*-merkitty kirja saatu PR-kappaleena

Sinne meni maaliskuu, huhtikuu ja pian toukokuukin, eli kuukaudet, jolloin palstaviljelijä hypistelee kirjansivuja enemmän multaa ja siemeniä. Kirjapäiväkirjat laahaavat ajasta jäljessä, mutta onni on se, että kirjojen lumo ei kulu, vaikka kuukaudet kuluvatkin.

Tässä siis vihdoista viimein koottuna maaliskuussa lukemani ja kuuntelemani kirjat sekä ajatukseni niistä. Maaliskuu meni pääasiassa puutarha-aiheisia kirjoja ja lehtiä lukien, sen minkä konkreettiselta palstapuuhastelulta ehdin. Mutta jossain välissä nautiskelin myös kolme romaania:

Yksi niistä on alleviivaamaton tunnustus menneiden sukupolvien, metsäluonnon ja selittämättömien voimien mahdille. Toinen taas ukrainalaiskirjailijan omakohtainen tarina hänen suvustaan ja sen viidestä sukupolvesta. Kolmas kuukauden luettu kirja sekoittaa kutkuttavasti historiallista romaania ja suomalaiseen mytologiaan sekä kansanperinteeseen nojautuvaa fantasiaa.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

• Tammi 2022
• Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Nakuttelin Suomaa-kirjan kirjastosovelluksen hakukenttään muutaman kuukauden aikana ainakin viisi kertaa. Joka kerta vasta nähtyäni tutun kirjankannen (minulla on näkömuisti) tajusin, että hups, minähän olen laittanut tämän kirjan jo varaukseen. Kummallisen muistini lisäksi tämä kertoo siitä, että ehdin ainakin viisi kertaa innostua samasta kirjasta, mitä edelsi aina jostain mediasta bongaamani kirjoitus Suomaasta.

Hyvää kannattaa odottaa, niinhän sitä sanotaan, ja olihan tämä juuri niin kirjamakuani kutkutteleva opus kuin viisinkertainen innostuminen lupaili.

Suomaan tarinan keskiössä on pohjalainen suo ja sen reunamille kehittyvä Nevabackan sukutila. Kirjassa seurataan tilan ja sitä ympäröivän luonnon elämää viidensadan vuoden ajan, lähtien 1600-luvulla lapionsa turpeeseen upottavasta sotamies Matsista ja päättyen rapistuneeseen sekä hiljaiseen sukutaloon saapuvaan kaupunkilaisnaiseen.

Turtschaninoff on Finlandia junior -palkittu kirjailija, ja tämä on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. En tiedä johtuuko siitä, että alkuun teksti tuntui vähän pökkelöiseltä, kuin selkokielellä kirjoitetulta. Mutta tämä lauseiden tasapaksuus suli pois kirjan edetessä. Voi myös olla, että töksähtelevä kerrontatapa oli tietoinen valinta, sillä kirjan edetessä käydään läpi kavalkadi erilaisia kerronnantapoja runoudesta kirjeenvaihtoon. Kirja on silti helppolukuinen, sellainen, jota voisin suositella testikirjaksi, jos kirjojen lukeminen ei ole osa arkea, mutta toiveissa olisi muuttaa asianlaita. 

Romaanin luontokuvaus on kutkuttavaa ja kirjaimellisesti taianomaista, sillä siinä kulkevat mukana luonnonhenget, metsän myyttiset eläimet ja luonnonvoimat pyhästä pihlajasta lähtien. Tämä kaikki haipuu vuosisatojen kuluessa olemattomiin, ja lopullisen repeämisen aiheuttaa kristinusko. Ihminen nostaa itsensä luomakunnan kruunuksi, joka luonnon kanssa symbioosissa elämisen sijaan ottaa luonnon omistukseensa.

