Muistan, miten katselin kauhuissani päiväkodin isompien lasten puolta. Siellä oli ihan hirmuisen isoja lapsia, jotka juoksivat ilosta karjuen ympäriinsä ja tuntuivat kiipeävän kaikkialle, mihin mahdollista oli. Kun pienten puolella vielä taaperrettiin kuin pingviinit hiekkalaatikon ja pienen liukumäen väliä, isojen puolella oltiin kuin villiintyneet apinat.
Sydän oli vääntyä rusinaksi ajatellessani, että tuonne sekaan pieni esikoislapseni nyt menisi.
Siitä on nyt viitisen vuotta. Pari vuotta sitten seisoin päiväkodin isojen puolella, takinliepeet rapaisen lapsen halauksesta likaisena, kun yhtäkkiä tajusin, että minun nuorimmaiseni on nyt niitä. Juuri niitä sinne tänne juoksentelevia remuajia, niitä isoja lapsia, joita silloin silmäkulmat huolesta ja hämmennyksestä rytyssä seurailin.
Ja nyt kaikki oli niin tuttua ja turvallista, arkista hiekkaa eteisen lattialla. Kerroin siinä päiväkodin pihalla, hunnilauman juostessa ympärilläni, tästä muistostani tutulle opettajalle. Hän kertoi muistavansa minut ensimmäisenä päivänä istumassa lippis päässä isojen puolten eteisen matalalla puupenkillä. Huolestuneena, jännittyneenä.
Oli valtavan ihanaa tajuta, miten itsekin olin huomaamattani kasvanut äitinä. Minäkin olin kasvanut epävarmasta taapertajasta sinne tänne sinkoilevaksi näppäräksi kiipeilijäksi. Helpommaksi vanhemmuus ei ollut tullut, huolet ja sydäntä runnovat asiat ovat muuttuneet, mutta olin sujahtanut aluksi niin kovin paljon pelkäämääni vanhemmuuteen. Siitä kaikesta oli tullut tavallista, elämääni. Minua.
(Paitsi tietenkin niinä hetkinä lähes päivittäin, kun haluaisin olla kaikkea muuta kuin äiti. Luen paraikaa arvostelukappaleena saamaani Riikka Suomisen kirjaa Suhteellisen vapaata. Siinä päähenkilö ihmettelee, miten lapsiperhe-elämään voi mahtua niin hitosti draamaa, vaikka mitään ei lopulta edes tapahdu. Samaa ihmettelen kymmeniä kertoja päivissä, kun räiskähtää ja hetkessä taas tyyntyy, jotta ukkonen voi taas nostattaa voimansa, vaikka illalla en muista mitään ihmeellistä tapahtuneeksi.)
Tänään alkoi kuopuksen esikoulu alkuviikon harjoittelun jälkeen sekä esikoisen koulu ja toinen luokka.
En itkenyt koulun pihassa, en edes nieleskellyt kyyneleitä. Mutta olin onnellinen, kun toista sain vielä halata. Ei tuntunut siltä, että juurihan ne olivat vauvoja. Ei todellakaan. Tähän väliin mahtuu kokonainen elämä. Se, jona minusta kasvoi se ihminen, joka nyt olen.
Meillä ei ole enää asiaa päiväkodin tiloihin. Se aika elämästä on nyt ohi. Pienten piha, isojen piha, eteisessä sukkiin tarttuva kura ja vuosien saatossa tutuksi ja niin tärkeäksi tullut henkilökunta. Ensin he olivat elintärkeitä, sitten tärkeältä tipahti hiljalleen etuliite pois. He kannattelivat lapsia kohti tulevaisuuttaan, mutta yhtä lailla he kannattelivat minua, meitä, perhettämme.
Koen tässä olevan jonkun rajapyykin. Itse asiassa tuntuu, että näin on ollut jo tovin. Kun kesällä kävin lasten kanssa siinä ainoassa Helsingin puistoruokailussa, johon tänä kesänä ehdimme, tajusin tutussa puistossa tuntevani oloni ulkopuoliseksi. Ei huonolla tavalla, vaan jopa iloisen hämmästyneenä.
Puisto, jossa ennen pakonkin edessä hengasin tappaen aikaa, on muuttunut puistoksi, jonka käytäntöjä en tunne. Pienet lapseni olivatkin yhtäkkiä puiston isoimpia lapsia, enkä tuntenut kuin muutamia muita mukuloita ja vanhempia. Olin pukeutunut epäkäytännöllisesti. Puiston nimikin oli muuttunut sitten viime käynnin.
Ihan kuin olisin lapsena pukenut päälleni vanhan lempivaatteeni ja tajunnut, että se on jäänyt ihan pieneksi. Että jossain välissä niin vain kävi, ja että itse asiassa ne sittemmin hankitut oikean kokoiset vaatteet ovatkin kivempia.
Vaikka lapset yhä käyvät leikkipuistoissa, me perheenä olemme kasvamassa niistä hiljalleen ohi.
Se on enimmäkseen huojentavaa, mutta taustalla on myös ripaus haikeutta. Että noin vain, kaikkien hitaana mustana mönjänä valuneiden päivien jälkeen olen siinä rajalla, kun en enää olekaan pikkulapsiperheellinen, vaan ihan vain perheellinen. Siihen hävinneeseen etuliitteeseen liittyy valtava määrä mielleyhtymiä ja sivumerkityksiä, jotka eivät enää tunnu omalta. Olen päästänyt niistä jo huomaamattani irti.
Hyvästi jää, pikkulapsivuodet!
Ihana kirjoitus. Helppo samaistua äidin tuntemuksiin. Meillä myös nuorin eskari-ikäinen, ja tuntuu joku rajapyykki olevan tässä, että nyt ei enää päiväkotilapsia kun eskarikini on jo koululla, vaikka eskari toki varhaiskasvatusta onkin. Meillä vanhin lapsi aikuisuuden kynnyksellä ja sen puolesta ajattelen, että pikkulapsivuodet on vielä alakoululaisten kanssa – pienet lapset, pienet murheet-fiiliksellä. Haikeita kaikin puolin nämä syksyt.. <3
Joo, jonkinlainen rajapyykki tuo eskari on; etenkin kun meilläkin se sijaitsee koululla, vaikka varhaiskasvatuksen piiriin yhä muuten kuuluukin. Joskus myöhemmin taaksepäin katsoessa lapset tuntuvat tässä iässä varmaan hurjan pieniltä, mutta juuri nyt tuntuu, että pikkulapsesta on tipahtanut etuliite pois.
Voi miten ihanan osuvasti kirjoitettu❣️ Puet niin kauniisti sanoiksi ajatukset, joihin itsekin voin samaistua perheellisenä, ei enää siis pikkulapsiperheellisenä. Uskon ja toivon kouluvuosien kasvattavan lapsiamme ja meitä vanhempia ihan yhtä paljon kuin pikkulapsiajan puisto- ja päiväkotimaailma. Nyt meille ja lapsillemme on auki uusi ja uljas maailma koulussa ja harrastuksissa. Kiitos kirjoituksistasi ja kaikkea hyvää alkaneeseen syksyyn!
Kyllä, koulumaailma tosiaan kasvattaa sekä lapsia että meitä aikuisia. Juuri tuossa puolison kanssa pohdittiin, minkälaista oli ihan vasta vuosi sitten, kun vanhin lapsista meni kouluun. Valtavia harppauksia ollaan menty niin monella tasolla siitä ajasta.
Mukavaa syksyä sinne myös!
Ihana ja niin samaistuttava kirjoitus. Juuri näinhän meilläkin alkaa olla vaikka vuosi saadaan vielä nauttia päiväkodin turvasta viskarin kanssa. Mukava on muutenkin ollut blogiasi seurata melkein samanikäisten lasten äitinä Hyvää syksyä!
Kiva kuulla, että ajatukseni ja tekstini resonoi muissakin 🙂 Ja kiitos, että olet pysynyt messissä! Blogia ei olisi ilman sen lukijoita <3 Kivaa syksyä sinne myös!
Meilläkin olisi sama tilanne kuin teillä (esikoinen meni kolmoselle ja keskimmäinen eskaan), mutta tänä kesänä syntyi vielä yllärivauva! Nyt en tiedä miten päin olisin, sillä olin jo tottunut opiskelu ja työelämään tässä välissä. Nyt mun pitää taas palata sinne puistoon Miten mä selviän!?
Mä luulen, että sä silti tulet olemaan se ”vähän isompien lasten äiti”, joten se pikkkulapsivaihe siinä menee siinä sivussa. Näin ainakin toivon 😀 <3 Ehkä kaikesta kykenee myös nauttimaan eri tavalla, kun aika ei mene opetteluun, vaan nää pikkulapsiperhekuviot ja -mestat on jo entuudestaan tuttuja.
Tsemppiä, iloa ja onnea uuteen elämänvaiheeseen!
