Tapahtuipa perjantaina jotain poikkeuksellista: me kävimme miehen kanssa treffeillä! Tilanne ei ollut yhtään niin romanttinen ja ilokupliva kuin aika tasan puolivuotta sitten, kun viimeksi pääsimme karkaamaan kahdestaan pariksi tunniksi juttelemaan kodin ulkopuolelle. Päänsärky jyskytti takaraivossa, sukkahousut kiristivät ja ripsarit olivat rapisseet pitkän päivän jäljiltä poskille. Mutta siinä ravintolapöydän ääressä istuessamme ja väsyä potiessamme tunsin valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta tuohon mieheen, jonka kanssa saan arkeni, perheeni ja sen väsymyksenikin jakaa.

Kuluneet kuukaudet ja menneet vuodet ovat näyttäneet itselleni yhä selkeämmin, että lapsiperheessä rakkautta on jaettu ja tasa-arvoinen vanhemmuus. Toisesta välittämistä on se, että me olemme yhdessä tässä elämäntilanteessa, tasaveroisina vanhempina. Yhtä paljon kuin rakkautta on hellä ohimennen annettu suukko, se on myös aamuyöllä lapsen herätessä sanotut sanat: ”mä nousen, koita sä nukkua”.

Olen näinä vuosina saanut sellaisia arkisia rakkaudenosoituksia, että sydän pyöräyttää onnesta kuperkeikan. Mies on kattanut ennen aikaiseen aamuvuoron lähtemistään meille myöhemmin herääville pöydän ja ladannut minulle mutteripannuun kahvit valmiiksi. Hän on viikannut yövaatteeni valmiiksi odottamaan ja jättänyt eteisen valon palamaan, kun tulen myöhään kotiin. Pieniä suuria tekoja, jotka hakkaavat mennen tullen ruusut ja suklaat. Ei kukkien ja herkkujenkaan arvoa voi väheksyä, mutta ne ovat jotain, mitä saa rahalla. Arkisia kauniita eleitä ja tekoja en saisi itse ostamalla hankittua.

Vauvavuosi on parisuhteelle koetus, toki. Siitä varoitellaan monessa paikassa, ja ainakin itse olin esikoisen syntymän lähestyessä tietoisempi siitä kuin esimerkiksi maitosadetuslaitteiksi mahdollisesti muuttuvista rinnoista. Mutta vaikka olen perheellistyttyäni itkenyt epätoivosta, raivonnut väsymyksestä ja pelännyt tulevani hulluksi, rakkaus miestä kohtaan ei ole horjunut. Tajusin jo esikoisen vauvavuoden jälkeen, että tilanne on ihan päinvastainen. Rakkaus on vain lisääntynyt. Se on saanut uusia vahvoja kerroksia päälleen, ja yhdessä koettu on lujittanut sidettä.

Ympärillä on kuitenkin toisenlaisia kokemuksia. Parisuhdekriisejä ja eroja, joihin on päädytty perheellistymisen myötä. Olen pohtinut syitä, miten me olemme siltä välttyneet, ja miten päin asiaa vain lähestyykään omasta näkökulmastani, onnenavain on tasaveroinen vanhemmuus. Mä rakastan miestäni yhä enemmän, kun olen nähnyt miten hyvä, rakastava ja osallistuva vanhempi hän on lapsillemme ja miten unelmien puoliso hän on äidiksi tulleelle minulle. Me kyllä riitelemme silloin tällöin – olen aika tulisieluinen tyyppi – mutta emme juuri koskaan mistään kodinhoitoon ja lapsiin liittyvistä. Ei tarvitse.

Yhdessä vanhempina oleminen on niin itsestään selvää, että välillä ei edes tajua, miten pienistäkin jutuista se on kiinni. Se on sitä, että mies on osallistunut jokaiseen äitiysneuvolaan raskausaikoina, vaikka se olisi tarkoittanut suoraan yövuorosta terveyskeskukseen raahautumista. Hän on uskonut kanssani naisen kehon voimaan synnytyksissä ja tukenut kaikin tavoin imetyksissä. Hän hieroo valvotuista öistä kipeytyneet hartiani ja vie lapset hammaslääkäriin. Hän käy avecina lasten kaverisynttäreillä ja hoitaa harrastuksiin ilmoittautumiset. Nämä kaikki ovat niin itsestään selviä asioita, että järkytyn ja tulen surulliseksi kuullessani, että kaikilla vanhemmuus ei jakaudu näin.

