Tasan vuosi sitten tähän aikaan kirjoitin ensimmäisen postauksen balilaisen villamme puisen pöydän ääressä istuen. Takana oli yli vuorokauden matkustus ja edessä yli kolme kuukautta aikaa perheen kanssa maapallon toisella puolella. Muistan, miten kykenin aistimaan ympäröivän tropiikin ja onnen jokaisella ihosolullani.
Pohdimme miehen kanssa alkusyksystä, lähtisimmekö tänäkin talvena reissuun, jos se olisi mahdollista. Päädyimme molemmat samaan vastaukseen: emme. Kaikenlaisen säpinän ja poukkoilevan elämän jälkeen tuntui mukavalta elellä pidemmän aikaa ihan vain siinä tavanomaista eloa. Tavallinen arki tuntui jopa vaihtelulta.
Tovi sitten mietimme samaa, ja vastaus oli eri. En tiedä, jaksaisinko kaikkea sitä matkaa edeltävää käytännön säätämistä juuri nyt, mutta jos mies olisi saanut töistä vapaata, kodissa olisi vuokralaiset, lentoliput olisi hankittu, suuntaa antavat matkasuunnitelmat olisi tehty ja pankkitilillä olisi tarpeeksi puskuria epävakaisia etähommia ajatellen, vastaus olisi kyllä. Kyllä, todellakin veisimme elämämme ja arkemme jonnekin aurinkoon tuleviksi kuukausiksi.
Tässäkin mielen muuttumisessa näkyy se, että mennyt syksy ja kuluva talvi ovat olleet kuluttavia. Kahden työssäkäyvän aikuisen ja kahden päiväkotilapsen arki rysähti niskaan terävimmillä kulmilla kuin olin osannut varautua. Välillä tekee ihan kipeää muistella Balia. Varsinaisesti minulla ei edes ole ikävä Balia itsessään, vaan sitä elämäämme siellä. Sitä, että meillä oli aikaa toisillemme. Sitä, että arki tuntui pääsääntöisesti lempeältä, vaikka arki on arkea myös tuhansien kilometrien päässä kotoa.
Ikävöin talvea, jolloin ulos lähteäkseen tarvitsi vetää vain varvassandaalit jalkaan itselle ja lapsille. Sitä, että oikeastaan oli koko ajan ulkona, kun talossa ei ollut seiniä. Minulla on ikävä aurinkoa ja sitä, että pystyin elämään auringon rytmissä. Heräsimme auringon noustessa ja aloimme valmistautua yöpuulle tropiikin samettisen yön laskeutuessa ympärille. Tämä helsinkiläinen pimeys tekee sairaaksi.
Kirjoitin taannoin keinoista, joilla minä pyrin pitämään kaamoksen aiheuttaman väsymyksen ja mälsän mielen poissa. Sain odotettavasti kommenttiosiossa noottia siitä, että hesalaisethan ei kaamoksesta tiedä mitään. Se on totta, että täällä eteläisessä Suomessa aurinko nousee ja laskee, mutta se ei tarkoita, että aurinko näkyisi.
Hesari uutisoi juuri, että Kuopioissa ei joulukuussa ollut yhtäkään aurinkoista päivää, ja Helsingissäkin aurinko pilkisti harvemmin kuin yleensä joulukuussa. Lieneekö aurinkoisia päiviä ollut meidän Pohjanmaan-reissumme aikana, sillä minä en muista nähneeni aurinkoa Helsingissä kertaakaan joulukuussa. Taivas on ollut pilviverhoista tummana, ja musta maa tuntuu imevän sen vähäisenkin valon. On aivan tolkuttoman pimeää. Märkää ja kalsean pimeää, ei pohjoisen Suomen levollista ja armeliasta pimeää.
Olkoon se sitten hesalainen kaamos.
Minä rakastan pohjoismaista luontoa ja säätilaa. En usko, että viihtyisin vuodesta toiseen tropiikissa tai edes eteläisen Euroopan leudoissa talvissa. Elän vaihtelusta ja nautin ääripäistä. Neljä vuodenaikaa ovat rikkaus, joka saa sydämeni sykkimään. Mutta hitto vie, tänä vuonna tämä epävuodenaika on kestänyt ympärilläni jo monta kuukautta. En kutsuisi vaihteluksi tai ääripäistä nauttimiseksi sitä, että joka päivä kuukausien ajan joutuu kiskomaan kuravaatteita kahdelle kiemurtelevalle mustekalalle säkkipimeyden velloessa ympärillä.