Ihanasti kirjoitettu (kuten aina). Joitakin enteitä tulevasta samasta tilanteesta ja samoista fiiliksistä havaitsen jo nyt, vaikka oma lapseni on ”vasta” 5-vuotias. Toistaiseksi olen lapsen kasvamisesta ennen kaikeka huojentunut.
Tähän kohtaan:
”Ensin he olivat elintärkeitä, sitten tärkeältä tipahti hiljalleen etuliite pois. He kannattelivat lapsia kohti tulevaisuuttaan, mutta yhtä lailla he kannattelivat minua, meitä, perhettämme.”
Ihan mielenkiinnosta kysyn: vaihtuiko teidän päiväkodissa henkilökunta miten tiuhaan? Meidän pienessä helsinkiläisessä ruotsinkielisessä päiväkodissa henkilökunta jatkuu vähintään vuoden, joskus puolen vuoden välein. Uusia vakituisia on vaikea saada tilalle, joten sijaiset vilisevät silmissä.
Lapsi on nyt viskarissa, ja ainoat henkilöt, jotka olivat päiväkodissa lapsen siellä 1,5-vuotiaana aloittaessaan, on päiväkodin johtaja ja kokki. Eikä näistäkään kumpikaan ole enää päiväkodin arjessa ja lasten kanssa puuhailussa niin paljon mukana kuin silloin alussa.
Välillä huomaan surevani sitä, että lapsella ei ole sellaista/sellaisia päiväkotiaikuisia, jotka olisivat kannatelleen häntä pienestä taaperosta eskarilaiseksi.
Mä myös muistan näitä enteitä olleen jo useamman vuoden. Mutta tuo päiväkodin vaihtuminen eskariin ja kouluun on niin konkreettinen muutos, että se jotenkin tuntuu rajapyykiltä.
Päiväkodin henkilökunnan vaihtuvuus taitaa meidän päiväkodissa olla tosiaan aika vähäistä. Toki muutamat eläköitymiset ja opintovapaat on mahtuneet, mutta muuten sama jengi siellä on ollut kaikki seitsemän vuotta, kun päiväkoti meidän arkeemme kuului. Se on ollut ihanaa ja tärkeää niin lapsille kuin meille vanhemmille.
Mikä teksti, kiitos. Puit sanoiksi omat tuntemukseni, meillä lapset jo 7- ja 10-vee. Ei ole haikeutta, on onnea tästä. Ja kyllä, ei ole olo et justhan ne oli vauvoja, paljon kaikkea on vuosiin mahtunut. Jotenkin se muutos tapahtuu tavallaan hitaasti ja osin huomaamattakin, ja yhtäkkiä tosiaan huomaa leikkipuistossa että ei kuulu sinne enää.
Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä, sanoi joku, ja tässä sen kyllä huomaa 🙂
Ihana kirjoitus. Meillä esikoisella alkaa koululla eskari. Se on tosi iso muutos ja hoidosta kulkee kouluun vielä taksilla… Kuopus on 4 v. Ensi vuonna on tuttu koulu mutta suuri mietinnän aihe kun esikoisen pitäisi yksin olla kotona ja kulkea koulumatka kun kerhoa ei ole…. Ja kyllä ihanaa ja haikeaa kun lapset kasvaa… Musta on ihanaa kun hän heidät hoidosta n klo 14 ja voin rauhassa kotona syödä oman välipalani. Se hetki on tärkeä. Hyvää syksyä teidän perheelle.
Iltapäiväkerho on kyllä valtava pelastus koululaisperheiden arjessa. Just tänään (?) luin Hesarista, että se on ollut olemassa vasta vuodesta 2004, Eeva Ahtisaaren aloitteesta. Kiitos hänelle, olisin kyllä ihmeissäni, jos koululaisilla ei sitä mahdollisuutta olisi.
Toivottavasti teilläkin nämä asiat järjestyvät parhainpäin, sitten kun aika on. Hyvää syksyä teille myös!
Meillä on hyvästelty myös alakouluelämä. Ei ole ikävä siten, että haluaisi sen jatkuvan. Sinne mahtuu monenlaisia muistoja. Nuorimman pahinta teinitaantumaa en tosin odota riemukkaana. Silti koen olevani siihen jo ihan valmis. Esikoisenkin teini-iän jutuista on selvitty ja selvitään. Tervetuloa uudet jutut. Lapsen kasvun seuraaminen on vain niin hienoa.
Oi, saan tästä luottamusta, että teini-aikaan voi kokea olevansa valmis. Mä olen ihan rusentuneena jo kaiken siitä enteitä antava alle, huh!
