Kymmenen vuotta sitten olin 25-vuotias ja muutin asumaan Helsinkiin. Alkuun vain arkipäiviksi, sitten kokonaan ja lopulta puolisokin seurasi perästä. Mutta tammikuussa 2009 mikään ei vielä ollut varmaa, kun tungin matkalaukkuun parit astiat, muutaman pyyhkeen sekä lakanat ja muutin asumaan kimppakämppään Hakaniemen torin laidalle.
Medianomi-opintoni olivat tuolloin loppusuoralla, ja olin hakenut ja päässyt viimeiseen kolmen kuukauden harjoitteluun Olivia-lehteen. Se oli iso askel. Olin tietoisesti hypännyt pois uutis- ja sanomalehtikarsinasta, johon opiskelut selkeästi ohjasivat. Tai sitten se oli vain oma mieleni, joka oli kehitellyt mielessään teorian, jonka mukaan journalistin juuri oikealla tavalla uskottavan beigen trenssin saa vain, jos keskittyy uutisiin.
Opintojen kuluessa olin kuitenkin alkanut tajuta, että uutisissa tekemisen raamit olivat liian ahtaat. Tahdoin tehdä tarinallisempia juttuja, kirjoittaa faktaa viihdyttävästi ja etäällä pysyvän toimittajatyön sijaan tuoda juttuihin mukaan myös itseäni. Halusin voida leikkiä kielellä ja tuoda teksteihin mukaan persoonaani. Sitä sai toki tehdä rajatusti sanomalehtimaailmassakin, jossa olin alkanut yhä enemmän tehdä viikonvaihteen pidempiä juttukokonaisuuksia, kolumneja ja tarinallisia tapahtumareportaaseja.
Silti tuntui, että olin väärässä paikassa. Harjoittelu Oliviassa oli opintojaan päättävälle opiskelijalle ainutlaatuinen tilaisuus päästä kokeilemaan elämää karsinan ulkopuolella. Keveiden juttujen lisäksi Oliviassa käsiteltiin yhteiskunnallisia teemoja ja pöyhittiin vaikeita asioita tehden niistä antoisia ja viihdyttäviä lukukokemuksia. Se oli kaikkea, mitä saatoin mielenkiintoiselta työpaikalta ja opettavaiselta harjoittelupaikalta toivoa.
Silti ja juuri siksi olin oksentaa jännityksestä, kun ensimmäisen kerran avasi Hakaniemen Ympyrätalossa sijainneen toimituksen ovet.
Lehden toimitus kuitenkin otti untuvikon mukaan omaan arkeensa, ja opin muutamassa kuukaudessa enemmän kuin koskaan tenttikirjoja lukemalla. Moni silloin kohtaamani henkilö on ollut isosti vaikuttamassa opeillaan ja suosituksillaan siihen, missä olen nyt. Hengitin onnesta ymmyrkäisenä aikakausilehtiarkea. Kiire sielläkin oli, mutta juttuihin oli aikaa paneutua ja niitä ehdittiin viilata yhdessä. Istuin toimituspalavereissa, joissa suunnittelimme yhtä aikaa ensi kuun lehteä ja koko seuraavaa vuotta.
Sain oman työpisteen, josta oli näkymät Töölönlahdelle. Kuljin toimituksen kaarevia käytäviä ja mietin onni rinnassa läikähdellen, että ihan tosissaniko minä saan olla osana tätä kaikkea.
Harjoitteluviikkojen aikana pääsin syvemmälle pitkien tarinallisten artikkelien maailmaan ja olin mukana koko päivän kestävissä kuvauksissa, jotka lehteä lukiessaan saattaa ohittaa muutamassa minuutissa tai vain selata läpi. Ymmärsin, miten monen ihmisen duunia, minkälaista asiantuntemusta ja miten monta työvaihetta kepeän muotijutun tai kauneusartikkelin tekeminen vaatii. Ymmärsin, minkälaisia juttuja ostettiin ulkopuolelta, mistä oli hyötyä tulevaisuudessa, kun elätin itseni freelancerina.