Episodiromaanissa päähenkilöt vaihtuvat joka luvussa, luoden omat tarinansa. Suvun edesmenneet jäävät elämään hajanaisissa muistoissa, lopulta eivät enää niissäkään. Vain talo ja luonto muistavat jokaisen niitä koskettaneen jäljen. En tiedä, olenko se minä vai keski-ikäisyys, mutta tämä riipaisi. Mistä perinnöstä minuuteni on rakennettu, ilman että edes ymmärrän rakennuspalikoiden alkuperää tai paikallistan, mihin osaan kehoani ja mieltäni ne on muurattu? Ja sitten sekin vielä, että vaikka en haluaisi olla kuolematon, ymmärrys elämän – elämisen – rajallisuudesta toisinaan suorastaan kauhistuttaa.

Suomaa on alleviivaamaton tunnustus menneiden sukupolvien, metsäluonnon ja selittämättömien voimien mahdille. Ilman niitä me emme nyt olisi tässä. Ja sama pätee tulevaisuudessa, jonka menneisyyttä me nyt elämme.

Victoria Belim: Punaiset seireenit: Ukrainalainen sukutarina*

• Tammi 2023
• Suomentaja: Tero Valkonen
• Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Teini-iässä Ydysvaltoihin muuttanut ukrainalainen Belim palaa Ukrainaan vuonna 2014, ja asettuu elelemään isoäitinsä luo, Berihin kylään. Ulkomailla asuttujen vuosien aikana Belim on tajunnut, miten vähän tietää kotimaastaan, minkä lisäksi häntä vaivaa suvun hiljaiseksi vaietut salaisuudet. Minkälaisissa olosuhteissa isoisosetä Nikodim katosi ja sittemmin kuoli vuonna 1930, ja miksi asiasta ei ole sopivaa edes puhua?

Victoria Belimin Punaiset seireenit -kirja on omakohtainen tarina hänen suvustaan ja sen viidestä sukupolvesta. Ukrainassa oleillessaan Belim alkaa selvittää, mitä hänen suvussaan oikein on tapahtunut, vaikka ympärillä ihmiset ja etenkin hänen isoäitinsä suhtautuvat penkomiseen kielteisesti ja kysymyksiä pakoillen. Kirjan tapahtumat ovat totta, mutta mikään tietokirja se ei ole, vaan tarinavetoisesti etenevä nonfiktio.

Belim kirjoitti kirjan ennen Venäjän täysmittaista hyökkäyssotaa, Krimin valtauksen aikaan, mikä tuo lukukokemukseen oman sävynsä. Toisin kuin kirjoittaja, lukija tietää, mitä vielä on tulossa.

Punaiset seireenit oli lukupiirimme kuukauden kirja, ja siksi päädyin nautiskelun sijaan suorittamaan lukemista kello kaulassa. Lukien teksti ei tuntunut oikein imaisevan mukaansa, ihan kuin kirjasta ei olisi tullut tutkimusten edetessä ihan sellaista kuin Belim olisi toivonut, mutta ei voinut muutakaan, kun totuudessa oli pysyttävä. Jos en olisi tällainen velvollisuustuntoinen suorittaja jopa lukupiiriläisenä, kirja olisi varmasti jäänyt kesken.

Kun hoksasin vaihtaa kirjan puolivälissä äänikirjaksi, yhtäkkiä tulin kiskaistuksi tarinaan. Aloin nauttia etenemisen hitaudesta; isoäidin puutarhan ja sen hoidon ympärille rytmittyvien päivien kuvailusta sekä rushnykien, koristekirjottujen perinnetekstiilien, yksityiskohtien maalailusta.

Kirja syvensi nolostuttavan heiveröistä tietämystäni ja ymmärrystäni Ukrainan historiasta ja ukrainalaisuudesta. Ison varjon kaiken ylle langettaa edelleen neuvostoajat ja tuon ajan jättämä pelko, joka periytyy traumana sukupolvelta toiselle. Itse jäin janomaan lisätietoa, mutta faktojen paukuttaminen ei liene tämän kirjan tarkoituskaan.

