

Esikoinen kiipesi eilen ylälauteelle viereeni. Syyskuun ilta-aurinko heijastui laiskasti välkkyen seinälle, mutta alkoi olla jo hämärää. Niitä raukeita minuutteja, kun saunavuoron loppuminen ei vielä aiheuta ”jaahas, nyt pitää alkaa mennä” -kolahduksia lauteissa.
Lapsi tahtoi hieroa kuorinta-aineen jalkoihini, kuten meillä välillä tapana on; kuoria ja hieroa toistemme jalat vuorotellen.
Nostin jalkani hänen syliinsä. Katselin, miten kädet pyörittelivät suolaisen rakeista voidetta jalkoihini. Missä välissä se kaikki lapsen pyöreys ja haparoivuus hävisi noista käsistä? Missä välissä tilalle tulivat nämä yhä tarkemmin toimivat ja yhä vähemmän minun apuani tarvitsevat kädet? Uskalsin jo luottaa koko jalkojeni painon hänen syliinsä pelkäämättä, että hän menee rikki.
Muistan vielä elävästi, miltä tuntui pestä luisevan lämmintä vastasyntynyttä vaipanvaihdon jälkeen. Ensimmäistäni, kaikki kauhistuttavan ja rakkautta ahnehtivan uutta ja mieleenpainuvaa. Keho, joka oli vielä kohdun jäljiltä notkean veltto pötkylä, mutta samalla jäntevä kuin valmiina lähtemään lentoon. Siivellinen villivarsa minusta syntyneenä.
Ja nyt hän pesi minun varpaitani, jotka näyttävät päivä päivältä enemmän äitini varpailta. Niiltä, joille ei meinaa löytyä sopivia kenkiä, kuten ei omillenikaan. Mummini varpailta, kun yhdessä saunoimme ja jäisen pesuhuoneen lattialla molempien varpaat piti mahduttaa samaan ruskeaan ja lämmintä vettä täynnä olevaan pesuvatiin.
Isovarpaan kynnet sinimustina lehmänsä astuttua jalan päälle. Minulla molempien isovarpaiden kynnet sinimustina tanssittuani Flow’ssa korkokengissä yhden pitkän elokuisen lauantain. Vuodenkierrot laskettuna siitä, koska kynsi irtosi ja koska se kasvoi takaisin.
Tuijotin jalkojani ja näin vanhan naisen varpaat.
Ja siinä minusta syntynyt hieromassa jalkoja, jotka tunnistan, mutta en itselleni kuuluvaksi. Onko tosiaan niin, että olen yhä tämä sama, vaikka keho ympärillä muuttuu? Välillä hätkähdän, kun näen kuvia, joihin on tallentunut selkäni kaaret ja lantion kuopat. Ne paikat, joita ei näe usein peilissä, ne, joiden muuttumiseen ei hiljalleen ehdi tottua. Muistan ne persikkaisina, mutta tilalle on valunut jähmeä klohmuraisuus.
Vuodenkierrot. Sukupolvien vaihtumiset. Varpaat, jotka minä kipristän huomaamattani piiloon ja rajaan paljaina pois kuvista, mutta joita löylyjen rauhoittama villivarsa pesee keskittyneesti.
Hätkähdän. Jahas, pitää alkaa mennä, ja lauteet kolahtelevat.
Aivan maagisen upea teksti. Kiitos liikutuksesta, lämmöstä ja ajatusten tulvasta, jonka tämä teksti minussa herätti. Samaistuin niin täysin. Toivottavasti kirjoitat vielä joskus kirjan!
.. olipas kökösti muotoiltu tuo viimeinen lause, olethan jo kirjoittanut kirjoja. Tarkoitan, että toivottavasti kirjoitat joskus fiktiota tai jotain sen tapaista – novelleja, satuja, romaanin!
Voi että, ihana kuulla, että nämä omat ajatukseni liikauttivat myös sinussa jotain <3 Ja voi joo, sitä toivon minäkin, että joskus työpöydälläni on teossa myös novelleja, satuja ja romaaneja.
Koskettava ja samaistuttava teksti. Kyynelvirralta ei voinut välttyä.
Aina yhtä sydähdyttävää kuulla, että tekstieni ajatukset resonoivat muissakin kuin itsessäni 🙂
Kaunis teksti! Ihania ja haikeita kuvia ja tunnelmia piirrät. Tämähän on minusta ihan valmista proosaa.