Pääasiallinen harjoitteluhommani oli kuitenkin olla starttaamssa yhdessä muun tiimin kanssa Olivian uusia nettisivuja. Kun sivusto sitten oli auki, tuotin sinne niin tekstiä, kuvia kuin videota. Samaan aikaan tehtiin myös suomalaista blogihistoriaa, kun Bonnier osti Olivian nettisivuille yhden sen hetken suosituimmista blogeista, Honey Junkie -nimimerkin ylläpitämän Paras aika vuodesta -blogin. Yhä tänä päivänä tuo pioneeribloggaajan blogi on yksi suosikeistani. Nykyään blogi kulkee nimellä Notes on a life, ja nimimerkin sijaan Stella Harasek pitää sitä ihan omalla nimellään. Enpä olisi silloin uskonut, miten paljon tämä kaikki tulisi vaikuttamaan työhöni tulevaisuudessa.
Harjoittelupäivien jälkeen iltaisin otin uutta kaupunkia haltuun pala palalta ja katu kadulta. Lenkkeilin Töölönlahdella, joka siihen asti oli ollut vain tapahtumapaikka kirjoissa tai maisema televisio-ohjelmissa. Kävin luonaalla Silvopleessa ja Sävelessä. Ostin salikortin Hakaniemen torin alla olevalle salille, ja opin hiljalleen sanomaan lähikauppaani Alepaksi, ei Saleksi. Moni opiskelukaveri oli samoihin aikoihin muuttanut Helsinkiin, ja kävimme yhdessä eväsretkillä Tervasaaressa, luistelemassa Teatterikorkeakoulun takana Väinö Tannerin kentällä ja kaljalla Kallion baareissa.
Välillä puoliso tuli viikkovapaillaan kylään Turusta. Vuokrasimme Karhupuiston Makuunista elokuvia ja katselimme niitä sängyssä samalla nuudeleita syöden – eihän minulla ollut ruokapöytää. Kivitalon korkeaan huoneeseen liian lyhyet verhot olin sentään saanut ystävältä lainaan, ja kirpparilta oli löytynyt liian pieni matto, koruteline ja sivupöytänä toimiva jakkara. Tunnelmaa tuovan vanhan maapallovalaisimen siskoni oli dyykannut minulle roskalavalta. Muut tavarat kulkivat matkalaukussa, sillä viikonlopuiksi matkustin kotiin Turkuun. Kolmessa kuukaudessa aloin tunnistaa samat vakkarinaamat, jotka myös istuivat Helsingistä Turkuun lähtevän junan kyytiin perjantaisin kello viisi.
Harjoittelun jälkeen minua pyydettiin jatkamaan osa-aikaisena Olivian nettitoimittajana ja sen jälkeen kesätoimittajana. Jos lottoaisin, se olisi ollut päävoitto, jolla muuttaa elämänsä suunnan. Kimppakämppäni vuokrasopimuksen kuitenkin purin, sillä kolme kuukautta oli tehnyt selväksi, että talosta olivat muuttaneet pois kaikki muut päivärytmissä elävät. Yläkerrassa soitettiin jazzia yöt läpeensä (koska kuulemma seinät ovat täynnä salakuuntelulaitteita) ja viereisen rapun seinänaapuri taasen viihdytti itseään öisin laittamalla kämppänsä irtaimistoa palasiksi.
Ennen uuden asunnon löytymistä sain Helsinki-päivinä punkata Alppilassa asuvan siskoni ja hänen silloisen kumppaninsa kotona. Laitoimme yhdessä ruokaa, kuuntelimme musiikkia ja pötköttelimme kasassa olohuoneen sohvalle pedatussa sängyssäni.
