Uuteen kotiin muutto syksyllä toi myös lapselle uudenlaisen reviirin. Perheemme elinpiiri ei muuttunut juurikaan, sillä muutimme saman lähiön sisällä. Kuljemme edelleen samaan päiväkotiin, käytämme samaa metroasemaa, asioimme samoissa lähikaupoissa ja retkeilemme samoissa tapapihan metsissä. Silti vanhin lapsista sai muuton myötä ottaa ison harppauksen kohti vapaampaa kulkemista.

Muuttomme jälkeen piirun verran vajaa viisivuotias lapsi on viettänyt toisinaan kotipihassa aikaa itsekseen ja kavereiden kanssa. Puhutaan kymmenestä minuutin tai korkeintaan vartin pätkistä, mutta se on silti valtava muutos entiseen. Aikaisemmin lapsi ei ole viettänyt aikaa pihalla ilman aikuisen jatkuvaa läsnäoloa kuin mummilassa maalla. Tällainen vapaus olla on asia, jota en olisi osannut odottaa tulevaksi vielä pitkiin aikoihin. Elinpiiri ei muutossa vaihtunut, mutta pihapiiri vaihtui, mikä oli ratkaiseva tekijä.

Uuden kotimme pihapiiri on helppo rajata näkymättömiin aitoihin, joiden toiselle puolelle lapsi ei saa mennä yksinään. Uudesta kodista pihamaata voi tarkkailla, kun taas vanhassa kodissa puut peittivät näkyvyyden. Uudessa kodissa parveke aukeaa pihan puolelle, kun taas vanhassa parvekkeen suunta oli nurinkurinen. Tämä on siis juuri sellainen koti kuin vanhoissa elokuvissa, kun vanhemmat huutelevat parvekkeiltaan pihalla leikkiviä lapsia syömään.

Ratkaisevaa on myös se, että tässä kodissa on ovisummeri, joka on sillä korkeudella, että lapsi pystyy sitä painamaan. Vanhassa kodissa oli ovikoodi, jonka numerokoodin lapsi kyllä osasi painella – jos vain olisi ylettänyt nappeihin. Nyt lapsi siis voi painaa ovisummeria, jos jotain asiaa tulee tai kun hän haluaa sovittua aikaisemmin sisään.

Kyse on tietenkin myös oman lapsensa persoonan tuntemisesta. Voin luottaa, että ohjeitani kuunnellaan, kun taas joku toinen lapsi voisi lähteä samassa paikassa juoksemaan taakseen katsomatta metsään tai lähimmälle autotielle.

Olen kirjoittanut useasti, miten kaipaan maalaislapsuudesta omien kaupunkimukuloideni elämään juurikin vapautta kulkea. Sitten joskus myöhemmin lasten itsenäisen kulkemisen vaaka tulee taipumaan kaupungin puolelle, kiitos hyvin toimivan julkisen liikenteen. Mutta tässä on etenkin nuoremman lapsen kanssa edessä vielä monta vuotta hyvin tiivistä kanssakulkemista. Siksi on mahtava voida tarjota lapselle pieniä ja turvallisia pyrähdyksiä itsenäiseen elämään. Se kokemus huokuu lapsesta ulospäin valtavana ylpeytenä ja intona.

Ja onhan tuo nyt mahtavaa myös itselle. Toisinaan kesän remppa-aikoihin nuorimmainen nukkui päiväunia ja vanhempi leikki pihan muiden lasten kanssa avonaisen parvekeovemme alla. Me saimme miehen kanssa sen muutaman minuutin ajan ihan rauhassa repiä tapettia seinästä ilman pelkoa siitä, että lapsi kompastuu sirkkeliin tai astuu ruosteiseen naulaan. Silloin tällöin kauppareissujen jälkeen vanhin jää välillä pihalle leikkimään siksi aikaa, että vein nuorimmaisen kanssa ruuat jääkaappiin. Sitten tultiin loppuillaksi pihalle koko sakki.

Talven myötä elo on taas tiivistynyt enemmän neliöihin kodin sisällä. Illalla pihan pimeydessä ei enää näe kunnolla, eikä ikkunoita tai parvekkeenoviakaan voi pitää auki. Mutta valon lisääntyessä keväämmällä lisääntyvät taas ne hetket, kun saman talon lapset käyvät rimputtamassa toistensa ovikelloja ja pyytävät leikkimään pihalle. Ihan kuten tällaisen maalaisen kuvitelmissa täydellisestä kaupunkilapsuudesta.

Jaa