Ei tähän totu, ei siihen,että peilistä kurkistaa äitini kasvot, ei siihen, että kadulla ikkunasta heijastuu joku vanha nainen.
Joo, joka kerta sitä hätkähtää, että olenko tuo minä.
Voi kiitos, kauniisti sanottu <3
Voi miten kauniisti kirjoitettu. Tuo satumainen hetki saunanlauteilla piirtyi niin elävästi mieleeni. Kyyneleiltäkään ei voinut välttyä. Noi tyypit kasvaa liian lujaa! Me ei, mutta juurikin toisten ottamissa valokuvissa näen äitini. Koitetaan kestää se
Voi kiitos, ihanaa, että sanat onnistuivat piirtämään hetken uudestaan näkyviin. On tosiaan kummallista, miten itse ei vanhene, mutta kuvissa näkee itsensä ihan erilaisena.
Luisevan lämmin vastasyntynyt kuulosti hyvin tutulta, ja totta tosiaan, kuin suoraan valeäidin viimeisimmästä ig kuvasta.
Totta, voi että, juuri tuollaisena muistan <3 Vain vielä vähän pienempänä ja hennonpana, luulisin, liian aikaisin maailmaan sännännenä. Veltto, luiseva ja notkea samaan aikaan <3
Lumoava teksti! Ja kyllä kolahti, luin tätä samalla kun nukutan omaa pientäni päiväunille. Hän nousi sängystä ja olin valmis singahtamaan peittelemään, mutta hän huikkasi vaan että ”äiti, en tarvii sua enää”. Auts!
Voi miten kauniisti sanottu, kiitos <3 Aina yhtä ihanaa kuulla, että tekstini resenoivat muidenkin kokemuksia ja tunteita.
Kaunis teksti.
Onko se tosiaan niin, että ihminen (nainen) on mielessään se kaksikymppinen? Minä hätkähdän vieläkin joskus uimahallissa, jos jostain peilistä heijastuu nykyinen vartaloni. Raskasrintainen matami. Mielessään sitä on se hoikka tyttönen.
Vai onko sitä aina kymmenen vuotta nuorempi versio itsestään?
Nyt on terve, tekevä ja jaksava pienten lasten äiti. Etsinkö joskus tätä minua peilistä? Vai aina vain sitä nuorta tyttöä?
Tuossa saattaa olla itua, ainakin omalla kohdallani. Että mielessään on aina se 10 vuotta nuorempi versio kuorestaan. Nyt se 26-vuotias, 10 vuoden päästä sitten tämä nykyinen 36-vuotias. Juurikin terve, jaksava ja pikkulapsiaikojen jälkeen uudestaan kukkaan puhjennut; äiti, jolla vielä on lapset ihollaan. Luulen, että aika varmasti tulen olemaan tässä ihossa henkisesti vielä pitkään. Sittenkin, kun en enää ole.
Sulla on kyllä niin ihana tapa kirjoittaa 🙂
Voi kiitos, kauniisti sanottu <3
Lapsena ihailin aina muorin käsiä, jotka osasivat kaikkea. Kuhmuraiset ja sinisuoniset kädet. Hämmentävää oli nelikymppisenä kuvasta huomata perineeni ne. Nyt kesän rusketuksen lähtö paljastaa myös maksaläiskien saapuneen. Mulla on vanhan naisen kädet, mutta onneksi yhtä sun toista osaavat.
Käsistä tosiaan huomaa iän tuoman viisauden ja elämänkokemuksen. Omani eivät tosiaankaan ole enää silkkiset kaksikymmpisen kädet. Mutta näillä käsillä minä kirjoitan kirjat ja möyhennän kasvimaat, pesen lasten hiukset ja paikkaan puhkikuluneet housunpolvet, hellin ja rakastan. Vaikka pää ei meinaa pysyä kehon muutoksissa mukana, en koskaan vaihtaisi elettyä, koettua ja opittua siihen nuorempaan minään.
Kuin myös sitä mieltä, että tää oli yksi lähiömutsin parhaista. Tämän ”suurempaa” aihetta ei tarvitse silloin kun sydän solahtaa tekstin sekaan.
Voi että, kiitos hurjasti <3 Välillä miettii, miten mitättömästä aiheesta tekstissä voi lähteä, mutta toisinaan se alku voi olla niinkin mitätön kuin omat varpaat :D
Ihanasti kirjoitat! ❤
Voi kiitos <3