Esikoinen kiipesi eilen ylälauteelle viereeni. Syyskuun ilta-aurinko heijastui laiskasti välkkyen seinälle, mutta alkoi olla jo hämärää. Niitä raukeita minuutteja, kun saunavuoron loppuminen ei vielä aiheuta ”jaahas, nyt pitää alkaa mennä” -kolahduksia lauteissa.

Lapsi tahtoi hieroa kuorinta-aineen jalkoihini, kuten meillä välillä tapana on; kuoria ja hieroa toistemme jalat vuorotellen.

Nostin jalkani hänen syliinsä. Katselin, miten kädet pyörittelivät suolaisen rakeista voidetta jalkoihini. Missä välissä se kaikki lapsen pyöreys ja haparoivuus hävisi noista käsistä? Missä välissä tilalle tulivat nämä yhä tarkemmin toimivat ja yhä vähemmän minun apuani tarvitsevat kädet? Uskalsin jo luottaa koko jalkojeni painon hänen syliinsä pelkäämättä, että hän menee rikki.

Muistan vielä elävästi, miltä tuntui pestä luisevan lämmintä vastasyntynyttä vaipanvaihdon jälkeen. Ensimmäistäni, kaikki kauhistuttavan ja rakkautta ahnehtivan uutta ja mieleenpainuvaa. Keho, joka oli vielä kohdun jäljiltä notkean veltto pötkylä, mutta samalla jäntevä kuin valmiina lähtemään lentoon. Siivellinen villivarsa minusta syntyneenä.

Ja nyt hän pesi minun varpaitani, jotka näyttävät päivä päivältä enemmän äitini varpailta. Niiltä, joille ei meinaa löytyä sopivia kenkiä, kuten ei omillenikaan. Mummini varpailta, kun yhdessä saunoimme ja jäisen pesuhuoneen lattialla molempien varpaat piti mahduttaa samaan ruskeaan ja lämmintä vettä täynnä olevaan pesuvatiin.

Isovarpaan kynnet sinimustina lehmänsä astuttua jalan päälle. Minulla molempien isovarpaiden kynnet sinimustina tanssittuani Flow’ssa korkokengissä yhden pitkän elokuisen lauantain. Vuodenkierrot laskettuna siitä, koska kynsi irtosi ja koska se kasvoi takaisin.

Tuijotin jalkojani ja näin vanhan naisen varpaat.

Ja siinä minusta syntynyt hieromassa jalkoja, jotka tunnistan, mutta en itselleni kuuluvaksi. Onko tosiaan niin, että olen yhä tämä sama, vaikka keho ympärillä muuttuu? Välillä hätkähdän, kun näen kuvia, joihin on tallentunut selkäni kaaret ja lantion kuopat. Ne paikat, joita ei näe usein peilissä, ne, joiden muuttumiseen ei hiljalleen ehdi tottua. Muistan ne persikkaisina, mutta tilalle on valunut jähmeä klohmuraisuus.

Vuodenkierrot. Sukupolvien vaihtumiset. Varpaat, jotka minä kipristän huomaamattani piiloon ja rajaan paljaina pois kuvista, mutta joita löylyjen rauhoittama villivarsa pesee keskittyneesti.

Hätkähdän. Jahas, pitää alkaa mennä, ja lauteet kolahtelevat.

Jaa