Muuten elelin turkulaisena puolisoni kanssa Puutarhakadun kodissamme, jossa huomasimme miettivämme yhä useammin, josko siirtäisimme sen varsinaisen kotimme Turun sijaan Helsinkiin. Minulle ajatus paluusta vanhaan ei enää tuntunut omalta, ja puoliso voisi työllistyä myös Helsingissä. Minä olin seurannut häntä Tampereelta Turkuun, nyt olisi hänen vuoronsa seurata minua Turusta Helsinkiin.
Keväällä löysin ilmoituksen kruununhakalaisesta kommuunista, josta alivuokrattiin huonetta pariksi kuukaudeksi. Kannoin ne muutamat astiani, pari pyyhettäni ja lakanani Maariankadulle, jossa punkkasin jättimäisen arvohuoneiston vanhassa pienessä palvelijahuoneessa. Aamuisin laskettelin rämisevällä punaisella mummiskallani pitkin Kruununhaan mukulakivikatuja kohti Hakaniemeä ja tunsin pökerryttävää onnea ja varmuutta siitä, miten tulevaisuus on tässä.
Valmistujaisjuhliani vietettiin alkukesästä 2009 minun ja puolison ensimmäisessä yhteisessä Helsingin kodissa Vallilassa. Katoimme juhlapöydän Sturenkadulla sijaitsevan kotimme sisäpihalle, ja taloyhtiön yhteinen grilli oli kuumana koko illan. Muutto Turusta oli tapahtunut niin liukuvasti, että en oikeastaan edes ikävöinyt kaupunkia, jossa olimme eläneet neljän vuoden ajan ja johon olimme kotiutuneet ja elämämme rakentaneet. Kahden kaupungin välillä eläminen tosin jatkui vielä melkein puoli vuotta, kun oli puolison vuoro suhailla junalla kahden kaupungin väliä ja nukkua kavereiden nurkissa. Loppusyksystä 2009 hänkin sai töitä pääkaupunkiseudulta. Melkein vuosi siinä siis meni, kun meistä tuli kokonaan helsinkiläisiä.
Ja nyt siitä alusta on kymmenen vuotta. Tulen aina olemaan junantuoma – enemmän hesalainen kuin stadilainen. Ja luulen, että juuri siksi tykkään tästä kotikaupungistani niin valtavasti. Se tuntuu minulta, mutta muualta tulleena sen jokaista kulmaa katsoo aina vähän eri tavalla. Tutuistakin paikoista voi löytyä seikkailuita, kun niitä katsoo silmin, jolle mikään tässä ei vieläkään ole arkipäiväisen tylsää tai itsestään selvää.
Itselläni tulee kuunvaihteessa täyteen 16 vuotta stadilaiselämää. Nyt tuntuisi tosi oudolta ajatella asuvansa muualla, vaikka aikoinaan olikin hetkiä, kun olin lopenkyllästynyt pitkiin välimatkoihin ja muuhun ison kaupungin hankaluuteen. Kaikkeen tottuu ja oma jälkikasvu vielä tuntuu ihan eri tavalla juurruttavan tiettyyn paikkaan.
En minäkään itseäni ja meitä enää osaisi muualle kuvitella – mitä nyt ehkä vuodeksi tai pariksi ulkomaille 🙂
Jälkikasvu tosiaan juurruttaa, ja alkuun vähän pyristelin sitä vastaan, kunnes olen tajunnut nauttivani siitä. Meidän ei koskaan pitänyt jäädä Herttoniemeen, vaan muuttaa heti takaisin kantakaupunkiin, kun olisimme ehtineet maksaa asuntolainaa tarpeeksi pois ja ”paluumuuttoon” olisi varaa. Mutta kas, nyt en ihan helposti näiltä sijoitani enää lähtisi. Nämä ovat lapsen lapsuuden maisemat, ihmiset ja talot, ja siksi myös itselleni niin tärkeitä.