Kun palasimme Balilta viime keväänä, muistan hämmennykseni säästä. Olimme olleet poissa reilun kolme kuukautta ja kokeneet sen aikana niin paljon, että se tuntui pieneltä iäisyydeltä. Ja sitten Suomeen palatessa säätila oli melkein samanlainen kuin se oli ollut lähtiessämme. Siitäkin huolimatta, että olimme ennen Balille lähtöä ehtineet elää useamman kuukauden pimeyttä sekä kylmää, ja nauttineet jopa muutaman viikon ajan lumisesta marraskuusta. Vasta silloin kunnolla konkretisoitui se, miten pitkä aika on Suomessa kesästä kesään.
Tänään säätila antoi omalta osaltaan muistutuksen siitä, miksi kaikkien pohdintojen ja valivalin jälkeen silti tahdomme asua täällä, Helsingissä. Yön aikana taivas oli seljennyt, ja saimme herätä ulkona kimaltelevaan pikkupakkaseen. Aurinko paistoi valaisten maiseman, kodin ja mieleni. Lapsetkin ihmettelivät, mistä tämä kaikki valo yhtäkkiä tuli.
Kyllä se tästä, pakkohan sen on. Päivä on pidempi jokaisen vuorokauden jälkeen, vaikka ei sitä harmaudessa eläessään huomaakaan. Jos ei muuta, onni heräävästä luonnosta ja lähestyvästä kesästä on sitä isompi tulevana keväänä. En silti sano, etteikö talvi Balilla olisi tehnyt yhä selvemmäksi sen, että jonkinlaisen irtioton ja arjensekoittajatempun teemme taas heti, kun siihen kykenemme.
Pimeys on tänä syksynä/talvena ollut välillä niin ahdistavaa että on tehnyt mieli huutaa..ja hieroa silmiä; välillä sitä ihan epäilee että omissa silmissä on vikaa kun valoa ei näy. Kertakaikkisen kamalaa. Nyt ollaan täällä pohjanmaalla jo onneksi useampi viikko saatu nauttia lumesta ja kaikesta ihanasta mitä se mukanaan tuo. Kuinkahan pohjoiseen sitä pitää vetäytyä, jos tämä ilmastonmuutos oikein rytinällä etenee..tai vaihtoehtoisesti etelään 🙂 Tsemppiä lopputalveen! Toivotaan että sinnekin lunta pian siunaantuu!
On älytöntä, miten iso vaikutus säällä onkaan ihan kaikkeen. Sen huomasi tänään, kun oli ripaus aurinkoa. Heti oli intoa, iloa ja energiaa kroppa täynnä. Me nautittiin Pohjanmaan lumesta kans jouluaikaan, kun olimme siellä viikon. Oli tosi kivaa mennä ulos leikkimään ja touhailemaan lasten kanssa, kun täällä Helsingissä ei niinkään.
Me ollaan leikitelty ajatuksella, että josko vietettäisiin talvet tai ainakin pari kuukautta talvesta ihan pohjoisessa. Siellä, missä se pimeys on juurikin lempeää, eikä kirvelevää, kuten Helsingissä. Mutta ei siitä taitaisi tulla mitään, vaikka unohtaisi kaikki käytännön ongelmat moisen haaveen tiellä. Me kaikki kuitenkin eletään niin paljon Helsingin sykkeestä, että arki alkaisi takuta aika pian pohjoisessa. Mutta lomalla olisi ihana päästä. Oon tänä talvena miettinyt monta kertaa meidän kahden vuoden takaista reissua Kuusamoon . Se oli niin niin niin ihana matka.
Asun pohjois-Ruotsissa, mutta en kuitenkaan maalla. Uutena vuotena havahduin siihen miten eri tavalla pimeyden voi kokea. Meillä tulee pimeä jo kolmen maissa mutta se tuntuukin tosi pimeältä kun kaikki katuvalot ym. häikäsee. Olimme uudenvuoden mökillä vielä pohjoisemmassa ja samalla vielä pimeämssä paikassa, voisi luulla. Mutta, kun katuvaloja eikä kaupunkien valoa näkynyt missään, näki yöllä ilman keinotekoisia valoja kun kävelimme ulkona. Vaikka oli pilvistä, kuutamo onkin sitten lukunsa erikseen. Melkeimpä voisin väittää, että Hesalainen kaamos loskaisine mustine iltoineen on paljon masentavampi kuin pohjoisen luonnollinen pimeys lumineen.
Se on ihmeellistä, mitä talven pimeydelle tekee lumi, tähtitaivas ja sellainen ns. häiritsemätön pimeys. Se ei ole pimeyttä, vaan pehmeyttä. Ja kun erilaiset valot eivät ole häiritsemässä silmiä, käy just tuo; silmät tottuvat vallitsevaan valoon / pimeyteen, ja yhtäkkiä pystyy näkemään. Se on maagista ja niin ihanaa!
Minä kyllä sanon myös, että tämä hesalainen kaamos on masentavampi kuin pohjoisen kaamos. Siltikin, vaikka itselleni kaupungin tuoma lämpö ja eläväinen syke on tärkeää.
Me asumme tropiikissa ja ihanaa on tosiaan se, että aina varvassandaalit ja t-paidat on sopivat. Mutta ei täälläkään aina paista – itse asiassa nyt on satanut pitkiä aikoja joka päivä, ei mitään kuuroja vaan koko päivän. Sadekausi näet aluillaan. D-vitamiinia mekin napsimme usein purkista sadekauden ulkopuolellakin, koska silloin taasen on välillä niin kuuma, ettei ulkona juuri vietetä pidempiä aikoja tai ollenkaan. Mut joo, ihanaa silti ettei tarvitse koskaan pukea paljon mitään päälle.
Varvassandaali-etu on mahtava 🙂 Miten paljon aikaa arjestani vietänkään pohtimalla, mitä lapsille pitää kulloiseenkin säähän pukea, hankkimalla sopivia vaatteita kulloiseenkin säähän, pukemalla niitä vaatteita lapsille kerroksittain, riisumalla niitä vaatteita ja hinkkaamalla sekä kuuraamalla niitä vaatteita kurasta, huh!
Mekin olimme Balilla juurikin sadekauden aikaan, mutta siellä se aika taitaa olla aika erilaista kuin monessa muussa paikassa. Sateet painottuivat lähinnä iltoihin, vaikka sitten toisaalta satoi päiväkausia putkeen tai vaihtoehtoisesti aurinko paistoi päiväkausia. Mutta sateellakin oli silti valoisaa, eikä tarvinnut keskipäivällä pitää valoja sisällä päällä, kuten Suomessa 😀 Itselleni auringon tahdissa eläminen sopi tosi hyvin, vaikka sitten toki Balilla kaipasin taas monia asioita Suomesta. Aina on ikävä jonnekin ja jotakin, niin se vain taitaa olla 🙂
Ihania muistoja, mahtavaa että saitte toteutettua tuon Bali-talven! 🙂
Ei ihme että näissä keleissä miettii vaihtoehtoja, onneksi tämän päivän aurinkoinen pikkupakkanen oli poikkeus. Olen tänä talvena pariin kertaan jo ajatellut, että jos talvet ovat jatkossa Etelä-Suomessa tälläisiä niin miten ihmeessä täällä voi asua, vaikka muuten niin hyvin viihdymmekin. Kävimme miehen sukulaisissa Itä-Suomessa joulun aikaan ja voi ihana mikä oikea talvi siellä olikaan! Toivottavasti jatkossa vielä tulee samanlaisiä tännekin…
Kyllä, ollaan niin onnellisia ja onnekkaita, että saatiin viettää talvi Balilla <3
Tänään oli onneksi niin kiva ilma, että taas muisti, miksi talvikin on kiva. Muuten sää on ollut niin hanurista, että oikein harmittaa, miten se ryökäle voi niin paljon vaikuttaa mielialaan. Viime syksy oli tosi kuiva, ja muistan kaivaneeni lasten kurahousut vain muutaman kerran esiin (kiitos blogimerkinnän, tämä on jäänyt mieleeni). Ei ihme, että silloin syksy tuntui niin mukavalta ja lempeältä. Ja monen monta lumitalvea olen minä Helsingissäkin kokenut, vaikka täällä olen vasta kymmenisen vuotta asunut, joten toivottavasti lunta vielä saadaan tännekin.
