Lahiomutsi Vuosi 2009 Muutto Helsinkiin-2496

Kymmenen vuotta sitten olin 25-vuotias ja muutin asumaan Helsinkiin. Alkuun vain arkipäiviksi, sitten kokonaan ja lopulta puolisokin seurasi perästä. Mutta tammikuussa 2009 mikään ei vielä ollut varmaa, kun tungin matkalaukkuun parit astiat, muutaman pyyhkeen sekä lakanat ja muutin asumaan kimppakämppään Hakaniemen torin laidalle.

Medianomi-opintoni olivat tuolloin loppusuoralla, ja olin hakenut ja päässyt viimeiseen kolmen kuukauden harjoitteluun Olivia-lehteen. Se oli iso askel. Olin tietoisesti hypännyt pois uutis- ja sanomalehtikarsinasta, johon opiskelut selkeästi ohjasivat. Tai sitten se oli vain oma mieleni, joka oli kehitellyt mielessään teorian, jonka mukaan journalistin juuri oikealla tavalla uskottavan beigen trenssin saa vain, jos keskittyy uutisiin.

Opintojen kuluessa olin kuitenkin alkanut tajuta, että uutisissa tekemisen raamit olivat liian ahtaat. Tahdoin tehdä tarinallisempia juttuja, kirjoittaa faktaa viihdyttävästi ja etäällä pysyvän toimittajatyön sijaan tuoda juttuihin mukaan myös itseäni. Halusin voida leikkiä kielellä ja tuoda teksteihin mukaan persoonaani. Sitä sai toki tehdä rajatusti sanomalehtimaailmassakin, jossa olin alkanut yhä enemmän tehdä viikonvaihteen pidempiä juttukokonaisuuksia, kolumneja ja tarinallisia tapahtumareportaaseja.

Silti tuntui, että olin väärässä paikassa. Harjoittelu Oliviassa oli opintojaan päättävälle opiskelijalle ainutlaatuinen tilaisuus päästä kokeilemaan elämää karsinan ulkopuolella. Keveiden juttujen lisäksi Oliviassa käsiteltiin yhteiskunnallisia teemoja ja pöyhittiin vaikeita asioita tehden niistä antoisia ja viihdyttäviä lukukokemuksia. Se oli kaikkea, mitä saatoin mielenkiintoiselta työpaikalta ja opettavaiselta harjoittelupaikalta toivoa.

Silti ja juuri siksi olin oksentaa jännityksestä, kun ensimmäisen kerran avasi Hakaniemen Ympyrätalossa sijainneen toimituksen ovet.

Lehden toimitus kuitenkin otti untuvikon mukaan omaan arkeensa, ja opin muutamassa kuukaudessa enemmän kuin koskaan tenttikirjoja lukemalla. Moni silloin kohtaamani henkilö on ollut isosti vaikuttamassa opeillaan ja suosituksillaan siihen, missä olen nyt. Hengitin onnesta ymmyrkäisenä aikakausilehtiarkea. Kiire sielläkin oli, mutta juttuihin oli aikaa paneutua ja niitä ehdittiin viilata yhdessä. Istuin toimituspalavereissa, joissa suunnittelimme yhtä aikaa ensi kuun lehteä ja koko seuraavaa vuotta.

Sain oman työpisteen, josta oli näkymät Töölönlahdelle. Kuljin toimituksen kaarevia käytäviä ja mietin onni rinnassa läikähdellen, että ihan tosissaniko minä saan olla osana tätä kaikkea.

Harjoitteluviikkojen aikana pääsin syvemmälle pitkien tarinallisten artikkelien maailmaan ja olin mukana koko päivän kestävissä kuvauksissa, jotka lehteä lukiessaan saattaa ohittaa muutamassa minuutissa tai vain selata läpi. Ymmärsin, miten monen ihmisen duunia, minkälaista asiantuntemusta ja miten monta työvaihetta kepeän muotijutun tai kauneusartikkelin tekeminen vaatii. Ymmärsin, minkälaisia juttuja ostettiin ulkopuolelta, mistä oli hyötyä tulevaisuudessa, kun elätin itseni freelancerina.

Pääasiallinen harjoitteluhommani oli kuitenkin olla starttaamssa yhdessä muun tiimin kanssa Olivian uusia nettisivuja. Kun sivusto sitten oli auki, tuotin sinne niin tekstiä, kuvia kuin videota.  Samaan aikaan tehtiin myös suomalaista blogihistoriaa, kun Bonnier osti Olivian nettisivuille yhden sen hetken suosituimmista blogeista, Honey Junkie -nimimerkin ylläpitämän Paras aika vuodesta -blogin. Yhä tänä päivänä tuo pioneeribloggaajan blogi on yksi suosikeistani. Nykyään blogi kulkee nimellä Notes on a life, ja nimimerkin sijaan Stella Harasek pitää sitä ihan omalla nimellään. Enpä olisi silloin uskonut, miten paljon tämä kaikki tulisi vaikuttamaan työhöni tulevaisuudessa.