Mulla on menossa 21. vuosi pääkaupunkiseudulla (enemmän vuosia täällä kuin pohjoisessa). Ensin 6 vuotta vuotta espoolaisena (muutin opiskelemaan ja tulin elämäni ekaa kertaa Helsinkiin yöjunalla, mukana rinkka ja mummofillari, siitä sitten ajelin rautatieasemalta Lauttasaaren kautta Espooseen tutustumaan kimppakämppään josta olin saanut huoneen tasan viikko ennen opintojen alkua, voi nuoren rohkeutta). Helsinkiin muutto oli silti parasta, Munkkiniemi oli ihana paikka asua. Elämä on sen jälkeen valunut asunto asunnolta kohti keskustaa ja kyllä vahvasti koen olevani kotona stadissa. Junantuomasta (kirjaimellisesti) en paljasjalkaiseksi stadilaiseksi muutu, mutta hesalainen ei koe olleeni enää vuosiin (ja onhan kotona paljasjalkainen stadilainenkin kasvamassa).
Mahtava tarina saapumisesta pääkaupunkiseudulle! Vähän jopa huomasin ikävän huolettomiin nuoruusvuosiin nipistävän vatsaa 🙂
Mä pidän mielelläni kiinni ripauksesta hesalaisuuutta – ehkä senkin takia, että minulle yritetään monesti somepreesenssini takia laittaa harteille jotain stadilaishipsterin viittaa (negatiivisessa mielessä siis). En tiedä miksi, sillä olen kuitenkin tällainen pikkukylän kasvatti, joka on kaupunki kerrallaan valunut Pohjanmaalta Helsinkiin ja Helsingissä lopulta lähiöön. Mutta oli miten oli, sitä hipsterimielikuvaa on kiva vähän tökkiä vastakarvaan 😀
En voi olla tätä sä taas sanomatta, koska toisen kehu ei koskaan tee pahaa. Mutta siis mä olin tuolla, hakaniemen kimppakämpässä, Turun junassa ja Väinö Tannerin luistinradalla, oot super lahjakas ja mukaansa tempaava kirjoittava, vau!
Eikä, ihana kuulla! <3 Itse rakastan tarinoissa, tosissa ja fiktioissa, just sitä, että pääsen mukaan niihin tekstien maisemiin. Niin parasta, jos omat kirjoitukseni saavat aikaan palasen samaa!
Voi Olivia! Se oli niiiin hyvä lehti, voi miksi miksi sitä ei enää ole. (En halua tietää mitään raadollisia vastauksia)
Jäi kommentoimatta sinne hääpukupostaukseen, että muistan sen kirjoittamasi jutun Minna Hedburnista! Aikamoinen unelma suunnitella hääpukuja Englannissa.
No äläpä! Se lehti oli mun lemppareista lempparein – sekä lukijana että tekijänä <3 Trendi on ilokseni ottanut nykypäivänä mukaan yhteiskunnallista otetta enemmän, mutta silti, voi Olivia!
Ja ei ole totta! Sinä olet kolmas, joka kommentoi muistavansa tuon jutun. Jonka kirjoitin siis kymmenen vuotta sitten. Uskomatonta ja niin hienoa!
Kolmatta vuotta helsinkiläisenä. Haluaisin kotiutua, mutta en pysty. Ehkä tulin tänne liian myöhään, vasta päälle kolmekymppisenä. Ehdin jo juurtua muualle. Kaipaan pienempään ja pohjoisempaan paikkaan.
Vaikka nyt on kaunista, talvet ovat enimmäkseen ihan kamalia. Merkittävä osa vuodesta kuluu siihen, että ihmiset odottavat jotain: Että jokin vuodenaika olisi ohi. Että tulisi jo se seuraava. Että voisi lentää jonnekin kauas, olosuhteita karkuun. Sydäntalvea ei oikeastaan ole ollenkaan, ihanin vuodenaika puuttuu kokonaan.
Kulttuuritarjontaa on toki enemmän kuin pikkukaupungissa, mutta lopulta pikkukaupungissa ehtii enemmän osallistua, koska aikaa ei kulu ison kaupungin hankaluuksiin, kulkemiseen, ruuhkaan ja sen semmoiseen.
Helsingissä piinaa krooninen kiire: päikkärin opettajien kanssa ei turista päivän päätteeksi muuten vaan, muskariopet tai muut harrastusten ohjaajat eivät tule sillä lailla tutuiksi kuin pienemmässä kaupungissa. En tiedä, olenko vieläkään nähnyt kaikkia naapureitani. Isovanhemmat ovat kaukana.
Töiden takia on kuitenkin pakko olla täällä. Lapsi juurtuu, siitä tulee oikea stadilainen. Minä olen ikuisesti junantuoma ja sillä tavoin me tavallaan olemme eri paikasta kotoisin, minä ja lapsi 🙁
Kauniisti ja haikeasti kirjoitettu. Samaistun, vaikka muutin Helsinkiin jo yli kymmenen vuotta sitten. Helsinki on koti, ja pidän kaupungista ja niin monesta asiasta täällä, mutta silti toisinaan minäkin kaipaan pohjoisempaan. En tiedä, haluaisinko oikeasti muuttaa, jos voisin, mutta kun ajattelen asiaa niin, että entäs jos asunkin aina täällä, vanhenen täällä, tuntuu ontolta.
Minullakin on lapsi. On välillä vaikea muistaa, että kaikki se, mihin olen täällä oppinut ja tottunut, on lapselleni todennäköisesti joskus kaikista tutuinta ja kotoisinta.
Voi että, niin kurja kuulla. Se, että ei tunne oloaan kotoisaksi vaikuttaa ihan kaikkeen. Mä itse koen olevani melko helposti kotiutuvaa sakkia, mutta toki juuret vaikuttavat mullakin. Itselläni se on kuitenkin enemmän henkistä kipuilua: olen ylpeä pohjalaisista, mutta samalla pyristelen tietoisesti eroon monesta asiasta, joiden koen olevan juurikin lakeuksien ja siellä vallitsevan ilmapiirin minuun leimaamia.
Jännä ajatella, olisinko kotiutunut niin hyvin, jos olisin muuttanut vasta kolmisen vuotta sitten. Oli hyvin lähellä, ettemme jääneet asumaan Turkuun. Tehtiin jo asuntotarjouskin ihan keskustan tuntumassa olevasta vanhasta puutalo-osakkeesta, jossa oli lankkulattiat, korkeat huoneet ja takapihalla puisto. Miten erilaista elämä olisi, jos olisimmekin olleet kiinni asunnossa, kun olisin tajunnut, että minua puoleensa vetävät työt ovat Helsingissä.
En koskaan nuorena ajatellut, että päätyisin Helsinkiin. Se tuntui jotenkin liian isolta ja hallitsemattomalta. Tampere oli haavekaupunkini, jossa pari vuotta asuttiinkin. Ja sielläkin voitaisiin hyvinkin asua edelleen, ellei sattumukset peräjälkeen olisi vieneet meitä Turkuun ensin vain toviksi ja lopulta neljäksi vuodeksi.
Mutta Helsingin talvet joo, noin yleensä ne ovat totaalisen paskaa. Tämä lumi, mitä nyt ollaan saatu, tekee kaikesta heti niin paljon parempaa ja ihanaa. Ja näin tammi-helmikuun vaihdetta lähestyessä aurinkoakin näkyy jo usein. Mutta se parin kuukauden ajan kestävä marraskuu. Se on paha. Pohjoisessa pimeys on hellää ja suojelevaa, täällä kipinöivää ja raskasta. Välillä mietin, että viettäisin ne kuukaudet jossain Pohjoisessa ja palaisin sitten Helsinkiin. Ehkä joskus lasten muutettua omilleen niin teenkin.
Kun sinulla on joskus aikaa ja tunnelma kohdillaan, niin kuuntele Jore Marjarannan Niin kaunis on Helsinki nyt. Minä rakastan tätä kaupunkia!
Mä kuuntelin sen just ekaa kertaa, Oodin parvella istuessa, Helsingin yllä tupruttavaa lumisadetta katsellen <3