Jouluna mekin saatiin nauttia lumesta Pohjanmaalla, ja voi että, miten se muutti maisemaa ja eloa. Oli niin mukava puuhastella ja leikkiä lasten kanssa pihalla. Ja ulkoilun jälkeen sai vain riisua haalarit ja laittaa kuivumaan. Kengätkin olivat ihan putipuhtaat!
En ole koskaan aiemmin matkustanut etelään talvella, mutta nyt sen teimme, marraskuun lopussa. Syynä oli kertakaikkisen kolea kesä, josta en muista yhtään samettisen lämmintä päivää.
Lähdimme aurinkolomalle blogisi innoittamana ja se kannatti. Kun palasimme, joulu oli ovella ja energiavarastot oudolla tavalla täynnä. Röhelöinen iho oli muuttunut sileäksi, kuivat silmät saaneet kosteutta muualtakin kuin tipoista. En tajunnut, että se voisi olla niin iso juttu.
Googletin tänään eteläisen Suomen säätilannetta. Ja ei hyvänen aika, vasta nyt tajusin kuinka kolkko keli siellä on jo pitkään ollut. Vertailun vuoksi: täällä Oulun korkeudella lapseni on tarvinnut kuravaatteita päiväkodissa vain kolmesti elokuusta alkaen. Kotona ei kertaakaan.
Pelkään, että loskaiset säät tulevat Suomeen jäädäkseen. Itse olen harkinnut muuttavani lumirajan mukana, mutta Ivalossa asti ei ole meikäläisellekään töitä.
Ai niin, muistankin teidän olevan lähdössä reissuun, Kanarialle myös? Se on ihmeellistä, mitä ihan vain viikonkin aurinko ja lämpö tekee keholle ja mielelle. Ja mulla on sama; iho voi niin paljon paremmin auringossa ja lämmössä, samaten kuin hiukset ja kynnetkin.
Ooh, tuo teidän kurahousullisten päivien määrä kuulostaa niin hyvältä! Jotain tuollaista se oli Helsingissäkin viime syksynä / talvena ennen Balilla lähtemistämme. Harmitti vain se, että sieniä ei kuivan syksyn takia juuri ollut, muuten nautin kuivista keleistä, pakkasista ja lumestakin täysin rinnoin. Nyt täällä on tosiaan ollut ihan kamala sää monen kuukauden ajan. Mutta hyvinä uutisina se, että tänäänkin paistaa aurinko. Istun työhuoneessa päiväsaikaan ilman työvaloa, kattovaloa tai edes kirkasvalolamppua, enkä muista moista tapahtuneen sitten loppukesän / alkusyksyn.
Täytyy kyllä sanoa juuri Pohjois-Karjalasta Helsinkiin palattuani, että Helsingin kaamos on kamalin. Kun ei ole lunta ja sataa vettä ja on kuraa ja lapset mutaisia ja ja…
Nyt on pikkupakkanen ja hento valkea pieni kerros maassa. Mutta saa nähdä milloin se vesisade taas alkaa. Tää talvi on ollu hirveä!
No sinä sen sanoit. Tänä vuonna Helsingin talvi on ollut hirveä. Se on suorastaan epäreilua, miten paljon säätila voi vaikuttaa kaikkeen tekemiseen, jaksamiseen ja arkeen, etenkin kun on lapsia. Nyt on jo toista päivää päiväsaikaan aurinkoa, pikkupakkanen ja hento kerros valkoista siellä täällä maisemassa. Mikä vaikutus mielialaan sillä heti on <3
Käsittämätöntä että Balin reissun alkamisesta on vuosi. Totta, Tää kaiken nielevä pimeys on ollut todella ahdistavaa, valohoidosta huolimatta, nyt helpottaa kun on lunta ja näyttäs et valosampaa, eilen paisto aurinko tääl Keski-Suomes ja heti oli parempi mieli.
Musta tuntuu omituiselta, että Bali-seikkailujen alkamisesta on vasta vuosi. Kai tämän syksyn ja talven takia, jotka ovat tuntuneet niiiin pitkiltä. Ja samalla sitten aika juoksee niin nopeaa, että viikkojen perässä ei pysy. Hassua.
Auringolla ja valolla on valtaisa vaikutus mielialaan ja jaksamiseen. Helsingissäkin paistaa nyt toista päivää aurinko, mittari on inasen pakkasella ja maahankin on kertynyt hentoisesti sinne tänne jotain valkoista. Niin eri fiilis heti. Lapset hihkuivat onnesta aamulla, kun ei tarvinnut pukea kumppareita, kurahaalareita ja kurahanskoja. Ja voi pojat, onnellinen olin ja olen minäkin kurattomasta päivästä!
Ihmeellistä, että joku valittaa pohjoisen kaamoksen olevan pahempi kuin pk-seudulla. Ei selvästi ole kokenut kaamosta pk-seudulla, ainakaan tämän ja viime vuosien versiota. Syvää säkkipimeyttä, vesisadetta päivästä toiseen, kuraa, jäätä, mutaa. Ja nyt se paska alkoi jo syys-lokakuussa – aiempien vuosien syksyt ovat tosiaan olleet kuulaita ja aurinkoisia.
Säästä on ihan turha valittaa. Mutta kyllä huono sää vaan vaikuttaa mielialaan ja arkeen ja tekee kaikesta selviytymistä.
Viime kesäkin oli surkea, samoin kuin sitä edellinen, ja hirvittää onko tämä jatkossa aina tällaista. Miten käy Suomen ruuantuotannon ja omavaraisuuden, jos viljelyssäät katoavat. Toivottavasti tämä on ollut vain normaalia, huono-onnista vaihtelua, eikä kiihtyvä ilmastonmuutos 🙁
Kyse ei siis ollut siitä, missä kaamos on ”pahinta”, vaan siitä, että käytin sanaa väärin. Helsingissä kun aurinko kuitenkin nousee horisontin yli, vaikka eipä sitä kuluneena talvena ole silti näkynyt. Mä käytän mielelläni kaamos-sanaa, sillä se on kaunis sana, jolla on myös niin paljon muita merkityksiä kuin vain säätila. Se on tunne, mieliala ja kollektiivinen kokemus, jonka tietää vain pohjolassa asuva.
Mä en olisi ikinä uskonut olevani tällainen säästä valittaja kuin mikä musta on tänä talvena kuoriutunut. Olen enemmänkin ollut sitä sorttia, jonka mielestä sää on asenne- ja pukeutumiskysymys, ja jonka mielestä ulkoilu on aina parempi idea kuin sisällä kökkiminen. Näemmä joku raja sitten munkin sääkestävyydellä.
On nurinkurista, että sääharmituksessa velloessani mietin samassa ajatuskulussa sekä lentolippuja että ilmastonmuutosta.
Ah, kiitos oikaisusta! No tosiaan, eihän tätä kurjuutta oikein tohtisi kaamokseksi kutsua, koska kaamos on kaunis sana ja asia. Tämä viikko on onneksi vähän lohdullisempaa Espoossakin.
Olen niin samaa mieltä, että sää on pukeutumiskysymys ja ulkona touhutaan ja harrastetaan joka säällä. Viimeisen puolen vuoden ajan näitä periaatteita on noudatettu hampaat irvessä, jos ollenkaan.
Silloin marraskuussa uskalsin tuota sanaa vielä käyttää, sillä silloin vielä riitti toivoa siitä, että pimeydestä tulisi vielä sellainen lempeä kaamos. Joulukuu teki selväksi, että ei tipu, vaan helsinkiläisen on tyydyttävä hesalaiseen kaamokseen.
Hampaita kirskutellen on moni ulkoilu tänä talvena tosiaan vedetty läpi. Ihan hulvaton ajatus, että kesällä lähdettiin aina päiväkotipäivien ja päivällisen jälkeen vielä ulos, tietenkin. Nyt ei tulisi mieleenkään, eikä olisi kaikelta kurahaalarin putsaamiselta edes ehtinyt.
”Tämä helsinkiläinen pimeys tekee sairaaksi.” WORD! Onnekkaasti olen saanut viettää edelliset neljä talvea enemmän tai vähemmän pois Suomesta ja nyt vasta oikeasti tajuan, kuinka paljon valon määrä vaikuttaa hyvinvointiin ja jaksamiseen. Okei, olen kärsinyt myös fyysisesti rankasta raskaudesta mutta ehkä senkin olisi jaksanut paremmin, jos mollukka olisi edes joskus käynyt näyttäytymässä. Pääsin muutaman päivän lumilomalle Vuokattiin ja vaikka täälläkin on ollut harmaita päiviä, niin tuo pelkkä lumi maassa tekee niin paljon. Jos jatkossa tarvitsee viettää talvia Suomessa, niin harkitsen vakaasti muuttoa pohjoisempaan…
Mä olen miettinyt, että onko tämä syksy ja talvi tuntunut siksi niin raskaalta, että sain kokea sen toisenlaisen talvivaihtoehdon viime vuonna Balilla. Auringon tahdissa eläminen tuntui niin luonnolliselta, hyvältä ja lempeältä. Se tuli mutkattomasti, eikä aikaisiin aamuherätyksiin tarvittu herätyskelloa. Keho oli valmis nousemaan samaan aikaan kuin aurinko (ja jos ei ollut, lapset pitivät huone, että herättävä oli silti haha).
Lumikin tekee ihan valtavasti, se toimii mielialabuustina ihan ilman aurinkoakin. Saati, jos laittaa yhteen auringon ja lumen <3
Mekin ollaan puolitosissamme pyöritelty ajatusta, josko voitaisiin vaikka ensi vuonna elelllä osa vuodesta pohjoisessa, lempeän talven keskellä. Siellä lomailu on aina niin täydellisen ihanaa, mutta tiedän, että kaupunkilaisperheemme arki ei sitten lopulta olisi niin auvoista. Alan vanhempieni luonakin Pohjanmaalla kaivata kaupungin sykettä ja elämää jo viikossa – samaten kuin lapsetkin.
Pohjois-suomen talvi on ihana! Lunta ja pakkasta! Onnekkaana pääsen livahtamaan täältä Helsingistä karkuun äitini luokse pohjoiseen aina kun siltä tuntuu. Pakkaan itseni ja muksun junaan ja muutaman (7) tunnin päästä rakennetaan lumilinnoja, hiihdetään kuutamolla ja pulahdetaan avantoon oman (äidin) rantasaunan lämmöstä.
Ahaha, ihana asenne, että seitsemän tunnin junamatka on muutama tunti <3 Mä olen aina ihan finaalissa reilun kolmen tunnin junamatkasta Pohjanmaalle, siis jos kolmistaan lasten kanssa leikkivaunussa mennään. Mutta olen haaveillut yöjunasta pohjoiseen; se olisi kokemuksena varmasti kiva seikkailu koko perheelle + sitten se oikea talvi siellä perillä odottamassa <3
Tuntuu, että olen poikkeus muiden joukossa. En tunne käsitystä kaamosmasennus. Toki ymmärrän, jos joitain ihmisiä tämä vaivaa, mutta itselle sää ei ole se tekijä, joka pilaisi päivän. Toki välillä ärsyttää miksi ei ole lunta tai aurinko ei paista kesällä kuin muutaman hetken. En siis todellakaan vaihtaisi mitään vuodenaikoja pois.
Mä olen ajatellut olevani ihminen, jolle sää on vain asenne- ja pukeutusmikysymys. Aina on kivempi olla ulkona kuin sisällä, oli keli mikä tahansa. Ja rakastan vuodenaikoja. Mutta tämä syksy ja talvi (tai tämä monta kuukautta Helsingissä jatkunut epävuodenaika) ovat vetäneet jalat alta ja naamalleen kanveesiin. On ihan kamalaa, että sää voi vaikuttaa niin paljon mielialaan, arjen sujuvuuteen, energiatasoihin, hitto kaikkeen. Tänään pukeuduttiin aamulla lasten kanssa päiväkotia varten, enkä tiedä, olivatko lapset jopa minua onnellisempia siitä, että ei tarvinnut pukea kuravaatteita. Pikkupakkanen ja aurinko <3
Mä veikkaan, että ongelma lopulta ei ole pelkkä sää. Ongelma on KURAHOUSUT.
Siis ollaanpa rehellisiä. Eihän se ihan näin kauheaa ollut kun ei tarvinnut miettiä kurahousuja. Kurahousut pilaa elämän.
(Vakavasti: mä tunnistan fiiliksesi tosi hyvin, mutta tää on eka kerta vuosiin kun se ei vaivaa itseäni kovin paljoa. Osaksi ehkä siksi, että skidi on eskarissa ja siellä ne ei ota kurahousujuttuja niin vakavasti. Enemmän ehkä siksi, että mulla on masennuslääkitys, mikä saanut paljon hyviä asioita aikaan. En sano, että se on ratkaisu kaikkeen, mutta olen ajatellut aloittaa kampanjan, jossa Escitalopramia lisätään vesijohtoveteen kurahousualueilla.)
Uskon, että tämäkin joskus menee ohi. Kura voi olla ikuista mutta kurahousut eivät.
Kyllä, ongelma on varmasti pitkälti kura ja kurahousut. Vihaan kurahousuja luultavasti vielä enemmän kuin lapset, jotka vihaavat niitä yli kaiken. He sen takia, että niissä on ikävä liikkua ja ne on hankala saada vedettyä kaikkien kamppaiden päälle, minä sen takia, että ne on hankala saada kaikkien kamppeiden päälle ja pois, ja että ilman niitä elämä olisi yhtä pyykkäystä, mutta niidenkin kanssa elämä on yhtä pyykkäystä tai vaihtoehtoisesti märältä koiralta haisevia ja rapaisia eteisiä.
Tää kaikki on vielä ristiriidassa sen kanssa, että tahdon ehdottomasti lasten voivan ulkoilla ja telmiä niin paljon kuin lystää, siinä mielessä(kin) olen hyvin kaukana ranskalaisesta vanhemmuudesta, jossa leikkipuistoon mennään juhlatamineissa vain olemaan, ei leikkimään.
Jumankauta, tarvin tästä huoneentaulun pahojen päivien varalle: kura voi olla ikuista, mutta kurahousut eivät.
Pohjoisessa asuesss opin uuden sanan, rospuutto. Tarkoittaa syksyn ja talven välissä olevaa ajanjaksoa kun jäät ei kanna, säätä ei voi ennustaa ja kulkeminen metsässä on haastavaa, kun hiihtää ei oikein voi, mutta kävellen on raskas mennä. Etelän talvet on yhtä rospuuttoa koko ajan. Jos edellisenä päivänä on lunta, niin seuraavana jo loskaa. Koskaan ei tiedä miten pukeutua.. yritän ime tätä vähäistä valon määrää, mitä nyt parin päivän aikana on ollut. Tällä mennään seuraava viikko! 🙂
No hitsi vie, sitähän tämä eteläisen Suomen talvi tosiaan ollut. Nyt kun kerroit, muistan tuon sanan joskus kuulleeni, mutta olin ihan unohtanut. Pari kulunutta päivää ovat tosiaan olleet ihania; niin mieletöntä, miten paljon aurinko ja pikkupakkanen voivat vaikuttaa mielialaan ja arkeen (ei kurahousuja ja järjetöntä ravan siivousta, jippii!).
Paluumuutimme juuri harmaan kuraisesta Kanta-Hämeestä lumen keskelle Ouluun ja kyllä ihan todellakin uskallan väittää, että etelän ”kaamos” voi olla jopa kamalampaa kuin pohjoisen. Syynä juurikin se tasapaksu, hämärä harmaa, jota vain riittää aamusta iltaan ilman lumen ja pakkasen kirpeää valkeutta. Ihan yhtälailla etelässä ollaan ilman aurinkoa, jos se viikosta toiseen on hukassa paksujen pilvien takana.
Mä en ole pohjoisessa ikinä asunut, vain lomaillut, mutta uskaltaisin silti väittää samaa. Tasapaksu pimeys ja kura, yhhhhngh. Nyt ollaan täällä Helsingissäkin pari päivää saatu nauttia auringosta ja pikkupakkasesta, ja vaikka lunta on vain hahtuvainen aavistus kivenkoloihin ja talojen kulmille tuulen keräämänä, heti koko maisema näyttää erilaiselta, samaten kuin mieli. Ja kun ei tarvi kuravaatteita, jes!