Toki on meilläkin omat roolimme. Mä hoidan lasten vaateinventaariot ja mies hoitaa laskujen maksamisen. Mä pidän pääsääntöisesti huolta, että liikkumisvälineemme polkupyörät ovat asianmukaisesti varustettuja ja mies taas pitää pääsääntöisesti huolta, että joku laittaa keittiössämme ruokaa. Mutta kumpikin voi tarpeen vaatiessa vaihtaa paikkaa. Tasa-arvoinen vanhemmuus on sitä, että osaa ottaa enemmän vastuuta tarvittaessa ja pyytämättä. Esimerkiksi nyt mies on paljon vahvemmin kotihommissa kiinni kuin minä, vaikka olenkin virallisesti se kotivanhempi vielä tällä hetkellä. Kun toinen on heikoilla, toinen paikkaa ja tukee pyyteettömästi.

Toinen tärkeä tekijä on perhevapaiden jakaminen. Esikoisen aikana minä omin perhevapaista kaikki muut paitsi isille korvamerkityt. Ei se toki parisuhdettamme kaatanut, mutta sen sijaan miehen neljän kuukauden vanhempainvapaa kuopuksen kanssa viime vuonna paransi entisestään perhedynamiikkaamme ja parisuhdettamme. Se antoi mahdollisuuden nähdä tilannetta kentän toiselta laidalta tarkemmin ja omakohtaisemmin. Vähän kuin maalivahti ja hyökkääjä vaihtaisivat paikkaa kauden ajaksi. Siinä alkaa ihan eritavalla arvostaa toisen osaamista ja tekemistä. Ja jos pallo ei sitä ennen ole ollut hallinnassa, tekemällä sen oppii. Kun mies jäi kotiin, minä tajusin höllätä langoista, joita olin tajuamattani pitänyt tiukasti käsissäni. Ymmärsin, että on muitakin oikeita tapoja tehdä asioita oikein kuin se minun.

Miehen vanhempainvapaakuukaudet loivat perheemme perustan niin vahvaksi, että se kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Ne kuukaudet muuttivat myös arvojamme, minkä ansiosta mies on nyt jäämässä puoleksi vuodeksi hoitovapaalle. Se on taloudellisesti jättimäinen tappio, sillä toisin kuin minä, mies ei tule tekemään lainkaan töitä kotikuukausien aikana. Tulevan puolen vuoden arvoa ei mitatakaan seteleissä. Uskon miehen koti-isyysajan nostavan parisuhteemmekin kurssia entisestään. Ainakin se tulee paikkaamaan meidän parisuhteemme pikkulapsiajan koitinkiveä, sitä, ettei meillä ole tarpeeksi aikaa ja energiaa vain meille kahdelle.

Pikkulapsiaikana eronneita vanhempia kuunnellessani olen tullut myös miettineeksi, mikä meidän perheen tilanne olisi, jos minä en olisikaan ollut se synnyttäjä ja imettäjä. Positiivinen raskaustesti heitti mut kertarysäyksellä elämäntilanteesta toiseen. Mies oli siinä vaiheessa jo paljon valmiimpi vanhemmaksi. Minä liihotin kahteen viivaan asti kaupungin yöriennoissa sukkahousut kiemuralla, kun mies mieluummin vietti koti-iltoja. Äidiksi kasvaminen oli minulle henkisesti kivuliasta ja hankalaa, kun mies otti luontevasti paikkansa isänä heti raskausaikana.

Minulla oli kuitenkin apunani kehoni, joka loi uutta elämää ja samalla hormoneilla leipoi minusta äidin. Kun vauva syntyi, en yllätyksekseni tahtonut olla hänestä erossa hetkeäkään. Jokin alkukantainen minussa tahtoi olla ihan kiinni hänessä öisin ja päivisin, ja jumppatunnin aikana vaivannut ikävä tuntui fyysisenä kipuna. Bailaaminen ei enää tuntunut miltään, mutta vauvan läheisyys sai oksitosiinin virtaamaan. Mitä jos minä olisinkin ollut se, jota oma keho ja sen hormonidrinkit eivät olisi auttaneet vanhemmaksi kasvamisessa? Kuinka kauan olisin etsinyt itseäni ja vanhemmuuttani – ja etenkin, kuinka kauan puolisoni olisi jaksanut sitä odottaa? Sitä en koskaan saa tietää, onneksi.

Sen sijaan saan jakaa tasa-arvoisen vanhemmuuden miehen kanssa, josta ei oikein voi kirjoittaa adjektiiveja ilman että kuulostaisi äklömakean siirappiselta. Ja mikä parasta, samalla hän on erinomainen isän, miehen ja puolison malli lapsillemme. Jos lapsemme joskus tahtovat ja saavat omia lapsia, heille molempien vanhempien osallistuminen kodinhoitoon, arkisten asioiden pyörittämiseen sekä vanhemmuuteen on normi ja itsestäänselvyys.

Jaa: