Muistan, miten katselin kauhuissani päiväkodin isompien lasten puolta. Siellä oli ihan hirmuisen isoja lapsia, jotka juoksivat ilosta karjuen ympäriinsä ja tuntuivat kiipeävän kaikkialle, mihin mahdollista oli. Kun pienten puolella vielä taaperrettiin kuin pingviinit hiekkalaatikon ja pienen liukumäen väliä, isojen puolella oltiin kuin villiintyneet apinat.

Sydän oli vääntyä rusinaksi ajatellessani, että tuonne sekaan pieni esikoislapseni nyt menisi.

Siitä on nyt viitisen vuotta. Pari vuotta sitten seisoin päiväkodin isojen puolella, takinliepeet rapaisen lapsen halauksesta likaisena, kun yhtäkkiä tajusin, että minun nuorimmaiseni on nyt niitä. Juuri niitä sinne tänne juoksentelevia remuajia, niitä isoja lapsia, joita silloin silmäkulmat huolesta ja hämmennyksestä rytyssä seurailin.

Ja nyt kaikki oli niin tuttua ja turvallista, arkista hiekkaa eteisen lattialla. Kerroin siinä päiväkodin pihalla, hunnilauman juostessa ympärilläni, tästä muistostani tutulle opettajalle. Hän kertoi muistavansa minut ensimmäisenä päivänä istumassa lippis päässä isojen puolten eteisen matalalla puupenkillä. Huolestuneena, jännittyneenä.

Oli valtavan ihanaa tajuta, miten itsekin olin huomaamattani kasvanut äitinä. Minäkin olin kasvanut epävarmasta taapertajasta sinne tänne sinkoilevaksi näppäräksi kiipeilijäksi. Helpommaksi vanhemmuus ei ollut tullut, huolet ja sydäntä runnovat asiat ovat muuttuneet, mutta olin sujahtanut aluksi niin kovin paljon pelkäämääni vanhemmuuteen. Siitä kaikesta oli tullut tavallista, elämääni. Minua.

(Paitsi tietenkin niinä hetkinä lähes päivittäin, kun haluaisin olla kaikkea muuta kuin äiti. Luen paraikaa arvostelukappaleena saamaani Riikka Suomisen kirjaa Suhteellisen vapaata. Siinä päähenkilö ihmettelee, miten lapsiperhe-elämään voi mahtua niin hitosti draamaa, vaikka mitään ei lopulta edes tapahdu. Samaa ihmettelen kymmeniä kertoja päivissä, kun räiskähtää ja hetkessä taas tyyntyy, jotta ukkonen voi taas nostattaa voimansa, vaikka illalla en muista mitään ihmeellistä tapahtuneeksi.)

Tänään alkoi kuopuksen esikoulu alkuviikon harjoittelun jälkeen sekä esikoisen koulu ja toinen luokka.

En itkenyt koulun pihassa, en edes nieleskellyt kyyneleitä. Mutta olin onnellinen, kun toista sain vielä halata. Ei tuntunut siltä, että juurihan ne olivat vauvoja. Ei todellakaan. Tähän väliin mahtuu kokonainen elämä. Se, jona minusta kasvoi se ihminen, joka nyt olen.

Meillä ei ole enää asiaa päiväkodin tiloihin. Se aika elämästä on nyt ohi. Pienten piha, isojen piha, eteisessä sukkiin tarttuva kura ja vuosien saatossa tutuksi ja niin tärkeäksi tullut henkilökunta. Ensin he olivat elintärkeitä, sitten tärkeältä tipahti hiljalleen etuliite pois. He kannattelivat lapsia kohti tulevaisuuttaan, mutta yhtä lailla he kannattelivat minua, meitä, perhettämme.

Koen tässä olevan jonkun rajapyykin. Itse asiassa tuntuu, että näin on ollut jo tovin. Kun kesällä kävin lasten kanssa siinä ainoassa Helsingin puistoruokailussa, johon tänä kesänä ehdimme, tajusin tutussa puistossa tuntevani oloni ulkopuoliseksi. Ei huonolla tavalla, vaan jopa iloisen hämmästyneenä.

Puisto, jossa ennen pakonkin edessä hengasin tappaen aikaa, on muuttunut puistoksi, jonka käytäntöjä en tunne. Pienet lapseni olivatkin yhtäkkiä puiston isoimpia lapsia, enkä tuntenut kuin muutamia muita mukuloita ja vanhempia. Olin pukeutunut epäkäytännöllisesti. Puiston nimikin oli muuttunut sitten viime käynnin.

Ihan kuin olisin lapsena pukenut päälleni vanhan lempivaatteeni ja tajunnut, että se on jäänyt ihan pieneksi. Että jossain välissä niin vain kävi, ja että itse asiassa ne sittemmin hankitut oikean kokoiset vaatteet ovatkin kivempia.

Vaikka lapset yhä käyvät leikkipuistoissa, me perheenä olemme kasvamassa niistä hiljalleen ohi.

Se on enimmäkseen huojentavaa, mutta taustalla on myös ripaus haikeutta. Että noin vain, kaikkien hitaana mustana mönjänä valuneiden päivien jälkeen olen siinä rajalla, kun en enää olekaan pikkulapsiperheellinen, vaan ihan vain perheellinen. Siihen hävinneeseen etuliitteeseen liittyy valtava määrä mielleyhtymiä ja sivumerkityksiä, jotka eivät enää tunnu omalta. Olen päästänyt niistä jo huomaamattani irti.

Hyvästi jää, pikkulapsivuodet!

Jaa: