi omissakin tuntemuksissa. Mutta siihenkään ei niinkään ole syynä vertailu muihin, vaan itseeni. On vaatinut valtavasti ajatustyötä saada itseni ymmärtämään, että vaikka itse rakastan lukemista, lapseni eivät ole kopioitani, tässäkään. Olisi niin paljon helpompi tukea vahvuuksia ja kiinnostuksenkohteita, jos ne tunnistaisi itsessään, mutta tässäkin asiassa kävi klassisesti, että lapset tuntuvat opettavan enemmän minua kuin minä heitä 🙂
Hämmentävää, sitä se on. Kun itse raahautuu aivan kuittina kotiin haettuaan lapsen hoidosta ja on onnellinen, kun saa perheen ruokittua, pesulle ja petiin yhteisen löhöilyn ja kuulumistenvaihdon kautta, pomppaa välillä mieleen lapsen päikkykaverit, jotka harrastavat 2-5 lajia parhaimmillaan joka arki-ilta.
Olen ihan rehellisen ymmälläni siitä, millä ajalla ne vanhemmat palautuvat vai tarvitseeko mun mieli vaan enemmän aikaa/rauhaa palautumiseen. Plus että mistä kaikkeen harrastamiseen on rahaa. Että ainakin tällaista ”painetta” tulee vastaan Helsingin keskustassa.
Ah, harrastusrumba, lemppari-inhokkini 😀 Meillä täällä lähiössä saa olla tällaisista harrastuksiin liittyvistä ulkopuolelta tulevista paineista täysin vapaa, tai ainakaan ne eivät ole tarranneet minuun kiinni. Mutta sen sijaan tässäkin paine tulee lasten suunnalta.
Pikkujengi tahtoisi harrastaa vaikka ja mitä – ja ymmärtäähän sen, kun on etenkin näin maalaisvinkkelistä katsottuna ihan loputon määrä harrastuksia, joista valita. Itse olen kuitenkin joutunut asettaa rajat harrastuksille sekä oman että lasten jaksamisen kannalta. Kaksi aikataulutettua harrastusta viikkoon per mukula on ollu ihan ehdoton maksimi (ja näistä toisen, lasten ja minun yhteisen pianoharrastuksen, järjestin helpommaksi opella, joka tulee opettamaan meille kotiin). En vain jaksaisi sitä kuljettelua ja muuta säätöä enempää, en vaikka sitä on jakamassa puoliso ja lasten harrastuskaverien vanhemmat. Ja vaikka nyt toinen lapsista kulkee jo itse harrastuksiinsa (IHANAA!), pitää silti olla tarkkana, että lapsi saa palauduttua ja levättyä tarpeeksi, sillä sen ymmärtäminen on lapselle hankalaa (ei ihme, onhan se aikuisellekin monesti sitä).
Ilolla olen kuitenkin tarttunut koulupäivien jälkeen oleviin kerhomahdollisuuksiin. Siellä on paljon lapsia innostavia juttuja tarjolla, niihin voi kulkea itsekseen siinä kuin iltapäiväkerhoonkin, päiväharrastukset eivät kuormita iltoja ja kerhomaksutkin ovat ainakin keskituloiselle varsin kohtuullisia.