Harjoittelupäivien jälkeen iltaisin otin uutta kaupunkia haltuun pala palalta ja katu kadulta. Lenkkeilin Töölönlahdella, joka siihen asti oli ollut vain tapahtumapaikka kirjoissa tai maisema televisio-ohjelmissa. Kävin luonaalla Silvopleessa ja Sävelessä. Ostin salikortin Hakaniemen torin alla olevalle salille, ja opin hiljalleen sanomaan lähikauppaani Alepaksi, ei Saleksi. Moni opiskelukaveri oli samoihin aikoihin muuttanut Helsinkiin, ja kävimme yhdessä eväsretkillä Tervasaaressa, luistelemassa Teatterikorkeakoulun takana Väinö Tannerin kentällä ja kaljalla Kallion baareissa.

Välillä puoliso tuli viikkovapaillaan kylään Turusta. Vuokrasimme Karhupuiston Makuunista elokuvia ja katselimme niitä sängyssä samalla nuudeleita syöden – eihän minulla ollut ruokapöytää. Kivitalon korkeaan huoneeseen liian lyhyet verhot olin sentään saanut ystävältä lainaan, ja kirpparilta oli löytynyt liian pieni matto, koruteline ja sivupöytänä toimiva jakkara. Tunnelmaa tuovan vanhan maapallovalaisimen siskoni oli dyykannut minulle roskalavalta. Muut tavarat kulkivat matkalaukussa, sillä viikonlopuiksi matkustin kotiin Turkuun. Kolmessa kuukaudessa aloin tunnistaa samat vakkarinaamat, jotka myös istuivat Helsingistä Turkuun lähtevän junan kyytiin perjantaisin kello viisi.

Harjoittelun jälkeen minua pyydettiin jatkamaan osa-aikaisena Olivian nettitoimittajana ja sen jälkeen kesätoimittajana. Jos lottoaisin, se olisi ollut päävoitto, jolla muuttaa elämänsä suunnan. Kimppakämppäni vuokrasopimuksen kuitenkin purin, sillä kolme kuukautta oli tehnyt selväksi, että talosta olivat muuttaneet pois kaikki muut päivärytmissä elävät. Yläkerrassa soitettiin jazzia yöt läpeensä (koska kuulemma seinät ovat täynnä salakuuntelulaitteita) ja viereisen rapun seinänaapuri taasen viihdytti itseään öisin laittamalla kämppänsä irtaimistoa palasiksi.

Ennen uuden asunnon löytymistä sain Helsinki-päivinä punkata Alppilassa asuvan siskoni ja hänen silloisen kumppaninsa kotona. Laitoimme yhdessä ruokaa, kuuntelimme musiikkia ja pötköttelimme kasassa olohuoneen sohvalle pedatussa sängyssäni.

Muuten elelin turkulaisena puolisoni kanssa Puutarhakadun kodissamme, jossa huomasimme miettivämme yhä useammin, josko siirtäisimme sen varsinaisen kotimme Turun sijaan Helsinkiin. Minulle ajatus paluusta vanhaan ei enää tuntunut omalta, ja puoliso voisi työllistyä myös Helsingissä. Minä olin seurannut häntä Tampereelta Turkuun, nyt olisi hänen vuoronsa seurata minua Turusta Helsinkiin.

Keväällä löysin ilmoituksen kruununhakalaisesta kommuunista, josta alivuokrattiin huonetta pariksi kuukaudeksi. Kannoin ne muutamat astiani, pari pyyhettäni ja lakanani Maariankadulle, jossa punkkasin jättimäisen arvohuoneiston vanhassa pienessä palvelijahuoneessa. Aamuisin laskettelin rämisevällä punaisella mummiskallani pitkin Kruununhaan mukulakivikatuja kohti Hakaniemeä ja tunsin pökerryttävää onnea ja varmuutta siitä, miten tulevaisuus on tässä.

Valmistujaisjuhliani vietettiin alkukesästä 2009 minun ja puolison ensimmäisessä yhteisessä Helsingin kodissa Vallilassa. Katoimme juhlapöydän Sturenkadulla sijaitsevan kotimme sisäpihalle, ja taloyhtiön yhteinen grilli oli kuumana koko illan. Muutto Turusta oli tapahtunut niin liukuvasti, että en oikeastaan edes ikävöinyt kaupunkia, jossa olimme eläneet neljän vuoden ajan ja johon olimme kotiutuneet ja elämämme rakentaneet. Kahden kaupungin välillä eläminen tosin jatkui vielä melkein puoli vuotta, kun oli puolison vuoro suhailla junalla kahden kaupungin väliä ja nukkua kavereiden nurkissa. Loppusyksystä 2009 hänkin sai töitä pääkaupunkiseudulta. Melkein vuosi siinä siis meni, kun meistä tuli kokonaan helsinkiläisiä.

Ja nyt siitä alusta on kymmenen vuotta. Tulen aina olemaan junantuoma – enemmän hesalainen kuin stadilainen. Ja luulen, että juuri siksi tykkään tästä kotikaupungistani niin valtavasti. Se tuntuu minulta, mutta muualta tulleena sen jokaista kulmaa katsoo aina vähän eri tavalla. Tutuistakin paikoista voi löytyä seikkailuita, kun niitä katsoo silmin, jolle mikään tässä ei vieläkään ole arkipäiväisen tylsää tai itsestään selvää.  

Jaa