Onhan näitä. Mun lapset ovat 5. ja 2. luokalla, ja haikeus valtaa useasti mielen: esikoinen alkaa jo etääntyä ennen niin tärkeistä ja hartaudella hankituista legoista. Ennen niin tärkeä taikasauva pölyttyy hyllyllä. Enää en lainaa niitä kirjaston suloisia kuvakirjoja, kun molemmat lukevat jo ”oikeita” kirjoja. Jos tulevana talvena tulee lunta, ei ole ehkä ketään jota vetää pulkassa. Onneksi uusia asioita tulee tilalle ja pian myös ensimmäinen omien sisarusten lapsi, jonka kanssa pääsen nostalgisoimaan tädin roolissa.
Oi ei, tämä tosiaan vähän kolahti tännekin. Että jossain vaiheessa ei enää ole ketään, joka tahtoisi istua pulkassa, kun minä vedän. Toivottavasti kasvavillakin lapsilla, teineilläkin, riittää halua hassuttelluun, ja saan silti vielä seuraa pulkkamäkeen <3
Meillä on samanikäiset lapset ja ihan samoja keloja olen miettinyt 🙂 Ei enää pikkulapsiperhe, päiväkotielämä on takana. Enkä kaipaa sitä. Mutta vielä ne saa syliin ja kädestä kiinni (tai no tokaluokkalaista ei saa enää halata koulun pihalla). Leikkipuistoihin tapahtui paluu korona-aikana, kun piti aikaa jotenkin tappaa omalla porukalla. Tykkään tästä nykyisestä <3
Voi joo, just tää: ei enää pikkulapsiperhe, mutta silti saa olla lähellä <3
Hyvin puettu sanoiksi se tunne, jota olen tässä pitkin syksyä itsekkin ihmetellyt. Meillä on muuten ihan sama setti kuin teillä, mutta nuoremmainen on vielä niitä päiväkodin isoimpia. Joka paikkaa ehtivä ja kiipeävä papupata, jonka äiti vain huahtaa kun jostain kuuluu muks 😀
Tämän saman fiiliksen herätti muuton aiheuttama koulun ja päiväkodin vaihtuminen. Se kuopuksen rakas päiväkoti, jossa hän on 1 vuotiaasta ollut ja melkein asunut jäi kesän alussa taakse. Itkua nieleskellen hyvästelin tärkeät kasvatuskumppanini. Meillä on henkilökunta pysynyt samana ja pikkupaikkakunnan etuna tuntuu, että kaikki tädit siellä hoitavat kaikkia lapsia.
Uuteen päiväkotiin tulee tuskin enää samanlaista suhdetta, kun se elintärkeä on muuttunut kuten sanoit. Jotenkin on vaikea ymmärtää, että ne vauva/pikkulapsiajat ovat jääneet taa. Oikeastaan nyt tuntuu, että niitä on myös vähän vaikea muistaa. tämä jokapäivä täyttää niin elämän. Paljon olen myös siunaillut elämisen ja arjen helppoutta nykyhetkessä! Tuntuu, että perheenä voi koko ajan tehdä enemmän ja erilaisempia asioita ja se lasten itse arkeen tuoma huumori 😀 😀
Ihanaa on myös se, että edelleen kiivetään syliin, halitaan ja pusitaan. Jopa esikolle saa antaa koulupäivän alussa halauksen. Kauhulla ja haikeudella ajattelen sitä aikaa (joka vääjäämättä tulee), kun lapset ovat omasta mielestään ”liian isoja”.
Pikkulapsiputken jälkeen alan löytämään taas itseni ja samalla kadotan pikkuhiljaa paloja siitä pikkulapsiajan läpikäyneestä itsestäni. Ai mikä sormiruokailu, nukuttaminen, potatus ööö… emmätiedä jotenkin mä kai tein sen.. 😮 Nyt kun on mahdollisuus vaatia itseltäni ja panostaa enemmän työhöni huomaan yhtäkkiä kahlaavani tässä ruuhkavuosisuossa. Miten tänne päädyttiin??
Huomaan myös saman, että se pikkulapsiajan läpikäynyt minä alkaa himmetä ja haihtua. Että miten sitä silloin jaksoi olla niin loputtoman kiinnostunut jostain just vaikka sormiruokailusta. Tai hyvähän se oli, niin kokonaisvaltaisesti pikkulapsiaika elämän täytti, että onneksi sieltä löytyi asioita, joista innoistuin ja joita oli kiva opiskella lisää. Mutta nyt mielen täyttävät ihan uudenlaiset asiat, haasteet, murheet ja ilot, ja hyvä niin.