Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Aikana ennen omia lapsia minulla oli kaikenlaisia ajatuksia omasta vanhemmuudestani, jos joskus saan lapsia. Valtaosa näistä kauniista minä sitten ainakin – ja meillä ei sitten ainakaan – ajatuksista ovat osoittautuneet pikkulapsiperhearjessa ihan utopistisiksi.
Minun lapseni eivät sitten ainakaan kulje vaatteissa, jotka ovat ruokatahraisia. Hah – koitapa selvitä yhdestä ruokailusta alle kahdeksankolmivuotiaan kanssa niin, että edes omat vaatteesi ovat puhtaita. Minä sitten olen kyllä läsnäoleva äiti. Hah – opit pian, että läsnäolemisen mahdollistamiseksi sinun on opeteltava läsnäolemattomuuden taito. Minusta ei sitten kyllä tule mitään leggareissa raahustavaa raatoa. Hah – jos tämä on pahin pelkosi mutsina, elät jonkinlaisessa harhaisessa rinnakkaismaailmassa.
Täällä lisää erään herttoniemeläisen äidin näivettyneistä periaatteista.
Vaikka arki on ahminut periaatteita tai ainakin hionut niitä elämänvaiheeseen paremmin sopivaksi ihan syystä, yhden haavekuvan kaatuminen arjen mahdottomuuteen kuitenkin harmittaa. Minä ajattelin, että meillä tietenkin lapset otetaan mukaan kotitöihin. Eiväthän he muuten opi ja vielä teininäkin odottavat, että vanhemmat oikovat pyykkikoriin mytätyt kalsarit ennen pesua, kaatavat kauramaidot lasiin ja imuroivat sängyn alta. Osittain tämä haavekuvani on mennytkin suunnitelmieni mukaisesti.
Lastenhuone siivotaan yhdessä lasten kanssa joka ilta (ja nykyään monesti jo ilahduttavan omatoimisesti ja ilman aikuista). Lapset imuroivat innolla olohuoneesta yhden neliön ja ilmoittavat sitten, että valmista on. Pyykkejä ripustaessa heillä on tärkeä tehtävä pyykkipoikalähetteinä. Astianpesukoneesta tyhjentyvät aterimet suurin piirtein oikeille paikoilleen, ja ruokapöytä pyyhitään niin tehokkaasti, että märästä rätistä valuu vettä lattialle. Lakanoiden viikkauksessakin heistä on jo ihan oikeasti apua.
Ruuanlaitto on sitten se mutta. Ennen lapsia näin ajatuksissani minut kokkaamassa tulevien lasteni kanssa esiliinat silitettyinä ja hymy huulilla kuin 50-luvun kiiltokuvissa. Tosiasiassa en arkisin kello 16.50 keittiössä kaipaa mitään muuta kuin jonkun jo valmiiksi laittamaa ruokaa tai sen puutteessa rauhaa tehdä itse sen ruuan.
Lapset kyllä tahtovat auttaa, mutta minä huokailen tuskastuneena, että ei nyt. Siinä hetkessä ei ole aikaa, jaksamista tai haluja olla kiiltokuva. Nälkäkiukku kurnii suonissa, ja ajatus siitä kaikesta sähellyksestä, sotkusta ja hidastelusta saa komentamaan lapset pois jaloista.
Sitten kun ruoka on syöty, mieli tyyntynyt ja kiire hätistely pois, harmittaa. Eiväthän he opi, jos en anna mahdollisuutta oppia!
Ja sitten heti iltapalan aikaan voitelen leivätkin valmiiksi kaikille, kun en vain jaksa sitä säätämistä ja voirasian keskellä olevaa kraateria, jonka pohjalla on jotain epämääräistä leivänmurusta.
Ehkä niissä kiiltokuvissa on aina viikonloppu. Silloin minäkin jaksan (ainakin toisinaan) olla se unelmieni mutsi, jolla on pitkä pinna ja loputtomasti aikaa siivota pitkien keittiötä levinneitä jukurtteja, jauhoja ja porkkananpalasia. Vapaapäivinä me kokataan ja toisinaan leivotaan yhdessä, ja se on ihanaa. Sotkuista, mutta kiiltokuvamaisen ihanaa silti.
Olin pakahtua rakkaudesta, kun toinen lapsista tahtoi eräänä kahdenkeskisenä äiti-lapsi -iltana leipoa kanssani, vaikka olisi voinut toivoa vaikka Linnanmäkeä. Saamassani äitienpäiväkortissakin oli muinoin maininta leipomisesta äidin kanssa. Voi rakkautta!
Ja voi auts. Sitä enemmän se aina pistää sydämessä, kun sitten työ- päiväkoti- ja eskaripäivän jälkeen en tahdo muuta kuin hetken rauhan ja mahdollisuuden laittaa ruuan valmiiksi ihan yksin.
Melkein kuin lukisi omia ajatuksiani ja käytännön kokemuksiani. Tosin kun toinen on vasta vuoden ja oli aika huono nukkumaan pitkään niin kaikesta mentiin mahdollisimman helpolla ja siinä rytäkässä on unohtunut se että esikoinen 4V voisi oikeasti useammin auttaa. Usein hän kysyykin voiko auttaa ruuanlaitossa, mutta minä väsytuskastuneena kun pienempi vieressä huutaa syliin aina kun naksut loppuu (joo, pidän lapsen hiljaisena ruualla, mikä oli asia jota en sitten kyllä ikinä…) niin ei vaan jaksa. Pitäisi useammin jaksaa. Hän osaa niin hienosti kuoria porkkanatkin (ainakin puolet kuorista on kauniisti pois eikä se porkkanoiden kanssa ole niin justiinsa). Olen jopa tehnyt lapsille oman reseptivihon jossa reseptit ja määrät on kuvattu kuvilla. Siellä on ainakin vohvelit, lihapullat ja pirtelö. Ja silti tuo kaunis ajatus on liian harvoin päässyt käytäntöön.
Voi joo se aika, kun siinä jaloissa roikkui vielä yksi pieni söpöinen yksivuotias. Sen ajan jäljiltä meni tosi kauan löytää riemu ruuanlaittoon. Nykyään jo välillä saan kiinni siitä fiiliksestä, kun saan ottaa sen oman hetken siihen ruuanlaiton aikoihin. Lapset leikkivät toisaalla ja minä saan tehdä ruokaa ja antaa mielen lentää. Pitäisi vain kyetä antamaan lapsille tilaa siitä ajasta.
Ihanalta kuulostaa tuo reseptivihko, jossa raaka-aineiden määrät on kuvattu kuvilla <3
Mulla on vaan eskari-ikäinen, joten hänet on laitettu keittiössä hommiin. Raastaa juustoa, pilkkoo kasviksia (tomaattia, kurkkua, tms ei kamalan kovaa, niin uskaltaa antaa terävän veitsen), sekoittaa salaatin, kattaa pöydän. Niin ja leipoo pullat taikinasta lähtien (äiti tekee loppuvaivauksen ja laittaa pellit uuniin). Auttaa astianpesukoneen tyhjennyksessä. Vielähän nämä on pieniä juttuja ja ei lasta välttämättä aina kiinnosta (”miks mun pitää”). Niin ja työpäivän jälkeen meillä ruuanlaitto on lähinnä salaatin valmistus valmiin ruuan kylkeen (koska ei jaksa/ehdi kokata silloin, niin tehdään edellisenä iltana valmiiksi ja syödään useampia päiviä samaa ruokaa).
Mutta joo, silti vaikka lasta on keittiössä otettu hommiin mukaan ikätasoisesti, niin tulipa meille jossain vaiheessa yllärinä, että silloinen viskari oli jo erittäin pätevä kaatamaan maitonsa itse. Jopa täpötäydestä purkista 😀
Meillä taas se on tuon ”miks mun pitää” sijaan ”miksi ei saada auttaa”. Jaiks! Pitäisi todellakin nyt ottaa heidät ihan joka kerta mukaan keittiöön, että ei sitten teini-ikäisen vanhempana tarvitse harmitella, että ”herkkyyskausi” meni jo ja tilannetta on hankala enää muuttaa.
Pöydän kattamiseen lapset kyllä osallistuvat, samaten kuin siihen loppusiivoukseen, mutta tuo ruuanlaitto, sen kanssa pitäisi skarpata.
Mäkin muistan jonkun sellaisen hetken, kun olen yllättynyt siitä, että lapsi tekee jotain ihan itse. Sitä on niin tottuneesti tehnyt asioita lapsen puolesta, vaikka päiväkodissa esim just se ruokajuoma kaadetaan ihan itse 😀
Hei ne viiskytluvun mammat oli kaiken päivää kotona, siivosivat, kokkasivat ja möivät Avonia ja Tupperwarea etteivät kyllästyisi kuoliaaksi!
Haha totta! Onhan se tosiaan ihan hemmetin hyvä, että saan käyttää energioitani, intohimoani ja osaamistani myös muuhun kuin kiiltokuvana olemiseen 😀
Jotenkin niin tuttu tunne, vaikka meillä meneekin juuri päinvastoin mihin jaksan ottaa mukaan ja mihin en. Ruoanlaittoon lapset saa osallistua mun puolesta koska vaan eikä se nosta mun stressin määrää. Muiden kotitöiden jakamiseen en taas millään jaksaisi laittaa yhtään ylimääräistä aikaa ja energiaa. Kuinkahan monta kertaa olen huokaissut lapselle, että auttaisit parhaiten leikkimällä omia leikkejä ja antamalla äidin hoitaa tää pyykkihuolto yksin.
Sitten odotan utopistisesti, että lapset oppii jotenkin automaattisesti ja jossain vaiheessa rupeaa oma-aloitteisesti ja yksin huolehtimaan omasta osastaan. Niin varmaan 😀
Tämä oli mielenkiintoista kuulla! Kun mä en taas yhtään jaksa stressata siitä, jos lapset auttavat (ja ”auttavat”) siivouksessa tai vaikka pyykkäyksessä. Tai no narulle tahdon ripustaa pyykit itse, en kestä niitä ryttymyttyjä. Mutta sit taas ruuanlaiton kanssa on heti stressikäyrä punaisella.