Tasan vuosi sitten tähän aikaan kirjoitin ensimmäisen postauksen balilaisen villamme puisen pöydän ääressä istuen. Takana oli yli vuorokauden matkustus ja edessä yli kolme kuukautta aikaa perheen kanssa maapallon toisella puolella. Muistan, miten kykenin aistimaan ympäröivän tropiikin ja onnen jokaisella ihosolullani.

Pohdimme miehen kanssa alkusyksystä, lähtisimmekö tänäkin talvena reissuun, jos se olisi mahdollista. Päädyimme molemmat samaan vastaukseen: emme. Kaikenlaisen säpinän ja poukkoilevan elämän jälkeen tuntui mukavalta elellä pidemmän aikaa ihan vain siinä tavanomaista eloa. Tavallinen arki tuntui jopa vaihtelulta.

Tovi sitten mietimme samaa, ja vastaus oli eri. En tiedä, jaksaisinko kaikkea sitä matkaa edeltävää käytännön säätämistä juuri nyt, mutta jos mies olisi saanut töistä vapaata, kodissa olisi vuokralaiset, lentoliput olisi hankittu, suuntaa antavat matkasuunnitelmat olisi tehty ja pankkitilillä olisi tarpeeksi puskuria epävakaisia etähommia ajatellen, vastaus olisi kyllä. Kyllä, todellakin veisimme elämämme ja arkemme jonnekin aurinkoon tuleviksi kuukausiksi.

Tässäkin mielen muuttumisessa näkyy se, että mennyt syksy ja kuluva talvi ovat olleet kuluttavia. Kahden työssäkäyvän aikuisen ja kahden päiväkotilapsen arki rysähti niskaan terävimmillä kulmilla kuin olin osannut varautua. Välillä tekee ihan kipeää muistella Balia. Varsinaisesti minulla ei edes ole ikävä Balia itsessään, vaan sitä elämäämme siellä. Sitä, että meillä oli aikaa toisillemme. Sitä, että arki tuntui pääsääntöisesti lempeältä, vaikka arki on arkea myös tuhansien kilometrien päässä kotoa.

Ikävöin talvea, jolloin ulos lähteäkseen tarvitsi vetää vain varvassandaalit jalkaan itselle ja lapsille. Sitä, että oikeastaan oli koko ajan ulkona, kun talossa ei ollut seiniä. Minulla on ikävä aurinkoa ja sitä, että pystyin elämään auringon rytmissä. Heräsimme auringon noustessa ja aloimme valmistautua yöpuulle tropiikin samettisen yön laskeutuessa ympärille. Tämä helsinkiläinen pimeys tekee sairaaksi.

Kirjoitin taannoin keinoista, joilla minä pyrin pitämään kaamoksen aiheuttaman väsymyksen ja mälsän mielen poissa. Sain odotettavasti kommenttiosiossa noottia siitä, että hesalaisethan ei kaamoksesta tiedä mitään. Se on totta, että täällä eteläisessä Suomessa aurinko nousee ja laskee, mutta se ei tarkoita, että aurinko näkyisi.

Hesari uutisoi juuri, että Kuopioissa ei joulukuussa ollut yhtäkään aurinkoista päivää, ja Helsingissäkin aurinko pilkisti harvemmin kuin yleensä joulukuussa. Lieneekö aurinkoisia päiviä ollut meidän Pohjanmaan-reissumme aikana, sillä minä en muista nähneeni aurinkoa Helsingissä kertaakaan joulukuussa. Taivas on ollut pilviverhoista tummana, ja musta maa tuntuu imevän sen vähäisenkin valon. On aivan tolkuttoman pimeää. Märkää ja kalsean pimeää, ei pohjoisen Suomen levollista ja armeliasta pimeää.

Olkoon se sitten hesalainen kaamos.

Minä rakastan pohjoismaista luontoa ja säätilaa. En usko, että viihtyisin vuodesta toiseen tropiikissa tai edes eteläisen Euroopan leudoissa talvissa. Elän vaihtelusta ja nautin ääripäistä. Neljä vuodenaikaa ovat rikkaus, joka saa sydämeni sykkimään. Mutta hitto vie, tänä vuonna tämä epävuodenaika on kestänyt ympärilläni jo monta kuukautta. En kutsuisi vaihteluksi tai ääripäistä nauttimiseksi sitä, että joka päivä kuukausien ajan joutuu kiskomaan kuravaatteita kahdelle kiemurtelevalle mustekalalle säkkipimeyden velloessa ympärillä.

Kun palasimme Balilta viime keväänä, muistan hämmennykseni säästä. Olimme olleet poissa reilun kolme kuukautta ja kokeneet sen aikana niin paljon, että se tuntui pieneltä iäisyydeltä. Ja sitten Suomeen palatessa säätila oli melkein samanlainen kuin se oli ollut lähtiessämme. Siitäkin huolimatta, että olimme ennen Balille lähtöä ehtineet elää useamman kuukauden pimeyttä sekä kylmää, ja nauttineet jopa muutaman viikon ajan lumisesta marraskuusta. Vasta silloin kunnolla konkretisoitui se, miten pitkä aika on Suomessa kesästä kesään.

Tänään säätila antoi omalta osaltaan muistutuksen siitä, miksi kaikkien pohdintojen ja valivalin jälkeen silti tahdomme asua täällä, Helsingissä. Yön aikana taivas oli seljennyt, ja saimme herätä ulkona kimaltelevaan pikkupakkaseen. Aurinko paistoi valaisten maiseman, kodin ja mieleni. Lapsetkin ihmettelivät, mistä tämä kaikki valo yhtäkkiä tuli.

Kyllä se tästä, pakkohan sen on. Päivä on pidempi jokaisen vuorokauden jälkeen, vaikka ei sitä harmaudessa eläessään huomaakaan. Jos ei muuta, onni heräävästä luonnosta ja lähestyvästä kesästä on sitä isompi tulevana keväänä. En silti sano, etteikö talvi Balilla olisi tehnyt yhä selvemmäksi sen, että jonkinlaisen irtioton ja arjensekoittajatempun teemme taas heti, kun siihen kykenemme.

Jaa: