Eilen illalla pakkasimme miehen kanssa Islannissa matkalaukkuja. Esikoinen ja kuopus vetivät sillä aikaa yhdessä tuumin petivaatteet sekä tyynyt keskelle majapaikkamme olohuonetta ja aloittivat leikin, jonka vain toinen heistä ymmärsi yhtä hyvin kuin toinen. Siinä ne möyrivät, kikattivat, hyppivät ja halailivat yhdessä pari tuntia. Ei tullut marinaa, riitaa tai edes itkua pitkästä ilosta. Ainoastaan onnea ja hauskuutta siitä, että toinen on siinä. Kaverina, siskona ja veljenä.

Miten mä nautinkaan siitä näystä. Siinä edessäni hehkui onnellisena sitä sisarussuhdetta, jota viime talven pimeinä hetkinä epäilin olevaksi. Kahden lapsen kanssa tunsin olevani välillä loputtoman, riitaisan ja väkivaltaisen jääkiekkomatsin väsynyt erotuomari. Koska talvi oli muutenkin raskas, se aamusta iltaan jatkuva tappelu, kiusaaminen ja huuto saivat välillä epätoivoiseksi. Miksi ne eivät tajua, minkä ihanuuden me olemme heille suoneet?

Se että uskaltauduimme toivomaan toista lasta, oli kaiken muun ohessa paljon omien sisaruskokemuksiemme ohjailemaa. Miehellä on neljä sisarusta, minulla kolme. Olisin ihan eri ihminen, jos en olisi saanut kasvaa pesueemme esikoisena. Nuorimmaisiin sisaruksiini mulla on ikäeroa niin paljon, että ennen täysikäisyyttäni ehdin vaihtaa kunnioitettavan määrän vaippoja. Nuorin siskoni kulki vauvana mukana mopolta haisevassa kaveriporukassani ja oppi laulamaan Apulannan tahtiin anna mulle piiskaa. Veli taas syntyi mun asuessa jo omillani, ja hän yökyläili luonani liian iso reppu selässä ja nalle kainalossa. Heihin rakkauteni on aina ollut isosiskomaisen huolehtivaa.

Vanhin pikkusiskoni on mua kolme vuotta nuorempi. Hänen kanssaan olimme se rämäpäinen kaksikko, paita ja peppu. Harvassa ovat ne lapsuusmuistot, joihin ei liity siskoni. Kesäisin hypimme paljain varpain mansikkamaan sadetuslatteiden väleissä ja talvisin riippusillalta alas lumikonoksiin. Hän oli se rakas ja ärsyttävä pikkusisko, joka oli siinä, vaikka välillä olisi muuta toivonutkin. Hän polki pienellä pyörällään perässä uimaan, vaikka minä yritin kavereiden kanssa fillaroida niin lujaa kuin pääsimme ja eksyttää hänet matkalla. Minä työnsin hänet nokkosojaan, ja meikkikokeiluissani ripsentaivuttimen kanssa hänen toisen silmänsä ripset irtosivat. Sidoin hänet tuoliin kiinni, lättäsin purkan kiukuspäissäni hänen päähänsä ja kiipesin puuhun niin korkealle, että hän ei päässyt perässä. Mutta silti hän pysyi siinä, onneksi. Typerä, ihana, rasittava ja rakas siskoni.

Sellaisen sisarussuhteen minä toivoin voivani antaa esikoiselle ja sitä myötä myös kuopukselle. Tyypin siihen vierelle kulkemaan toivottavasti loppuiäksi, kasvattamaan, jakamaan lapsuusmuistot, tappelemaan samoista leluista ja supisemaan iltaisin salaisuuksia imuriputken toisesta päästä toiseen päähän. Vaikka aistin lasten välissä olevan tiiviin yhteyden, viime talvena tuli kuitenkin toistuvasti päiviä, kun mietin, ettei tästä tule yhtään mitään. Synkimpinä hetkinä mietin, että olenko minä vähän kuin koiranomistaja, joka on ottanut koiralle kaveriksi toisen koiran. Ja sitten ne koirat eivät tule kuukausienkaan totuttelun jälkeen toimeen keskenään, vaan kaikki laumassa voivat huonosti.

Ja nyt he leikkivät siinä. Hakevat lisää tyynyjä ja tekevät kuperkeikkoja. Tai isosisko näyttää, miten kuperkeikkoja tehdään ja pikkuveli taputtaa käsiään innoissaan yhteen ja pulputtaa yksivuotiaan puhettaan. Jokainen leikkien lomasta kuuluva ilokujerrus paikkaa niitä huolen, väsymyksen ja riittämättömyyden tunteen aiheuttamia reikiä sisälläni. Tarvittiin vain aikaa. Tarvittiin vauvan kasvamista. Lapset ovat erilaisia, ja joillakin menee kauemmin aikaa luopua ainoan lapsen valtikastaan. Joku kipuilee sitä vahvemmin, joku tarvitsee siihen paljon enemmän tukea ja huomiota vanhemmiltaan. Joku lapsi ottaa mukisten kakkospaikkansa, toinen pitää jo vauvana puoliaan muristen.

Nyt niitä hetkiä on koko ajan useammin, kun noilla kahdella on ihan omat juttunsa ja sellainen side välillään, johon edes minä en ylety. Molemmat pitävät yhä tiukemmin huolta toisistaan, rakastavat ja riitelevät. Halaavat ja karjuvat. Ja hekin ovat selvästi ylpeitä siitä, että ovat he, tehotiimi, erottamaton parivaljakko, sisko ja veli.

Jaa: