©Lahiomutsi Arkikuva 9 Koko perhe leffassa 2018-4068

©Lahiomutsi Arkikuva 9 Koko perhe leffassa 2018-4068Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Käytiin koko perhe leffassa katsomassa Supermarsu-elokuva. Taas yksi asia, joka vauva-aikojen notkahduksen jälkeen ollaan saamassa takaisin elämäämme: elokuvat. Ennen lapsia me katsoimme miehen kanssa useamman elokuvan viikossa. Elokuvateattereissa ja vuokrattuina. Sitten esikoisen lapsivedet losahtivat olkkarin lattialle kesken leffaillan, mitenkäs muutenkaan, eikä paluuta entiseen enää ollut.

Kunnes nyt, hiljalleen. Käyn välillä itsekseni tai kavereiden kanssa katsomassa elokuvia, mutta spontaanien päiväleffojen sijaan leffaillat pitää sopia pläräten viikkojen päähän kolmen ihmisen kalentereita: minun, kaverin ja lastenhoidosta vastaavan miehen. Niinä hetkinä välillä miettii, että missä hiton välissä aikuisuudesta tuli tällaista, kunnes taas muistaa, että on kuitenkin aika paljon mieluummin aikuinen ja äiti kuin teini, vaikka leffaa myöten kaikki vaatii suunnittelua ja varauksen kalenterista.

Kaikista kutkuttavimmalta tuntuu se, että voimme tehdä yhä enenevissä määrin asioita yhdessä perheenä. Että enää ei tarvitse jakautua kahteen jengiin, kun toinen vanhemmista lähtee esikoisen kanssa vaikkapa teatteriin, kiipeilemään tai sinne leffaan ja toinen jää pienemmän tyypin kanssa rakentamaan ja hajottamaan palikkatorneja. Nyt voidaan mennä yhdessä kaikki.

Minä olen käynyt lasten kanssa kolmistaan katsomassa elokuvissa Onnelin ja Annelin, mikä taisi olla kuopuksen ensimmäinen leffakokemus. Esikoisen ensimmäisen leffakokemuksen muistan varmaksi, enkä ehkä välttämättä vain siksi, että ensimmäisen lapsen ensimmäiset asiat muistaa niin paljon helpommin, vaan siksi, että elokuva oli niin huono. Oli aivan ymmärrettävää, että esikoista kiinnosti tuolloin enemmän selkänojalla kiipeily kuin tavattoman tylsä ja hömelö Bamse-elokuva.

Tämän vuoden Docpointissa päätin hullunrohkeana koittaa dokumenttielokuvaa lasten kanssa, sillä miehen työvuorojen takia se oli ainut mahdollisuus kokea osa dokkarifestivaalia. Mietin, että jos menee sekoiluksi, sitten lähdetään pois. Kävimme siis erään päiväkotipäivän jälkeen leffateatterissa katsomassa norjalaisesta päiväkodista kertovan dokumenttielokuvan, norjankielisenä ja enkuksi tekstitettynä. Lipunmyyjän huonosti peitetystä epäileväisyydestä huolimatta se meni niin hyvin, että pollean kulttuuriäidin ylpeyttä säteillen julistin perheeni olevan valmis siirtymään elokuvateattereiden vakioasiakaskuntaan.

Nyt  pari viikkoa sitten lauantaina tehtiin miehen työvuoron jälkeen leffatärskyt Tennispalatsille. Koko perhe ensimmäistä kertaa yhdessä leffassa! Rakastan niin sitä tunnelmaa jo heti leffateatterin aulassa. Popcornin tuoksua, screeneillä pyöriviä leffamainoksia ja odottavaa tunnelmaa. Haluaisin pakata sitä tunnelmaa pulloon niiden päivien varalle, kun kaikki tuntuu mälsältä ja harmaalta. Otimme tiskiltä koko kattauksen: leffalippujen lisäksi myös saavilliset popcornia, limua ja tarkasti valitut karkit irtokarkkihyllyltä.

Istuimme vieretysten leffasalin upottaviin tuoleihin. Kotona meillä ei ole telkkaria, joten iso elokuvakangas sai lapset haltioitumaan. Äänieristetyssä tilassa tuntee olevansa pehmeässä kuplassa, ja mainosten rullatessa koitin innoissani udella lapsilta, tuntevatko hekin sen. – Minkä? – No tämän tunnelman tässä ympärillä. Taisivat he tuntea. Ainakin meidän lastenhuoneessa asuu tätä nykyä kaksi supermarsua.

Jaa: