Yksi lippu saatu pressilippuna

Kävimme lasten kanssa eilen katsomassa Prinsessa Ruusunen -baletin Kansallisbaletissa, eli paremmin Oopperatalona tunnetussa kulttuurirakennuksessa täällä Helsingissä. Prinsessa Ruususta suositellaan yli 4-vuotialle, ja se olikin piirun verran vaille neljävuotiaalle kuopuksellemme ensimmäinen ison näyttämön balettikokemus. Eipä siinä, että meillä seurueen muillakaan wannabe-ballerinoilla olisi kovin paljoa kokemusta balettinäytöksistä.

Vähästä kokemuksesta huolimatta olen jo oppinut rakastamaan sitä tunnelmaa, joka poreilee Oopperatalon kaikuvilla käytävillä ennen esitystä. On laitettu vähän parempaa päälle, napsautettu helmiä korviin ja tilattu etukäteen lasilliset kuohuviiniä. Lapsille soveltuvissa esityksissä muksut ovat voineet laittaa päälleen kaikki ne epäkäytännölliset ja siksi niin ihanat hörselönsä, joita ei päiväkotiin voisi laittaa.

Me katsoimme näytöksen trailerin ratikassa matkalla Kansallisbalettiin, ja paikan päällä saimme vielä käsiohjelman. Luin lapsille käsiohjelmasta baletin juonen, jotta he pysyisivät paremmin tarinan mukana sitten itse esityksessä.

Juonta lukiessani ja lasten kysymyksiin vastatessani tajusin, että aivan, hitto soikoon, tämä ikivanha tarina ei ole heille tuttu. Populaarikulttuurin Prinsessa Ruususen he kyllä tietävät jotenkuten päiväkodin käytäviltä ja Prinsessa-lehden kuvista, mutta emme ole tainneet ikinä lukea ainuttakaan satuversiota tai katsoneet edes Disneyn tulkintaa Ruususesta.

Se on ollut osittain ihan tietoinenkin päätös. En halua tuputtaa heille Prinsessa Ruususen nais- ja tyttökuvastoa, jossa pojat ovat vahvoja ja aikaansaavia, kun tyttöjen taas on taivuttava naiskohtaloonsa ja odotettava pelastavaa prinssiä saadakseen elämälleen merkityksen ja huipennuksen menemällä naimisiin (1)16-vuotiaana. Tsiisus. Disneyn nykyprinsessoissa on paljon parempia itsenäisiä, aikaansaavia ja tasa-arvoa ilmentäviä tyttöesikuvia prinsessafaneille.

Ja sitten samaan aikaan toivon voivani tutustuttaa lapseni satuklassikoihin ja muihin kulttuurikentän ikisuosikkeihin. Se olisi ennen balettia kannattanut tehdä satukirjan kanssa, jotta olisin voinut paremmin keskustella lasten kanssa siitä, miten lavalla näkyi hölmöjä ja kummallisia kaikuja jostain meidän kulttuurissamme jo onneksi menneestä. Kun lavalla oli pokkuroinut pitkän tanssikohtauksen ajan neljä prinsessalle entuudestaan ventovierasta kosijaa ja prinsessan pyöriteltyä kosijoitaan lirkutellen nolostuttavan pitkään, oli hankalaa supattaen vastata lasten kysymykseen, mitä lavalla oikein tapahtuu.

Onneksi väliajalla oli aikaa jutella. Koska esitys kesti 21.30 asti ja kahvilan tarjonta oli kasvissafkoiltaan vähän kehnohko, me katoimme ronskisti omat iltapalaeväät käytävän penkeille. Eväitä pupeltaessa luin baletin toisen puoliajan esityksien juonikuvaukset, ja pystyimme lasten kanssa vähän jutella siitä, miten nykyprinsessa voi elää tasa-arvoisesti ja itsenäisesti, oli sitten satuolento tai ihan oikea prinsessa.

Baletin koreografian luoneen Javier Torresin näkemys baletin tarinasta on kauniimpi kuin omani. Hän kertoo mieltävänsä Prinsessa Ruususen tarinan tapahtuvan prinsessan sydämessä ja että kaikki tarinan henkilöt ovat oikeastaan prinsessan tunteiden henkilöitymiä. Hän näkee tarinan opetuksena sen, että jokainen meistä voi Ruususen tapaan valita, elääkö pelossa vai rakkaudessa, oli elämäntilanne sitten mikä tahansa. Kerroin tämän myös lapsille, ja päätimme yhdessä, että se on ihan hyvä näkökanta sekin.

Vaikka baletin takana oleva tarina onkin erinäisistä tulkinnoista huolimatta kuin pölyinen yskähdys jostain menneestä, se oli kuitenkin tanssina jumalaisen kaunista katsottavaa. Puvustus oli häikäisevä ja hiottu, vaikka itse olisin kaivannut muuhun rekvisiittaan vielä enemmän nykypäivän mahdollistamia kikkoja.

Sekä minä ja lapset tykkäsimme eniten joukkotanssikohtauksista, jotka liehuvine helmoineen olivat surrealistisen upeita. Myös tanssivat eläinhahmot ja pahan haltiattaren mustasiipiset seuraajat olivat vaikuttavia. Prinsessan serkku ja ilon haltiatar toivat eleillään ja poikkeavalla tanssillaan tarpeellista lämpöä ja ihmisyyttä kaiken vuosisatain takaisen patsastelun keskelle.

Baletin loppuessa ilta oli jo tummunut, joten nappasimme suosiolla alle taksin. Molemmat lapset totesivat ilman kysymystäkin illan olleen kiva, kunnes nukahtivat takapenkille. Kummallisessa yksisuuntaisessa balettiruuhkassa (taksilta kesti melkein 20 minuuttia päästä Itäväylälle) istuessani tajusin, miksi baletti on niin ihana elämys ihan kaikenlaisille ja kaikenikäisille ihmisille:

Balettiesityksissä kun ei puhuta lainkaan. Tanssinkieli on niin vahva, että sanoja ei tarvita. Sitä ymmärtävät ihan kaikki, oman elämänsä ja kokemuksensa tulkintaan mukaan tuoden.