Tuntui hullunkuriselta lukea, miten ukrainalaisista moni ei itse koe olevansa eurooppalaisia, tarpeeksi jotain kuuluakseen henkisesti Eurooppaan. Heidän pitkän, vaiheikkaan, sivistyneen ja kulttuurisesti rikkaan historiansa äärellä tällainen Euroopan pohjoiskolkan kuokkija tunsi kansakuntansa hyvin nuoreksi, piskuiseksi ja metsäläiseksi.

Tämä kirja sopii heille, jotka tahtovat laajentaa ymmärrystään Ukrainasta ja sen (nyky)tilanteesta, ilman kirjan sivuilta vyöryviä Venäjän täysmittaisen hyökkäyssodan kauheuksia.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

• Gummerus 2017 (äänikirja 2021)
• Äänikirjan lukijat: Panu Kangas, Heljä Heikkinen ja Ville-Veikko Niemelä

Miten voi olla mahdollista, että en ole kuullut tästä Mikko Kamulan kuusi vuotta sitten ilmestyneestä romaanista, joka starttaa kuusiosaisen sarjan? Sehän on kuin tilaustyönä minulle nakutettu!

Ikimetsien sydänmailla -kirja sijoittuu 1400-luvun Savoon, jossa Juko Rautaparran uudisraivaajaperhe asuu keskellä humisevia metsiä, joita järvet täplittävät. Kirja sekoittaa kutkuttavasti historiallista romaania ja suomalaiseen mytologiaan sekä kansanperinteeseen nojaavaa fantasiaa.

En muista, että olisin ennen tätä ennen lukenut kirjaa, joka keskittyy siihen, minkälaista elämä keski-ajan Suomessa oli kaupunkien ja linnojen ulkopuolella, ihan tavallisissa perheissä, virstojen päässä lähimmistä naapureista. Elämä Rautaparran pienellä tilalla kulkee kietoutuen vuodenkierron, tilan töiden ja erilaisten juhlien ympärille, köyristä karhupeijaisiin. Kaikkeen tähän sekoittuu myyttisiä olentoja – haltijoita, tietäjiä, maahisia ja luontoa hallitsevia jumalia – yhtä luontevasti ja samalla mystisesti kuin miten pyhä ruisjuoma alkaa käydä.

Kirjan minäkertojat ovat Juko Rautaparran lapsinelikon vanhimmat; Heiska, Varpu ja Tenho. Eri ikäisillä ja eri luonteisilla sisaruksilla tarinaan tulee luontevasti erilaisia kulmia sekä tapahtumapaikkoja. Äänikirjassa lukija vaihtui aina minäkertojan vaihtuessa, mikä toimi hyvin.

Kirjan tempo on hidas, mikä sattaa koetella nykyajan säksättävään etenemiseen tottunutta lukijaa tai kuuntelijaa. Itsekin huomasin alkuun vähän tuskastelevani, etenkin kun kirja on lähes 700-sivuinen ja äänikirjana sillä on mittaa lähes vuorokausi. Mutta sitten hitaasta tahdista tuli osa kirjan lumoa ja tarinan kulkua.

Kun itse ei pysty yleensä miettimään tarkasti kuin yhden viikon tai välillä vain yhden päivän aikatauluja kerrallaan, on rahoittavaa, miten kirjassa odotetaan ja valmistellaan esimerkiksi keskikesän Ukon vakkajuhlia kuukausitolkulla. Tarinaan on ripoteltu taiten ja tasaisin väliajoin jotain jännittävää, jotain traagista ja jotain romanttista, joten suvahtokohtien jälkeen aina mennään niin, että malttaisi painaa välillä pausea.

Triviatietoa rakastavalle perinnefiilistelijälle kirja tarjoili nannaa koko mittansa verran. Tiesitkö esimerkiksi, että karhunkierros ei ole vain vaellusreitti, vaan on alun perin merkinnyt tapaa, jolla metsästäjä on paikallistanut talviunilla olevan karhun pesän? Minä en tiennyt, mutta nyt tiedän sen ja esimerkiksi mistä sanonta ”jäädä kiinni rysän päältä” on hyvinkin voinut saada alkunsa ja minkälainen on pyhä tapionpöytä, joihin voi törmätä metsissä yhä nykyäänkin.