Kotona ollaan taas. Oli tarkistettava kellonajan lisäksi, mikä päivä nyt oikein on. Paluumatka Santukista alkoi jo lauantaina, kun köröttelin World Visionin reissuseurueen kanssa läpi pölyävien maalaismaisemien Phnom Penhin mölyävään kaupunkivilinään. Ylitimme viimeisen etapin lossilla. Toiselle puolelle jäivät peltiset hökkelit, toisella puolella kohosivat valomainoksia sykkivät huikentelevan korkeat kerrostalot.

Sunnuntai-aamuna Suomen aikaa seisoimme lentokentällä passintarkistuksessa. Minulla oli päässä markkinoilta ostamani bambunlehdistä punottu lierihattu ja selässä reppu, joka oli paljon kevyempi kuin menomatkalla. Tarinat, maisemat ja tuliaiset olivat pakattuna kameran muistikortille sekä mieleen ja sydämeen.

Vasta sillä hetkellä ikävä humahti kehon läpi. Halusin lapset syliini, kaipasin heidän täpinöintiään ja loputonta kysymystulvaansa. Kihertävää kikatusta, kun pussaa poskea ja hengittää pörröisen niskan tuoksua, johon sekoittuu hiekka ja hunaja. Tahdoin painautua miehen syliin ja kertoa pulputen ja asiasta toiseen poukkoillen kaiken näkemäni sekä kokemani. Tahdoin jo sulkea tutun oven perässäni, tuntea kodin ympärilläni.

Reilu viikko Kambodzassa hujahti niin hetkessä, ettei ollut oikein edes aikaa tai mielessä tilaa ikävöidä. Vaikka samaan aikaan tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun seisoin Helsinki-Vantaalla tennareissani, jotka eivät vielä olleet nuhjuuntuneet tropiikin hehkuvan kuumassa hiekassa. Päivät kentällä olivat pitkiä, kuluttavia ja hengästyttäviä. Ehdin ja jaksoin tehdä töitä koneella päivien jälkeen vielä vähemmän kuin kuvittelin. Valitsin mieluummin unen, että jaksoin ottaa vastaan ja prosessoida paremmin sitä kaikkea, mitä saimme kuulla, nähdä ja kokea matkan aikana.

Käytin tolkuttomasti aikaa taistellessani huonon netin kanssa, saadakseni pieniä kuulumisia edes Instagrammiin. Mutta se tuntui naurettavalta ja nololta ongelmalta, kun oli juuri kuunnellut kyyneleitä pidättelevän paikallisen isän ja äidin kertomusta heidän elämästään istuen lautalaverilla perheen kodissa, joka omiin silmiini oli romahtamaisillaan oleva ja katosta vuotava ulkovarasto.

Näin hyvin varustellun klinikan synnytyshuoneen, jonka lattiassa oli ruskeita tahroja ja ikkunalaudalla kärpäsenraatoja sekä kuulin tarinoita synnytystilastoista, jotka heti osasi päätellä kaunistelluiksi. Katsoin pientä lasta, ehkä kuopukseni ikäistä, joka katseeni huomatessaan veti huulensa suppuun mustina piikkeinä harottavien hampaidensa peitoksi.

Samalla kaiken kokemani ylle jäi leijumaan herkkä ja haavoittuva toivo sekä ilo. Kuten se perhe, joka kaksosvauvojensa kanssa alkoi voida paremmin, kun he World Visionin avustuksella saivat vesikanisterin ja vesifiltterin pieneen kotiinsa. Tai koulu, jonka rehtori olisi voinut koulutettuna elää ihan erilaista elämää pääkaupungissa, mutta joka tahtoi antaa kotikylänsä lapsille paremman tulevaisuuden omalla työllään ja joka rehellisesti uskalsi myös kertoa työssään kohtaamistaan haasteista sekä ongelmista.

Oli kummilasteni ilosta sirrille vetävät silmät, kun toin heille tuliaisiksi saippuakuplia. Ja se ylpeys, joka hohti toisen kummilapsiperheen isovanhemmista heidän esitellessään uutta kasvimaataan, jonka perustamiseen ja ylläpitoon he olivat saaneet koulutusta ja tukea World Visionilta. Oli paikallinen nainen, joka oli perustanut World Visionin avustuksella omalle pihalleen lastenkerhon. Ja voi ne upeat paikalliset opiskelijanuoret, jotka toisaalla pitämässään lastenkerhossa leikkasivat jonoon järjestyviltä lapsilta kynsileikkurilla kynnet, jotta ei jää kakkaa kynsien alle ja tule vatsa kipeäksi.

Viikossa ehtii myös kehittää omat sisäpiirivitsit ja kasvattaa elämäntarinoita yhteen reissukavereiden kanssa. Tiiviisti yhdessä eletty ja koettu viikko on kuin aikuisten rippi- tai prometheus-leiri. On vähän pölmistynyt ja tyhjä olo, kun yhtäkkiä lauma on purkautunut henkisestä ryhmähalistaan kukin omiin suuntiinsa.

En ihan vielä tiedä, miten tämän kaiken ja muun reissun aikana kokemani puran ja maalaan lauseiksi teille luettavaksi, mutta tulevien viikkojen aikana yritän. Kahdesta kaupallisesta yhteistyöpostauksesta olen World Visionin kanssa sopinut, mutta kerrottavaa riittää niin paljon enemmän.

Nyt kuitenkin yli 30 tunnin matkustamisen ja aikaeropölmistyksen jälkeen tahdon vain hämmästellä ansaitsematonta onneani siitä, että minulla on terve perhe, toimivan vessan peilikaapissa hammastahnaa, töitä enemmän kuin ehdin tehdä ja varaa ostaa kaupasta monta pakettia ruisleipää.

Kuvat, joissa näkyy minun naamani (ekaa selfietä lukuunottamatta): Kaisu Jouppi. Kuva, jossa seison koululuokan edessä: Maaret Kallio.